Muhammad kuoli kolme kuukautta sen jälkeen, kun hän oli palannut Yathribiin. Kirjallisuudessa kerrotaan, että hänellä oli ennakkoaavistus kuolemastaan ja hän varoitti pyhiinvaelluksen aikana, että se saattaisi olla hänen viimeisensä. Yathribiin paluun jälkeen kaikki oli kuitenkin kuten ennenkin. Hänen ensimmäisiä toimiaan oli järjestää jemeniläisen kapinaliikkeen johtajan salamurha. Hänen luokseen tuli edelleen heimojen lähetystöjä vannomaan hänelle uskollisuutta ja hän nimitti nille paikallisjohtajia, saarnamiehiä ja veronkantajia.
Hän jatkoi näitä toimiaan, kunnes sairastui valmistellessaan armeijan hyökkäystä Syyriaan kostona kahden vuoden takaisesta tappiosta bysanttilaisia vastaan käydyssä taistelussa, jossa olivat kuolleet hänen entinen adoptiopoikansa Zaid, Alin veli Jafar ja kuolemaa ikävöivä kiihkoilija Abdullah Rawaha. Sairaus alkoi eräänä iltana, kun Muhammad rukoili hautausmaalla muutamien vapautettujen orjiensa kanssa. Sen sijaan, että olisi viettänyt yönsä jonkun vaimonsa huoneessa rukoillen ylimääräisiä rukouksiaan, Muhammad meni silloin tällöin hautausmaalle rukoilemaan. Kalmiston nimi oli Gharqadin puutarha ja sinne oli haudattu monia Muhammadin tovereita, mukaan lukien kolme hänen tyttäristään - Zainab, Ruqaya ja Umm Kulthum. Maria Koptilaisen kanssa saatu poika Ibrahim oli myös haudattu sinne. Päätellen niistä rukouksista, joita hänen kerrotaan rukoilleen, hän oli väsynyt maailmaan ja niihin loputtomiin selkkauksiin, jotka hänen sotansa kaikkia vastaan oli synnyttänyt. Hän puhui ääneen haudoille sanoen, että kuolleet olivat onnekkaita; heidät oli vapautettu maailman murheista, jotka tulivat toinen toisensa jälkeen ja viimeiset olivat vielä pahempia kuin edelliset.
Päästyään takaisin moskeijaansa, Muhammad sai hirvittävän päänsäryn. Sinä yönä hän nukkui Aishan luona, joka oli tuolloin kahdeksantoista vuotias. Aishallakin oli kova päänsärky, ehkäpä tukahdutetun mustasukkaisuuden tähden, sillä Muhammad oli taas kerran lähtenyt hänen luotaan keskellä yötä, mutta Aisha ei uskaltunut seurata häntä peläten saavansa selkäänsä. Hänen kasvonsa kuvastivat tuskaa. Kun Muhammad kysyi häneltä, mikä oli vialla, hän vastasi: "Voi minun päätäni." Muhammad vastasi: "Minulla se vasta päänsärky on!" Hän pilaili, että olisi parempi Aishalle kuolla päänsärkyyn ennen häntä, niin hän voisi rukoilla hänen puolestaan. Vaimon mustasukkaisuus kuului hänen vastauksestaan: "Minäpä luulen, että palaisit huoneeseeni viettämään häitä uuden morsiamen kanssa!"
Muhammadin päänsärky yltyi sellaiseksi, että hän luuli kallonsa räjähtävän, ja helpottaakseen kipua hän kääri päänsä niin tiukasti siteisiin, että hän näytti siltä kuin olisi haavoittunut taistelussa. Vain muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli ensi kerran valittanut päänsärkyä, hänelle nousi niin korkea kuume, että se kaatoi hänet vuoteeseen. Sen tapahtuessa hän oli erään vaimonsa seurassa - jotkut sanovat sen olleen Maimuna, toiset Zainab. Hän pyysi vaimoiltaan, että saisi olla Aishan huoneessa, ja hänet kannettiin sinne jalat maata laahaten.
Aavistaessaan sairauden olevan kuolemaksi hän pyysi anteeksiantoa ihmisiltä, joita vastaan oli tehnyt vääryyttä ja Jumalan anteeksiantoa niille, jotka olivat tehneet hänelle vääryyttä. Hän kutsui yleisen kokouksen ja sanansaattajat käskivät kaikki lähistöllä olevat moskeijaan. Muhammedilla oli korkea kuume. Ennen kokoukseen menoa hän istui vaimonsa Hafsan pronssiammeessa, joko vaatteet päällä tai verhon takana, ja hänen vaimonsa kaatoivat kylmää vettä hänen päälleen. Kun hän vihdoin pystyi seisomaan, hän tuli esiin Aishan huoneen ja saarnastuolin erottavan verhon takaa pää tiukasti käärittynä ja istuutui saarnastuoliin. Rukouspaikka ja sisäpiha oli täynnä uskovaisia. Muhammad aloitti sanomalla: "Oi ihmiset, teidän oikeutenne ovat minulle tärkeitä ja niinpä, jos olen ruoskinut jonkun selkää, tässä on minun selkäni - hän kostakoon." Hän oli täynnä hyväntahtoisuutta: hän rukoili Jumalaa armahtamaan ne jousimiehet, jotka olivat jättäneet tottelematta hänen käskyään Uhudissa, minkä seurauksena mekkalaiset olivat voittaneet. Hän ylisti Abu Bakria luotettavana toverina. Hän astui alas saarnastuolista johtamaan rukousta ja palasi sen jälkeen saarnastuoliin ja julisti, että jos hän on jollekulle velkaa, tämä puhukoon nyt. "Teistä pidän eniten niistä, jotka joko perivät saatavansa, jos olen heille velkaa, tai vapauttavat minut velasta, jotta kun tapaan Kaikkivaltiaan Jumalan, minulla ei ole mitään epäoikeudenmukaisuutta sovitettavana."
Silloin eräs mies hyppäsi ylös ja vaati kolmea dirhamia, jotka hän oli lainannut Muhammadille vuosia aikaisemmin. Muhammad pyysi häntä virkistämään muistiaan, sillä hän ei tiennyt mistä mies puhui. "Etkö muista kuinka kerran eräs kerjäläinen kulki ohitsesi ja sinä käskit minua antamaan hänelle kolme dirhamia?" Muhammad määräsi erään serkkunsa antamaan miehelle hänen rahansa ja käski sitten miestä istumaan. Toinen mies tunnusti ottaneensa kolme dirhamia, summa joka oli juuri alle sen, että hänen kätensä olisi katkaistu siitä hyvästä. Muhammad määräsi hänet maksamaan rahan takaisin. Ihmiset ottivat syntinsä sydämen asiakseen ja monet nousivat ylös ja tunnustivat katuvaisina syntinsä. Tavallisesti Muhammad olisi nauttinut sellaisesta kokouksesta ja olisi antanut sen jatkua, mutta hänelle nousi taas kuume. Hän tarjosi yleistä armahdusta kaikille heidän tekemistään synneistä ja vetäytyi takaisin Aishan huoneeseen.
Hänen vaimonsa pakkosyöttivät hänelle lääkettä. Hänen uskottiin kärsivän keuhkotulehduksesta ja abyssinialaisilla oli maineikas lääke, joka oli pahanmakuista öljyn ja yrttien sekoitusta. Hän oli liian heikko vastustelemaan ja niinpä he avasivat hänen suunsa ja kaatoivat sinne rohtoa. Hieman tämän jälkeen hänen tilansa parani, joko lääkkeen ansiosta tai vain luonnollisesta syystä, ja hän kosti pakottamalla koko talon väen nielemään samaa käärmeöljyä. Hän syytti sairaudestaan myrkkyä, jota oli saanut Khaibarissa sen juutalaisen naisen ruuasta, jonka aviomiehen ja sukulaiset Muhammad oli surmannut. "Kärsin vieläkin kivuista sen Khaibarissa syömäni aterian vuoksi", hän kertoi Aishalle. "Silloin tunsin aorttani repeävän sen myrkyn takia."
Hänen sairautensa kesti lähes kaksi viikkoa. Hän johti edelleen rukouksia viisi kertaa päivässä, kunnes oli liian heikko siihen. Loppua kohden hän määräsi uskollisen Abu Bakrin johtamaan rukouksia, minkä monet tulkitsivat merkiksi, että hän halusi Abu Bakrin seuraajakseen. Aisha ei pitänyt tässä stressaavassa tilanteessa isäänsä parhaana valintana rukousten johtajaksi, sillä hän itki jatkuvasti Muhammadin heikkenevää terveyttä eikä pystynyt lukemaan riviäkään Koraanista puhkeamatta kyyneliin. Hän otti kuitenkin haasteen vastaan ja onnistui pitämään tunteensa kurissa. Erään rukouksen aikana Muhammad, jonka voimat olivat palaamassa, tuli rukouspaikalle kahden rotevan sukulaisen auttamana, ja asettui istumaan Abu Bakrin taakse. Abu Bakr halusi luovuttaa johdon mestarilleen, mutta Muhammad viittoi häntä jatkamaan. Vaikka hän oli liian heikko suorittamaan seisomaan nousuja, kumartumisia ja polvistumisia, hän toisti kaikki Abu Bakrin lukemat Koraanin säkeet.
Hän kuoli maanantaina keskipäivällä. Päivä alkoi lupaavasti, sillä hän tuntui vahvistuvan. Hän oli ollut vuoteen omana kolmen päivän ajan, mutta sinä maanantaina hän nousi aamurukouksen aikaan ylös ja siirsi syrjään verhon, joka erotti rukouspaikan huoneesta ja katseli uskovaisten rivistöjä, kun he seurasivat Abu Bakria rukousrituaalissa ja Koraanin lausunnassa. Muhammad hymyili ja kerran jopa nauroi ihastuksissaan. Silloin uskovaiset katsoivat ylös rukouksistaan. Abu Bakr luuli hänen tulevan ottamaan johdon, mutta Muhammad viittasi häntä jatkamaan. Hän antoi verhon pudota paikoilleen ja asettui vuoteelle Aishan viereen.
Muhammad vaikutti hyväntuuliselta ja Abu Bakr uskoi, että hän saattaisi jopa toipua. Hän oli niin varma siitä, että hän pyysi Muhammadilta luvan vierailla ylängön kodissaan ollaakseen lempivaimonsa, Kharijan tyttären, kanssa, jonka vuoro oli tänään ja Abu Bakr halusi olla hänen luonaan. Muhammed suostui tähän ja Abu Bakr ratsasti pois hevosellaan. Mutta aamun kuluessa Muhammadille tuli kovia kipuja. Välillä hän oli selväjärkinen ja välillä hän houraili. Hän makasi patjalla pää Aishan rinnalla. Ihmiset tulivat katsomaan Muhammadin vointia. Ainoastaan Muhammadin tärkeimmät toverit ja läheiset sukulaiset kuten hänen tyttärensä Fatima, setänsä Abbas, Abbasin pojat Fadl ja Quthman, Aishan velipuoli Abdullah, hänen toiset vaimonsa ja jotkut pitkäaikaiset palvelijat ja apulaiset päästettiin pieneen huoneeseen.
Varhain aamulla hänen mielensä oli kirkas. Levätessään Aishan vierellä hän muistutti ihmisiä välittäjän roolistaan ja kehotti heitä rukoilemaan häntä hänen kuolemansa jälkeen, erityisesti perjantaisin, pakollisen yhteisrukouksen aikana, sillä sellaiset rukoukset lisäisivät hänen kykyään toimia välittäjänä Allahin edessä heidän puolestaan Tuomiopäivänä. "Perjantai on yksi parhaista päivistä. Perjantaina luotiin Aadam ja perjantaina hän kuoli. Sinä päivänä elämä alkoi henkäyksestä ja sinä päivänä se loppuu salamointiin. Rukoilkaa minua usein sinä päivänä, silloin rukouksenne tulevat tietooni." Kun häneltä kysyttiin, miten se on mahdollista, sillä hänen ruumiinsahan olisi jo lahonnut Ylösnousemuksen päivänä, hän sanoi: "Jumala on kieltänyt maata nielemästä profeettojen ruumiita", tarkoittaen, että hänen ruumiinsa säästettäisiin lahoamisen häpeältä. Muhammad antoi ohjeen, että hänen lähimmät miespuoliset sukulaisensa saisivat pestä hänen ruumiinsa "yhdessä monien enkelien kanssa, jotka näkevät teidät sieltä, mistä te ette näe heitä", ja että hänen kuolinvaatteensa pitää olla hänen tavalliset vaatteensa "tai jemeniläinen vaate tai valkoinen egyptiläinen vaate." Hänellä oli erikoinen pyyntö koskien enkeleitä: "Kun olette pesseet, balsamoineet, pukeneet minut kuolinvaatteeseen ja asettaneet minut haudan reunalle, poistukaa hetkeksi luotani. Ensimmäisenä puolestani tulee rukoilla kaksi toveriani ja ystävääni, Gabriel ja Mikael, sitten Israfil, sitten kuoleman enkeli ja enkeleiden sotajoukot, rauha olkoon heidän kanssaan."
Myöhemmin aamulla hänen kuumeensa nousi ja hän houraili sanoen mitä tahansa hänen mieleensä juolahtikin, mutta aina välillä hän oli selväjärkinen. Koko aamun hänen päänsä lepäsi Aishan rinnalla. Kerran hän avasi silmänsä ja sanoi: "Kaikista ihmisistä profeetat kärsivät eniten." Toisella kertaa hän sanoi: "Mies saa kärsimystä uskonsa määrän verran; jos hän on luja uskossaan, hänen kärsimyksensä on suuri." Aikaisemmin hän oli tehnyt selväksi, ettei halua komeata hautaa, sillä siitä saattaisi tulla palvontapaikka, mikä olisi yhdenlaista kuvainpalvontaa. Heikentyessään hänen mieleensä tuli, että kristityt ja juutalaiset tekivät profeettojensa haudoista palvontapaikkoja. Silloin hän vihastui ja huusi katsomatta ketään erityisesti: "Hävittäköön Jumala juutalaiset ja kristityt! He ovat tehneet profeettojensa haudoista moskeijoita!" Purkaus uuvutti hänet. Hänen päänsä kallistui taas Aishan rinnalle, mutta hänen vihansa juutalaisia ja kristittyjä ja monijumalaisia ja kaikkia niitä vastaan, jotka olivat ikinä vastustaneet häntä ja hänen uskontoaan, purkautui uudestaan. Viimeiseksi hän puuskahti: "Arabien mailla ei voi olla kahta uskontoa!"
Kesä oli alussa ja keskipäivään mennessä kuumuus oli tukahduttava. Joku toi vesiastian ja asetti sen hänen viereensä. Kun hän kastoi sormensa astiaan ja pyyhki kasvojaan, hän huusi: "Oi Jumala, säästä minut kuoleman kivuilta." Juuri sillä hetkellä Aishan veli Abdullah tuli huoneeseen. Hänellä oli mukanaan hammastikku, joka oli veistetty joko palmun rungosta tai sitten se oli siwak-puun oksa. Muhammad oli aina käyttänyt tällaisia tikkuja hampaidensa puhdistamiseen. Aisha otti hammastikun ja pureskeli sen päätä niin, että se rispaantui harjaksi ja antoi sen Muhammadille, koska arveli tämän pitävän siitä. Muhammad hankasi sillä hampaitaan kuumeisesti. Sitten hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala!" Sitten:"Kuolemalla on kipunsa!" Hetken päästä hänen silmänsä katsoivat ikään kuin kaukaiseen kohteeseen. Hän nosti vasemman etusormensa ja sanoi: "Korkeimman toverin seurassa! Korkeimman toverin seurassa!" - viitaten mahdollisesti Jumalaan.
Kuolema saapui kun hän ojensi uudelleen kätensä vesiastiaa kohti. Kun hän kosketti vettä, hänen kätensä herpaantui ja hänen päänsä lysähti rintaa vasten. Kuoleman tullessa hän nojasi edelleen Aishaa vasten. Aisha nousi ylös ja laittoi nahkatyynyn miehensä päänaluseksi ja sitten hän ja muut naiset alkoivat surussaan lyödä rintojaan ja kasvojaan, mutta pidättäytyivät parkumasta ja ryömimästä maassa, sillä Muhammad oli kieltänyt sellaiset surun ilmaukset.
Sana hänen kuolemastaan levisi nopeasti, mutta monet kieltäytyivät uskomasta sitä. Aisha lähetti Abdullahin kertomaan Abu Bakrille ja Fatima ilmoitti Alille. Kun Abu Bakr pääsi moskeijaan, hän ryntäsi väkijoukon läpi ja meni suoraan Aishan huoneeseen. "Jumalalle me kuulumme ja Hänen luokseen me palaamme! Jumalan lähettiläs on kuollut!" hän sanoi nähtyään ruumiin. Hän suuteli Muhammadia otsalle ja meni rukouspaikalle. Umar kieltäytyi uskomasta ja paasasi väkijoukon edessä: Muhammad ei ole kuollut! Tekopyhät ovat levittäneet sellaista huhua, mutta samaa valhetta levittivät ihmiset myös Mooseksesta, kun hän oli poissa neljäkymmentä päivää, ja sitten palasi! "Jumalan nimeen, myös Jumalan lähettiläs palaa ja katkaisee kädet ja jalat niiltä, jotka väittivät hänen kuolleen." Umar uhkasi tappaa jokaisen, joka levittää sellaisia huhuja. Abu Bakr yritti saada hänet lopettamaan, mutta kun puheesta ei tullut loppua, hän keskeytti ja otti johdon. Hän vahvisti, että Muhammad oli todellakin kuollut, ja hän lausui säkeen, jossa sanotaan, että Muhammad on vain Jumalan lähettiläs ja lähettiläitä on tullut ja mennyt jo entisinä aikoina, ja että ainoastaan Jumala on kuolematon.
---
Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 36, "Death of Muhammad" (ss. 463-469)
Muhammadin kuolema, osa 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti