23. elokuuta 2017

Ka'b ibn al-Ashraf

Ka'b ibn al-Ashraf (k. 624) oli islamilaisten tekstien mukaan juutalaisten päällikkö ja runoilija Medinassa.[1] Hänet surmattiin islamin profeetan Muhammadin käskystä Badrin taistelun jälkeen [2]. Ka'bin isä oli Tayyn arabiheimosta ja äiti juutalaisesta Banu Nadir -heimosta; hänen katsottiin kuuluvan äitinsä heimoon ja hän oli yksi sen johtohenkilöistä. [3]

Ibn Ishakin mukaan Muhammad määräsi seuraajansa tappamaan Ka'bin, koska tämä "oli Badrin jälkeen matkustanut Mekkaan ja yllyttänyt quraisheja Muhammadia vastaan. Hän myös sepitti runoja, joissa hän suri Badrissa surmansa saaneita. Hän palasi pian sen jälkeen Medinaan ja sepitti amatöörimäisiä runoja, joissa loukattiin musliminaisia."[2] Toiset historialähteet kertovat Ka'bin salamurhan syyksi sen, että hän oli suunnitellut joidenkin juutalaisten kanssa Muhammadin surmaamista. Myöhempien kommentaattoreiden, kuten al-Zamakhsharin, al-Tabarin, al-Razin ja al-Baydawin mukaan toinen syy Ka'bin surmaamiseen oli enkeli Gabrielin ilmoitus Muhammadille siitä, että hän ja Abu Sufyan olivat tehneet Muhammadia vastustavan liiton quraishien ja neljänkymmenen juutalaisten kanssa Ka'bin Mekan vierailun aikana (professori Uri Rubinin  mukaan muslimien vastaisesta liitosta quraishien ja Ibn al-Ashrafin välillä voidaan löytää viitteitä varhaisista lähteistä). [2]

1300-luvun hadith-oppinut Ibn Hajar al-Asqalani sanoo, että salamurhan syynä oli muslimien kanssa tehdyn liittosopimuksen rikkominen, matkustaminen quraishien luo Mekkaan ja sopimus quraishien kanssa voimien yhdistämisestä muslimeja vastaan. [4]

Käsky surmata Ka'b löytyy monista haditheista. Muslimien voitettua quraishit Badrin taistelussa maaliskuussa 624 Ka'b oli raivoissaan monien Badrissa vangittujen mekkalaisten ylimysten teloittamisesta taistelun jälkeen. [5] Ibn Hishamin Muhammadin elämäkerta kertoo Ka'bin sanoneen:"Kautta Jumalan, jos Muhammad tosiaan on surmannut nämä miehet, on parempi uinua maan povessa kuin kulkea sen päällä!" [12]

Ka'b matkusti Mekkaan, missä hän sepitti quraisheja ylistäviä runoja ja yritti yllyttää heitä tarttumaan aseisiin Muhammadia vastaan. [3] Joidenkin lähteiden mukaan Ka'b teki sopimuksen Abu Sufyanin kanssa sopien yhteistyöstä quraishien ja juutalaisten kanssa Muhammadia vastaan.[7]

Palattuaan Medinaan Ka'b alkoi sepittää eroottisia runoja, joissa halvennettiin musliminaisia. [6]

Muhammad teki selväksi seuraajilleen, että halusi nähdä Ka'bin kuolleena sanoen: "Kuka hoitaa puolestani Ibn al-Ashrafin?" [12] Muhammad bin Maslama ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja useat muut auttoivat häntä, mukaan lukien Abu Na'ila (Silkan bin Salam, Ka'bin kasvattiveli). Ibn Maslama tunsi tunnontuskia siitä, että hän joutuisi valehtelemaan Ka'bille salamurhan vuoksi, mutta Muhammad antoi hänelle luvan valehteluun. [6]

He menivät myöhään illalla Ka'bin kanssa kävelylle ja surmasivat hänet. [5]

Kun juutalaiset saivat tietää Ka'bin kuolemasta "jokainen juutalainen kaupungissa pelkäsi henkensä edestä." [12] Aiemmin Huyayy bin Akhtab Banu Nadir -heimosta oli kieltäytynyt maksamasta verirahaa kahden muslimin taposta ja Abdullah bin Ubayy oli suunnitellu hyökkäävänsä paimentolaisheimojen avulla Muhammadia vastaan. [9] Muhammad piiritti Banu Nadirin ja määräsi heimon poistumaan Medinasta kymmenen päivän kuluessa. Heimo myöntyi ensin, mutta jotkut medinalaiset, jotka eivät olleet uskovaisia, tarjoutuivat tulemaan Banu Nadirin avuksi taistelussa muslimeja vastaan. [10] Huyayy ibn Akhtab päätti heimonsa vastustuksesta huolimatta taistella, mutta he joutuivat lopulta antautumaan. Heidän sallittiin lähteä ja ottaa mukaansa kaiken, mitä saivat kuljetettua kameleillaan, paitsi aseita, jotka he joutuivat jättämään jälkeensä.[11]


1. Ibn Sallâm al-Jumahî mainitsee hänen nimensä kahdeksan arabijuutalaisen runoilijan luettelossa teoksessaan Tabaqat ashooara ("arabirunoilijoiden luettelo").

2. Uri Rubin, The Assassination of Kaʿb b. al-Ashraf, Oriens, Vol. 32. (1990), pp. 65-71.

3. Montgomery Watt, W (1956). Muhammad at Medina. pp. 18–19.

4. Ibn Hajar al-Asqalani, Fath al-Bari, Kitab al-Maghazi, p. 96, vol. 9. Dar Taybah, 2005.

5. Montgomery Watt, W. "Ka'b ibn al-Ashraf". Encyclopaedia of Islam (Online ed.). Brill Academic Publishers. ISSN 1573-3912.

6. Stillman, Norman (1979). The Jews of Arab Lands: A History and Source Book. Jewish Publication Society (Translation of Ibn Hisham's al-Sira al-Nabawiyya (The Life of The Prophet)). pp. 124–127. ISBN 0-8276-0116-6.

7. Rubin, Uri (1990). The Assassination of Kaʿb b. al-Ashraf. Oriens. 32. p. 66.

8. Sahih al-Bukhari, 4:52:270

9. Montgomery Watt, W. (1956). Muhammad at Medina. pp. 211–2.

10. The earliest biography of Muhammad, by Ibn Ishaq

11. Montgomery Watt, W. "Nadir, Banu 'l". Encyclopaedia of Islam (Online ed.). Brill Academic Publishers. ISSN 1573-3912.

12. Ibn Hisham, Profeetta Muhammadin elämäkerta, Basam Books, ISBN 978-952-260-330-2


Suomennettu Wikipedian artikkelista: Ka'b ibn al-Ashraf 

---

Videolla sheikki Yasir Qadhi kertoo Ka'b ibn al-Ashrafin salamurhasta (alkaen kohdasta 18:20)





21. elokuuta 2017

Mitä lännen tulee tietää: Johtopäätelmät ja usein esitettyjä kysymyksiä

Keskeinen este islamin paremmalle ymmärtämiselle nykyään – ehkäpä suo­ranaisen pe­lon li­säksi – on huoli­maton kielenkäyttö. Otetaan esimer­kiksi paljon ylistetty ”sota ter­rorismia vastaan”. Tarkemmin analysoituna ilmaus ”sota terrorismia vastaan” on yhtä jär­jellinen kuin sota ”salamaso­taa”, ”luo­teja” tai ”strategista pommit­tamista” vastaan. ”Sota terrorismia vastaan” antaa ymmärtää, että on täysin hyväksyttävää, että vihollinen pyrkii tuhoamaan meidät – ja vieläpä onnistuu siinä – kunhan vain vi­hollinen ei käytä sen yh­teydessä ”terro­rismia” välineenään.

Pitäisi olla itsestään selvää, että ”terrorismi” on taktiikka tai sotajuoni, jota käytetään päämäärän saavut­tamiseen. Se, mikä meidän tulisi ym­märtää, on islamilaisen terro­rismin päämäärä, ja loo­gisesti se edellyttää islamin ymmär­tämistä.
Kuten olemme nähneet, vastoin laajalle levinnyttä hokemaa, jonka mu­kaan ”todellinen islam on rauhanomainen, vaikka kourallinen sen kan­nattajia on vä­kivaltaisia”, islami­laiset lähteet tekevät selväksi, että väki­vallan harjoittaminen ei-muslimeja vastaan on islamin keskeinen ja vält­tämä­tön periaate. Islam on paljon vähemmän henkilökohtai­nen usko kuin poliittinen ideologia, joka on perustavanlaatuisessa ja pysyvässä sota­ti­lassa ei-islami­laisten sivilisaatioi­den, kulttuurien ja yksilöiden kanssa. Islamilaiset pyhät tekstit määrit­tävät so­siaalisen, hallinnollisen ja talou­dellisen järjestelmän koko ihmiskunnalle. Ne kulttuurit ja yksilöt, jotka eivät alistu islamilaiselle hallin­nolle ovat ipso facto kapinatilassa Allahia vastaan, ja heidät on alistettava väkisin. Virheellinen termi ”islamo­fasisimi” on täysin redundantti, itseään toistava: islam itsessään on eräänlaista fa­sismia, joka saavuttaa täyden ja todellisen muotonsa vasta sitten, kun se on onnistunut anastamaan itselleen valtio­vallan.
Islamilaisen terrorismin näyttävät teot 1900-luvun lopussa ja 2000-lu­vun alussa eivät ole mitään muuta kuin äskettäisiä ilmenemismuotoja siitä glo­baalista valloitussodasta, jota islam on käynyt profeetta Muham­madin päivistä asti, 600-lu­vulta lähtien, ja joka jatkuu vauhdilla tänä päivänä. Tämä on yksin­kertainen kylmä totuus, joka nykymaailman on kohdattava ja joka on jouduttu aiemmin kohtaamaan lukemattomia ker­toja – mutta jonka tänä päivänä vain harvat näköjään ovat halukkaita kohtaamaan.

On tärkeää ymmärtää, että olemme puhuneet islamista; emme islamilai­sesta ”funda­men­talis­mista”, ”ekstremismistä”, ”fanatismista”, ”islamofa­sismista” tai ”islamis­mista”, vaan varsinaisesta islamista sen oikea­oppi­sessa muodossa – sellaisena kuin sen ovat ymmärtä­neet ja sitä ovat harjoittaneet muslimit Mu­hammadin ajoista nyky­päivään asti. Musli­mien terroristi-iskujen li­sääntyminen 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa johtuu pitkälti geo­strategisista muutok­sista, jotka ovat seu­rasta kyl­män sodan päättymisestä, sekä li­säänty­neestä teknologisesta valikoi­masta, joka on tul­lut terroristien saataville.

Neuvostohegemonian romahdettua suuressa osassa islamilaista maailmaa ja is­lamilaisten öljyn­tuottajamaiden vaurauden lisäännyttyä muslimimaa­ilmalla on ollut yhä parem­mat mahdollisuu­det ja menetelmät tukea jiha­dia ympäri maa­palloa. Lyhyesti sanot­tuna syy siihen, miksi musli­mit ovat jälleen kerran käy­mässä sotaa ei-muslimimaail­maa vastaan, on se, että heillä on siihen mah­dollisuus.

On erittäin tärkeää kuitenkin huomata, että vaikka lännen maaperällä ei enää koskaan tapahtuisi suurta terrori-iskua, islam on lännelle silti kuo­lemanvaaral­linen. Terroris­min keskeyttäminen merkitsisi yksinkertai­sesti muutosta is­lamin taktiikassa – osoittaen ken­ties siirtymistä pitkän aikavälin strategiaan, jossa muslimien maa­han­­muutto ja korkeampi syn­tyvyys mahdollistavat isla­min päästä lähemmäs voittoa en­nen seuraavaa väkivallan vai­hetta. Ei voi lii­kaa korostaa, että muslimiterrorismi on is­lamin oire, joka voi lisätä tai vä­hen­tää intensiteettiään, samalla kun var­sinainen is­lam pysyy jatkuvasti viha­mieli­senä.


Kirjassaan ”Future of the Islamic Movement” (1986) Muhammad Taqi Partovi Sam­zevari tiivis­tää islamilaisen maailmankatsomuksen:

Oma profeettamme … oli kenraali, valtiomies, hallintomies, talousmies, lakimies ja en­siluokan johtaja, kaikki yhdessä. … Koraanin historialli­sessa visiossa Alla­hin avun ja ihmisten vallankumouksellisen kamp­pai­lun on tultava yhteen niin, että saatanalliset hallitsijat suistetaan alas ja tapetaan. Kansa, joka ei ole valmis­tautu­nut tappamaan ja kuolemaan luodakseen oikeudenmukaisen yhteiskun­nan, ei voi odot­taa mitään tu­kea Allahilta. Kaikkivaltias on luvannut meille, että saapuu päivä, jolloin koko ihmiskunta elää yhdistyneenä islamin lipun alla; jol­loin kuunsirpin merkki, Muhammadin symboli, on ylimpänä kaikkialla. … Mutta tuota päivää on joudutettava jihadilla, valmiudel­lamme uhrata elä­mämme ja vuo­dattaa niiden epäpuhdasta verta, jotka eivät näe Muhammadin mi’rajissaan {yöllisillä matkoilla Allahin ”hoviin”} taivaasta tuomaa va­loa. … Allah on se, joka antaa aseen käteemme. Mutta emme voi odottaa Hä­nen vetävän myös liipaisinta yksinkertaisesti siksi, että olemme pel­ku­reita.

On korostettava, että tässä esitetty analyysi perustuu kokonaisuudessaan is­lami­n omiin lähtei­siin, eikä se ole kriittisen länsimaisen islamintutki­muksen tuotos. (Itse asiassa suurin osa länti­sestä islamintutkimuksesta tuskin on ”kriittistä” millään mie­lekkäällä tavalla.) Islamin oma tul­kinta itsestään on se, mikä pakottaa väkivaltaan ja saa glorifioimaan sitä – ei mikään ulkopuo­listen islamista tekemä tulkinta.




Usein kysyttyjä kysymyksiä




Joukko kysymyksiä herää säännöllisesti aina, kun huomautetaan, että islam on väki­valtai­nen. Nämä kysymykset ovat suurelta osin harhaanjoh­tavia tai epäolennaisia, ei­vätkä ne osoita vääriksi tosiasiallista todistus­aineistoa ja ar­gumentteja islamin luon­taisesta väkival­taisuudesta. Joka tapa­uksessa ne ovat osoittautuneet retorisesti tehok­kaiksi menetelmiksi, joilla voi kääntää huomion pois vakavasta islamin tutkimuk­sesta, ja niinpä käsittelen tässä yh­teydessä niistä muutamia.



Entä ristiretket?



Ilmiselvä vastaus tähän kysymykseen on: ”Mitä niistä?” Muiden uskon­tojen nimissä har­joitettu väkivalta on loogisesti erillään siitä kysymyk­sestä, onko islam väkivaltai­nen. Mutta mainitessaan ristiretket islamin puolustelijoiden toi­veena on vetää huomio pois isla­milaisesta väkivallasta ja maalata kuva us­konnoista, jotka ovat moraalisesti samanvertaisia.

Sekä lännen akateemisessa maailmassa että mediassa samoin kuin isla­mi­laisessa maail­massa risti­retket nähdään hyökkäyssotina, joita veren­himoiset kristityt kävivät rauhan­omaisia muslimeja vastaan. Vaikka ris­tiretket varmasti olivat verisiä, ne tulisi pikemmin­kin ymmärtää lännen vii­västyneeksi vasta­uk­seksi vuosisatoja kestänee­seen jihadiin kuin pro­vosoimattomaksi yksipuoli­seksi hyökkäykseksi. Muslimihallinto Pyhällä maalla alkoi 600-luvun jälkipuo­lis­kolla jihadin arabialaisaallon aikana, kun toinen ”oikeaanjohdettu” kalifi Umar valloitti Damaskoksen ja Jeru­salemin. Jihadin verisen alkuvaiheen jäl­keen kristittyjen ja juutalaisten elämää siedettiin dhim­man ra­joitteiden puit­teissa, ja arabimus­limit yleensä ottaen sallivat ulkomaisten kristittyjen jat­kaa pyhiinva­ellusmat­kojaan pyhille paikoilleen – käytäntö, joka osoittautui mus­limivaltiolle talou­dellisesti tuottoisaksi. Is­lamilaisen imperiumin sisällissota johti sii­hen, että turkinsukuiset seljukit syrjäyttivät 1000-luvulla suhteellisen myötämie­lisen arabihallinnon Pyhällä maalla. 1000-luvun jäl­kimmäisellä puo­liskolla turkkilai­set kävivät sotaa kristittyä Bysantin valtakuntaa vastaan työn­täen sen takaisin linnoituk­sistaan Antiokiassa ja Anatoli­assa (nykyään Turkki). Vuonna 1071 bysanttilaisjoukot kärsivät murs­kaavan tappion Manzi­kertin taistelussa ny­kyi­sessä Itä-Turkissa. Turk­kilaiset aloittivat uudelleen ji­hadin Pyhällä maalla pa­hoinpi­dellen, ryövä­ten, orjuut­taen ja tappaen kristit­tyjä siellä ja kaik­kialla Vä­hässä-Aasi­assa. He uhkasivat eristää kristi­kunnan sen pyhimmästä paikasta, Jeru­salemin Pyhän haudan kir­kosta, joka oli ra­kennettu uu­delleen bysant­ti­laisten johdolla sen jälkeen, kun kalifi Al-Hakim bi-Amr Allah oli sen tu­honnut v. 1009.

Tämä uudelleen aloitettu jihad Lähi-idässä muodosti sen historiallisen yhtey­den, jossa Rooman paavi Urban II julkaisi v. 1095 läntiselle kris­tikunnalle kutsun tulla auttamaan itäisiä serkkujaan (ja samalla hän näyt­tää hautoneen mielessään toi­vetta saada Jeru­salem paavinvallan alle – idän kristikunnan kanssa ta­pahtuneen suuren väliri­kon jälkeen v. 1054). Tämä ”aseistettu py­hiin­vaellusmatka”, johon osallistui runsaslukuisesti niin sivii­lejä kuin sotilaita­kin tultiin lopulta vuo­sia myöhemmin tun­te­maan ensimmäisenä ristiret­kenä. Risti­retken ajatus sellaisena kuin tuo termi ny­kyään ymmärretään, ts. ”py­hänä so­tana”, kehittyi vuosia myö­hemmin, kun syntyi sel­laisia järjestöjä, ku­ten Temppeliherrain ritari­kunta, joka teki ristiretkeilystä elä­mäntavan. On mai­nitsemisen arvoista, että kaik­kein innokkaimmat ristiretkeilijät, frankit, oli­vat juuri niitä, jotka olivat joutuneet koh­taamaan jihadin ja ryöstöretket vuosi­sa­tojen ajan frankkien-espanja­laisten rajalla ja tunsi­vat monia muita parem­min muslimien kristittyihin kohdistamat kauhut. Vaikka en­simmäi­sen ristiretken aikana Vähän-Aasian, Syyrian ja Palestiinan väes­töt oli­vat mus­limi­vallan alaisia, ne olivat silti valtaosin kristittyjä. Länti­sen kristikun­nan ristiret­ket olivat ai­koinaan sotina oikeutet­tuja siinä mielessä, että ne va­pauttivat idän kristikunnan vuosisa­toja kestäneestä jihadista ja dhim­miydestä, josta sen väestöt, maat ja kulttuurit olivat saa­neet kärsi­ä. Sitä vastoin alueen valloittaminen Ju­malalle jiha­din tyyliin oli vieras ajatus kristi­kun­nalle, eikä pitäisi olla yllättä­vää, että se lo­pulta kuoli pois lännessä eikä kos­kaan saanut valtaa idässä.

Sen jälkeen kun latinalaiset armeijat olivat vallanneet Jerusalemin hyvin veri­sesti v. 1099 ja kun Edessaan, Antiokiaan ja Jerusalemiin oli perus­tettu risti­retkival­tiot, muslimien ja kristittyjen joukot kävivät vaihtele­van sarjan sotia, joissa molem­mat osapuolet syyllistyi­vät tavanomaiseen kirjoon sota-ajan mo­raalittomuuksia. Ajan myötä, vaikka ristiretkiä vah­vistettiin Euroopasta käsin, ristiretkivaltiot, jotka olivat epävarmojen viestintäyhteyk­sien päässä toisistaan, joutuivat vähitellen alistumaan ylivoimaisen muslimivoiman edessä. Vuonna 1271 Antiokia, kristittyjen viimeinen linnoitus, luhistui muslimien käsiin. Koska muslimien ei tar­vinnut enää suunnata voimia kristittyjen pääaseman valtauk­seen itäisen Välimeren alueella, muslimit ryh­mittyivät uudelleen ryhtyäkseen jiha­diin Etelä- ja Itä-Eu­rooppaa vastaan; se tuli kestämään 400 vuotta ja ylsi kah­desti aina Wieniin asti, ennen kuin se saatiin keskeytet­tyä. Geostra­tegi­sin termein il­maistuna ristiretkiä voidaan pitää lännen pyrkimyksenä ennaltaeh­käistä sen oma tuho islamilai­selta jihadilta taistelemalla vihol­lista vastaan. Se toimi aikansa.

Merkittävää on se, että samaan aikaan kun länsi on jo jonkin aikaa pa­hoitellut risti­retkiä vir­heenä, kukaan vakavasti otettava islamilainen auktoriteetti ei ole koskaan ilmaissut pa­hoittelua vuosisatoja jatkuneesta jihadista ja dhimmiy­destä, joihin musli­mit ovat syyllisty­neet toisia kan­sakuntia vastaan. Mutta tämä on tuskin yllättävää: siinä missä uskon­nolli­nen väkivalta on risti­riidassa kristinuskon perusteiden kanssa, us­konnollinen väkivalta on kirjoitettu islamin DNA:han.

Jos islam on väkivaltainen, miksi niin monet musli­mit ovat rau­han­omaisia?



Tätä kysymystä voi verrata kysymykseen ”Jos kristinusko opettaa nöy­ryyttä, suvait­sevai­suutta ja anteeksiantoa, miksi sitten niin monet kristi­tyt ovat yli­mielisiä, suvait­sematto­mia ja kostonhi­moisia?” Vastaus mo­lemmissa tapauk­sissa on ilmeinen: jokai­sessa uskon­nossa tai ideologiassa on monia niitä, jotka tunnustavat sen opinkappaleet mutta eivät harjoita niitä. Aivan samoin kuin kristi­tyn on usein helpompi lyödä takaisin, näy­tellä py­hää tai halveksia muita, muslimin on usein helpompaa pysytellä kotona kuin ryhtyä jiha­diin. Te­kopyhiä on kaikkialla.


Lisäksi on myös ihmisiä, jotka eivät todella ymmärrä omaa uskoaan ja toimi­vat näin ollen sen määräämien rajojen ulkopuolella. Islamissa on todennäköi­sesti paljon mus­limeja, jotka eivät todella ymmärrä uskonto­aan sen johdosta, että siinä pääpaino on Koraa­nin lukemisessa arabiaksi eikä niinkään sen ymmär­tämisessä. Se, mikä vetää puo­leensa Alla­hin armeliaan huomion, ovat ni­menomaan Koraanin sanat ja arabiankieliset äänteet eikä niinkään Koraa­nin ymmärrys. Erityi­sesti lännessä eläviä muslimeja viehättävät todennäköi­sesti länsi­maiset tavat (mikä selittää sen, miksi he ovat täällä), ja he ovat epä­todennä­köisem­piä toimimaan vä­kivaltaisesti sitä yhteiskuntaa vastaan, johon he ovat saatta­neet paeta kotimaidensa islamilaista tyranniaa.


Joka tapauksessa, olipa sosiaalinen konteksti mikä hyvänsä, mitä syvem­mälle ja laajem­malle is­lam juurtuu – lisäämällä seuraajiensa lukumää­rää, rakentamalla moskeijoita ja ”kulttuurikes­kuksia” jne. – sitä toden­näköisem­pää on, että jot­kut sen kannattajat ottavat is­lamin määräykset vakavasti. Tämä on ongelma, joka lännen on tänä päi­vänä kohdattava.





Entä väkivaltaiset kohdat Raamatussa?




Ensinnäkin Raamatun väkivaltaiset kohdat ovat epäolennaisia sen ky­symyk­sen kan­nalta, onko islam väkivaltainen.

Toiseksi Raamatun väkivaltaiset kohdat eivät varmasti ole verrattavissa oh­jeistukseen harjoittaa väkivaltaa muuta maailmaa vastaan. Toisin kuin Ko­raani, Raamattu on valtava kokoelma eri ihmisten eri aikoina ja eri yhteyk­sissä kirjoittamia dokument­teja, jotta salli­vat paljon suurem­man tulkinnanva­pauden. Koraani puolestaan on peräi­sin yksinomaan yhdestä lähteestä: Mu­hammadilta. Koraani tulee ymmärtää nimen­omaan Muhammadin elämän kautta, kuten Ko­raanissa itsessään sanotaan. Hä­nen so­tansa ja tapponsa sekä hei­jastavat Koraanin merki­tystä että anta­vat siitä tietoa. Li­säksi Koraa­nin ankara kirjaimelli­nen tulkinta merkit­see sitä, että tulkin­nalle ei ole varaa, mitä tulee sen väkivaltaisiin mää­räyksiin. Aivan samoin kuin kristityt tulkitse­vat kirjoituksiaan Kristuk­sen, rauhanruhti­naan, esimerkin kautta, muslimit ymmärtä­vät Koraa­nia Muhammadin, sotaherran ja des­pootin, esimerkin kautta.


Voisiko reformaatio rauhoittaa islamin?




Kuten pitäisi olla päivänselvää jokaiselle, joka on tutkinut islamilaisia lähteitä, väki­vallan pois­taminen islamista vaatisi kahden asian hylkää­mistä: Koraanin hylkäämistä Allahin pu­heena ja Muhammadin hylkää­mistä Allahin profeet­tana. Toisin sanoen is­lamin rauhoitta­minen vaatisi sen muuntamista joksikin sellaiseksi, mitä se ei ole. Lännen kristinuskon reformaatio, jota usein käyte­tään esimerkkinä, oli (onnistunut tai epäon­nistunut) yritys elvyttää kristinus­kon ydin, ni­mittäin Kristuksen ja apos­tolien opetusten esimerkki. Mu­hamma­din esimerkkiin palaamisella olisi hyvin erilaiset seu­raukset. Voi jopa sanoa, että nykypäivän islam on käymässä läpi ”refor­maatiotaan” jihadistien toimin­nan lisääntyessä ym­päri maapalloa. Tänä päivänä salafi-koulukun­nan (”var­haisten sukupol­vien”) muslimit toimivat täsmälleen näin keskittyessään Mu­hammadin ja hänen varhaisten seuraajiensa elämään. Näiden reformistien arvostelijat kutsuvat heitä vähät­televästi wahhabiiteiksi. Muhammadista ja Ko­raanista inspiraa­tionsa hakevina wahhabiitit ovat alati taipuvaisia väki­valtaan. Epäon­ninen tosiasia on se, että nykypäivän islam on sellainen, mil­lainen se on ollut 1400 vuotta: väkivaltainen, su­vaitsematon ja laajen­tumishaluinen. On hullua ajatella, että muutamassa vuodessa tai vuosi­kym­menessä pys­tyisimme muuttamaan vie­raan sivi­lisaation perusmaa­ilmankä­sitystä. Is­lamin väkivaltai­nen luonne on hyväksyttävä sellaise­naan; vasta sen jälkeen pys­tymme löy­tämään sopivia vastatoimia, jotka voivat pa­rantaa eloon­jäämi­semme mah­dolli­suuksia.




Entä lännen kolonialismin historia islamilaisessa maailmassa?




Sen jälkeen kun ottomaaniarmeija oli kärsinyt tappion puolalaisjoukoille Wie­nin ul­ko­puolella 11.9.1683, alkoi islamin alueen strategisen heikentymisen vaihe, jonka aikana eurooppalaiset vallat pitivät sitä musertavassa ot­teessaan. Ne ottivat suuren osan dar al-islamia haltuunsa ja vah­vistivat siirtomaakomento­aan käyttäen hyväksi ylivoimaista tek­nologiaansa ja musli­mimaailman sisäisiä vihollisuuksia.

Vaikka monet imperialististen länsivaltioiden hallinnolliset käytännöt siirto­maissa olivat selvästi kohtuuttomia, on täysin tarpeetonta pitää län­tistä impe­rialismia – toi­sin kuten usein tehdään – eräänlaisena edel­leen jatkuvana rikollishank­keena, joka toimii oikeu­tettuna perustana ny­kyiselle kaunalle länttä kohtaan. Yksinomaan länsimaiden mää­rätie­toi­sen toiminnan ansiosta sellaiset moder­nit kansallisvaltiot, kuten Intia, Pakis­tan, Israel, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe, ovat ylipäätään saaneet al­kunsa. Ilman länsi­maista organisaa­tiota nämä alu­eet olivat todennäköi­sesti jääneet kaoottisiksi heimo­alueiksi, millai­sia ne olivat olleet vuosisa­tojen ajan.

Kun katsotaan jälkikolonialistista maailmaa, on ilmeistä, että kaikkein me­nestyksek­käimmillä jälkikolonialistisilla mailla on yksi yhteinen ni­mittäjä: ne eivät ole musli­mival­tioita. Yhdysvallat, Australia, Hongkong, Israel, Intia ja Etelä-Amerikan kansa­kunnat jättävät selvästi jälkeensä muslimienemmistöi­set jälkikolonialistiset vasti­neensa – Irakin, Alge­rian, Pakistanin, Bangla­deshin, Indonesian jne. – melkeinpä minkä ta­hansa mitta­puun mukaan.



Kuinka väkivaltainen poliittinen ideologia voi olla toiseksi suu­rin ja nopeim­min kasvava uskonto maail­massa?





Ei pitäisi olla yllättävä, että väkivaltainen poliittinen ideologia osoittau­tuu niin puo­leen­savetä­väksi suurelle osalle maailmaa. Fasististen ajatus­ten veto­voima on osoi­tettu läpi historian. Isla­missa yhdistyvät uskon tarjoama sisäi­nen lohtu ja maailmaa muuttavan po­liittisen ideologian ul­koinen voima. Kuten kommunismin vallankumouksellinen väki­valta, ji­had tarjoaa alt­ruistisen oi­keutuksen sodankäynnille ja tuholle. Tällainen ideologia vetää luonnollisesti puoleensa väki­valtaisesti suuntau­tuneita ihmisiä samalla kun se roh­kaisee epäväkivaltaisia tarttumaan aseisiin tai tu­kemaan väkivaltaa epäsuorasti. Pel­kästään se, että jokin asia on suo­sittu, tuskin tekee siitä hy­vänlaatuista.

Lisäksi ne alueet, joilla islam kasvaa nopeimmin, kuten Länsi-Eurooppa, ovat hyvin pit­kälti irtaantuneet uskonnollisesta ja kulttuurisesta perin­nöstään, minkä johdosta islam on jäänyt aino­aksi tarjolla olevaksi energi­seksi ideologi­aksi niille, jotka etsivät merkitystä.





Onko oikeudenmukaista kuvata kaikkia islamilaisia koulukun­tia vä­kivaltai­siksi?




Islamin puolustelijat painottavat usein, että islam ei ole monoliittinen ja että eri isla­milaisten koulukuntien välillä on mielipide-eroja. Tämä on totta, mutta samalla kun on eroja, on myös yhteisiä elementtejä. Kuten tunnettua, ortodok­sisuus, roomalaiskatolilai­suus ja protestanttisuus poikkeavat toisistaan monissa kris­tinuskon kohdissa, mutta siitä huo­limatta ne hyväksyvät tär­keät yhteiset ele­mentit. Samoin on islamissa. Yksi kaikille islamilai­sille koulukunnille yhteisistä elementeistä on jihad, joka ymmärretään um­man velvollisuudeksi valloittaa ja alistaa maailma Allahin nimessä ja hallita sitä shari’a-lailla. Sunnalaisuuden neljä madhhabbia eli islamilai­sen lainopin (fiqh) pää­koulukuntaa – hana­fiitti­nen, malikiittinen, sha­fi’iittinen, hanbaliittinen – ovat kaikki yhtä mieltä mus­limien kollek­tiivisesta velvollisuudesta käydä sotaa muuta maailmaa vastaan. Lisäksi jopa sunna­laisen puhdasoppisuuden ulkopuolella olevat koulukunnat, ku­ten suufilainen ja ja’fariittinen (shiialainen) koulukunta, yhtyvät nä­ke­myk­seen jihadin välttämättö­myy­destä. Mitä tulee jihadia koskeviin asi­oihin, eri koulukunnat ovat eri mieltä sellaisista ky­symyksistä kuten pi­tääkö vääräus­koisia en­sin pyytää kääntymään islamiin ennen viholli­suuksien aloittamista (Osama bin Laden pyysi Amerikkaa kääntymään islamiin ennen Al-Qaidan hyökkä­yksiä); kuinka so­tasaalis tulisi jakaa eri jihadistien kesken; onko dar al-har­bia vastaan parempi käyttää pitkän aikavälin varovaista strategiaa vai to­taalista rintama­hyökkäystä; jne.


Entä islamilaisen sivilisaation suuret saavutukset kautta histo­rian?




Islamilaiset saavutukset taiteiden, kirjallisuuden, luonnontieteen, lääke­tieteen ja muilla vastaa­villa alueilla eivät millään tavoin kumoa sitä tosi­asiaa, että is­lam on luonnostaan väkivaltainen. Myös roomalainen ja kreikkalainen sivili­saatio tuottivat monia suuria saa­vutuksia näillä alu­eilla, mutta vaalivat sa­malla myös väkivallan voi­makkaita perinteitä. Samaan aikaan kun Rooma antoi maailmalle Vergiliuksen ja Ho­ratiuksen nerokkuuden, se oli myös gladi­aattoritaisteluiden, kristittyjen teurastuk­sen ja – aikoinaan – hillittö­män mili­tarismin koti.

Lisäksi, kun otetaan huomioon islamin 1300-vuotinen historia, niin isla­milai­sen sivi­lisaa­tion saavutukset ovat melko vaatimattomia verrattuina länsimai­seen, hindulai­seen tai konfutselai­seen sivilisaatioon. Monista is­lamilaisista saavutuksista kiitos kuuluu itse asiassa islamilaisessa impe­riumissa eläneille ei-muslimeille tai vastikään islamiin kääntyneille. Eräs suurimmista isla­milai­sista ajattelijoista Averroes joutui vaikeuksiin oi­keaoppisen is­laminopin kanssa tut­kittuaan ei-islamilaista (kreikkalaista) filo­sofiaa ja suosittuaan län­tistä ajatte­lutapaa. Kun islamin impe­riumin dhimmi-väestöt hupenivat lähes­tyttäessä toi­sen vuosituhannen puolta väliä, alkoi islamin sosiaalinen ja kult­tuurinen rap­peutuminen.



Sanasto


  • Alláh: ”Jumala”; Myös kristityt arabit palvovat ”Allahia” mutta hyvin erilaista kuin mus­limit.
  • Alláhu akbar: ”Jumala on suurin”; Alláhin suuruuden ylistys; muslimien sotahuuto
  • ansarit: ”auttajat”; arabialaiset heimot, jotka olivat Muhammadin liitto­laisia, sekä var­haiset muslimit
  • Badr: Muhammadin ja muslimien ensimmäinen merkittävä taistelu Me­kan Qu­raish-hei­moa vastaan
  • dár al-harb: sodan alue: vääräuskoisten hallitsema alue
  • dár al-islám: islamin alue: shari’a-lailla hallittu islamilainen alue
  • dár as-sulh: sopimuksen alue: muslimien kanssa liittoutuneiden vääräus­kois­ten hallit­sema alue; muslimien hallitsema alue mutta vailla shari’a-lakia
  • dhimmí: dhimman eli suojelusopimuksen suojelema ei-muslimi
  • dhimmiys: sana (engl. dhimmitude), jonka on muodostanut historioitsija Bat Ye’or ku­vaamaan dhimmí-ihmisten asemaa
  • hadíth: ”kertomus”; jokin tuhansista Muhammadin elämän episodeista, jotka väli­tettiin suulli­sena perimätietona, kunnes ne kirjoitettiin ylös 700–800-lu­vuilla; sahíh eli luotetta­vat hadíthit ovat Koraanin jälkeen heti seuraavaa auktori­teetti shari’assa, islamin laissa
  • hijra: ”siirtyminen”, ”poislähteminen”; Muhammadin pako Mekasta Medi­naan (Yathri­biin) v. 622
  • islám: ”alistuminen”
  • jizya: vero, jonka Koraanin suura 9:28 määrää juutalaisten ja kristittyjen mak­setta­vaksi musli­mien hallitsemalla alueella
  • Kaaba: ”kuutio”; Mekassa oleva temppeli, jossa lukuisat pakanaepäju­malat pitivät ma­jaansa en­nen islamia; Kaaban kulmakivi, jonka usko­taan pudon­neen taivaasta, on kivi, jossa Aabraham oli uhraava poikansa Ishmaelin (ei tarkoita Iisakkia).
  • kalifi: umman (maailmanlaajuisen muslimiyhteisön) maallisen johtajan titteli; aiem­man isla­milaisen imperiumin johtaja; tittelin kielsi Kemal At­tatürk v. 1924 ot­tomaani-impe­riumin ha­joamisen ja modernin Turkin pe­rustamisen jäl­keen
  • Koraani (al Qur’an): ”resitaatio”; islamin pyhä kirja, joka koostuu Mu­hamma­din Alláhilta saa­mista ilmestyksistä, jotka hänelle välitti ark­kienkeli Gabriel; Koraani on isla­milaisen käsityk­sen mukaan Allahin omaa puhetta ja on ollut aina olemassa, eikä sitä ole koskaan luotu.
  • Medina: ”kaupunki”, lyhennys ”profeetan kaupungista”; islamin toiseksi pyhin paikka; Mu­hammadin hijran määränpää v. 622; Muhammadin elämän myö­hempi vaihe, jolloin Koraanin väkivaltaisemmat kohdat il­mestyivät; Mu­ham­madin kolmannen keskeisen tais­telun paikka Me­kan quraishilaisia vas­taan; aiemmin tunnet­tiin nimellä Yathrib
  • Mekka: islamin pyhin paikka; paikka, jossa Muhammad syntyi v. 570; sen Suuri mos­keija si­sältää Kaaban kiven; Muhammadin elämän varhais­vaihe, jonka aikana Koraanin rauhanomai­semmat säkeet ilmestyivät; paikka, jossa Muhammad voitti qu­raishilaiset v. 630
  • Muhammad: ”ylistetty”
  • muslimi: ”alistuva”
  • Sira: ”elämä(kerta)”; lyhennetty muodosta Sírat Rasúl Alláh eli ”Alla­hin pro­feetan elämä”; pro­feetta Muhammadin kanoninen elämäkerta, jonka kirjoitti 700-luvulla Ibn Ishaq ja toimitti myöhemmin Ibn Hisham; tässä käännöksessä on käytetty Jaakko Hä­meen-Anttilan suomennosta ”Profeetta Muhammadin elä­mäkerta” (Basam Books, 1999)
  • sunna: profeetta Muhammadin ”elämäntapa”; pitää sisällään hänen ope­tuk­sensa, pe­rin­teensä, ja esimerkkinsä
  • suura: Koraanin luku; Koraanin säkeet jakautuvat suuriin ja jakei­siin, esim. 9:5
  • Uhud: toinen suuri taistelu, jonka Muhammad kävi Mekan Quraish-hei­moa vastaan
  • Umar: toinen ”oikeaanjohdettu” kalifi; hallitsi v. 634–644; seurasi Abú Bakria; val­loitti Pyhän maan
  • Uthmán: kolmas ”oikeaanjohdettu” kalifi; seurasi Umaria; koosti Koraa­nin kir­jan muo­toon
  • Yathrib: kaupunki, johon Muhammad teki hijran v. 622/AH 1; nimettiin myö­hemmin Me­dinaksi


Suomennoksessa käytetyt lähteet

  1. Hisham, Ibn: Profeetta Muhammadin elämäkerta. Suom. ja esipuhe: Jaakko Hä­meen-Ant­tila; alkusanat: Ahmad Kuftaro. Helsinki: Basam Bo­oks, 1999.
  2. Koraani [suom. Jaakko Hämeen-Anttila]. 4. p. Helsinki: Basam Books, 2005.
  3. Hämeen-Anttila, Jaakko, 2001: Islam-taskusanakirja. Helsinki: Basam Books.
  4. Hämeen-Anttila, Jaakko, 2004: Islamin käsikirja. Otava.

---


[1] H-A: taistel­kaa uskotto­mia vastaan

[2] H-A: alistanut koko maan

[3] ”Sunna on sitova esikuva muslimeille, ja jokaisen hurskaan muslimin velvollisuus on noudattaa pro­feetta Mu­hammadin tarjoamaa esikuvaa. Sunnan ja Koraanin keskeinen ero on siinä, että Koraanin teksti on sanasta sanaan Jumalan puhetta, mutta sunna on kertomuksia Muhammadin sanoista ja te­oista, ei jumalallista ilmoitusta. Profeetta Muhammad oli kuitenkin virheiltä suojattu (ma’súm), joten hän ei käy­töksessään tehnyt mitään väärää tai mitään, mikä ei olisi ollut Jumalan tarkoitus.” (Hämeen-Anttila 2001: 28)

[4] ”Profeetta ei eläessään ollut toiminut yksinomaan senhetkisen tilanteen mukaan vaan pitäen samalla silmällä myös tulevaisuutta. Profeetan elämän yksityiskohdat oli tarkoitettu islamin yhteisön ikuisen jäljittelyn koh­teeksi.” (Hämeen-Anttila 2004: 37)

[5] ”Koska shari’an oikeuslähteet ovat historiallisia ja lopullisia (Koraani, hadith ja jo määritelty konsen­sus eivät voi enää muuttua, analogia puolestaan toimii näiden kolmen pohjalta), ei myöskään shari’a voi muuttua, ainakaan teoriassa. Enintään vain tulkinta voi kehittyä, ja tämäkin on vaikeata, koska laki­koulukuntien klassiset esitykset ovat hyvin yksi­tyiskohtaisia eivätkä jätä paljon tilaa uudelle tulkin­nalle.” (Hämeen-Anttila 2001: 26)


---


---

Aiemmat kirjoitukset:

Mitä lännen tulee tietää: Perusteet
Mitä lännen tulee tietää: Badrin, Uhudin ja Medinan taistelut, Mekan valloitus
Mitä lännen tulee tietää: Jihad








20. elokuuta 2017

Mitä lännen tulee tietää: Jihad kautta historian

Tämä on jatkoa kirjoituksille
Mitä lännen tulee tietää: Perusteet
Mitä lännen tulee tietää: Badrin, Uhudin ja Medinan taistelut, Mekan valloitus
Mitä lännen tulee tietää: Jihad




Vuonna 622 (v. 1 islamilaisessa kalenterissa, AH 1) Muhammad lähti Me­kasta Medinaan (Yathribiin), joka sijaitsee noin 300 kilo­metriä poh­joiseen Ara­bian niemi­maalla. Medi­nassa Muhammad perusti puolisotilaallisen järjestön, joka tuli levittämään hänen ja hänen us­kon­tonsa vaikutuspiiriä läpi Arabian. Koska islamissa ei ole koskaan tehty eroa poliittis-sotilaal­lisen ja us­konnollisen välille, tämä kehitys­kulku oli islamilais­ten periaatteiden mu­kaan aivan luonnollinen. Kuolemaansa men­nessä (v. 632) Muham­mad oli laajenta­nut ryöstö- ja taistelu­retkillä kontrolliaan suurimpaan osaan eteläistä Ara­biaa. Näiden aluei­den vallat­tujen kansojen oli joko alistuttava muslimival­taan ja makset­tava suojelu­vero tai käännyttävä islamiin.




Jihadin ensimmäinen suuri aalto: arabit, v. 622–750



Elämänsä loppuvaiheessa Muhammad lähetti kirjeitä Lähi-idän suurille hallit­sijoille vaa­tien näitä alistumaan määräysvaltaansa. Tämä poistaa sen väärin­käsityksen, että profeetta olisi aikonut pysäyttää islamin laa­jenemisen Arabi­aan. On vain loogista, että yhdellä ja ainoalla totuuden us­konnolla, jonka on paljastanut lopullinen ja voi­mallisin profeetta, tulisi olla maailmanlaajuinen valta. Niinpä kun Muhammad oli taistellut Ara­bian niemi­maan kansoja vas­taan ja alistanut nämä, hänen seuraajansa Abu Bakr, Umar, Uthman ja Ali (jotka tunnetaan neljänä ”oikeaanjoh­det­tuna” kalifi­nia) ja muut kalifit taistelivat Lähi-idän, Afrikan, Aasian ja Euroopan kansoja vas­taan ja alistivat nämä Al­lahin nimessä.

Sahih al-Bukhari 4:53:386; Jubair bin Haiya on kertonut: Umar {toinen ka­lifi} lä­hetti muslimit suurin maihin taistelemaan pakanoita vastaan. Kun saavuimme vihollismaa­han, Khosraun {Persian} edustaja tuli 40 000 taistelijan kanssa ja tulkki nousi ylös sa­noen: ”Puhukoon yksi teistä kanssani!” Al-Mughira vastasi: ”Profeettamme, Herramme lähet­tiläs, on määrännyt meidät taistelemaan teitä vastaan, kunnes palvotte yksin Al­lahia ja maksatte jizyaa (ts. veroa); ja profeet­tamme on ilmoitta­nut meille, että Her­ramme sanoo: ”Jokainen, joka joukos­tamme tulee tape­tuksi (ts. marttyyriksi), pääsee paratiisiin elämään sellaista ylel­listä elä­mää, jollaista ei ole koskaan nähty, ja jokaisesta, joka meistä jää hen­kiin, tulee herrasi.”

Harjoittaen oman aikakautensa salamasotaa islam levittäytyi Muham­madin kuolemaa seu­rannei­den vuosikym­menten aikana nopeasti Bysan­tin, Per­sian ja Länsi-Euroopan alueille. Natisevista Bysantin ja Persian valtakunnista, jotka oli­vat heikentyneet keskinäi­sissä tais­teluissa, ei ol­lut paljon vastusta tälle odot­tamattomalle hyökkäyk­selle. Ara­bimusli­miar­meijat hyökkäsivät Py­hään maa­han, valloittivat nykyisen Irakin ja Iranin alueet, pyyhkäi­sivät sitten yli Pohjois-Afrikan Es­panjaan ja lo­pulta Rans­kaan. Mus­limien hyökkäys saa­tiin lopulta pysäytettyä Poitier­sin/Toursin taistelussa lähellä Pa­riisia v. 732. Idässä jihad tun­keutui sy­välle Keski-Aasiaan.






Samoin kuin Muhammad oli ryövännyt vihollisensa, hänen seuraajansa ryös­tivät valloi­tetut alu­eet puhtaiksi vauraudesta ja työvoimasta; nämä alueet oli­vat Arabian ankeita hiekkoja verratto­masti rik­kaampia niin ma­teriaalisesti kuin kulttuurillisestikin. Lä­hes yh­dessä yössä Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Per­sian ja Iberian edis­tyneemmät sivi­lisaatiot nä­kivät maanviljelyksensä, kan­sal­listen uskontojensa ja vä­estöjensä tuhoutu­van ja tulevan rosvotuiksi.

Lukuun ottamatta kourallista muurien suojaamia kaupunkeja, jotka on­nistuivat neu­vot­telemaan ehdollisesta antautumisesta, nuo maat kärsivät lähes täydel­lisen katastro­fin.

Bat Ye’or, johtava tutkija islamin ekspansion ja ei-muslimien kohtelemi­sen osalta on teh­nyt mittaamattoman arvokkaan palveluksen kokoamalla ja kääntämällä lukuisia primääri­lähdedo­kumentteja, joissa kuvataan is­lamilaisen valloituksen vuosisatoja. Hän on sisäl­lyttänyt nämä do­kumen­tit töihinsä, jotka käsittelevät islamin historiaa ja ei-muslimien ahdinkoa islamilaisen val­lan alla. Jihadin historiassa siviilien teuras­tus, kirkko­jen tur­me­leminen ja maaseu­dun ryövää­minen ovat olleet arkipäivää. Tässä on Mikael Syyrialai­sen kuvaus mus­limien invaasiosta Kappa­doki­aan (Turkin etelä­osassa) v. 650 kalifi Uma­rin hallitessa:

… kun Muawiya {muslimikomentaja} saapui {Eukaitaan Armeniassa} hän mää­räsi kaikki asukkaat surmattaviksi; hän asetti vartijat siten, että kukaan ei päässyt pakene­maan. Kerättyään kaupungin kai­ken omaisuu­den he alkoivat kiduttaa johtajia, jotta nämä näyttäisivät, minne tavarat {aarteet} oli kätketty. Taiyayet {muslimiarabit} ottivat kaikki orjiksi – miehet, naiset, pojat ja tytöt – ja he irstailivat paljon onnettomassa kau­pungissa: he tekivät törkeitä siveet­tömyyksiä kirkkojen sisällä. He pala­sivat maa­hansa iloiten. (Mikael Syyrialai­nen, siteerattu Bat Ye’orin teok­sesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 276–7.)

Seuraava muslimihistorioitsijalta Ibn al-Athirilta (1160–1233) peräisin oleva kuvaus ryöstöret­kistä Pohjois-Espanjaan ja Ranskaan 700–800-lu­vuilla huo­kuu pelkästään tyyty­väisyyttä siitä tuhoamisen laajuudesta, joka kohdistettiin vääräuskoisiin, mukaan luettuna taisteluihin osallistu­mattomiin siviileihin.

Vuonna 177 <17. huhtikuuta 793> Espanjan ruhtinas Hisham lähetti vi­hollisalu­eelle Abd al-Malik b. Abd al-Wahid b. Mugithin komentaman suuren armeijan, joka teki yllätyshyökkäyksiä niinkin kauas kuin Nar­bonneen ja Jarandaan. Tämä kenraali hyök­käsi ensin Jarandaan, jossa oli frankkien eliittivaruskunta; hän tappoi urheimmat, tu­hosi kaupungin muurit ja tornit ja melkein onnistui val­taamaan kaupungin. Sen jäl­keen hän marssi Narbonneen, jossa hän toisti samat toimet. Tunkeu­tuen sitten eteen­päin hän polki jalkojensa alle Cerdagnen maan {lähellä An­dorraa Pyreneillä}. Useiden kuukausien ajan hän kulki tämän maan halki joka suuntaan raiskaten naisia, tappaen sotureita, tuhoten linnoi­tuksia, polt­taen ja ryöstäen kaiken ja pakottaen vihollisen pa­kenemaan kaaok­sessa. Hän palasi vahingoittumattomana raahaten mukanaan, Allah yk­sin tie­tää, kuinka paljon sotasaalista. Tämä on yksi muslimien kuului­simmista mat­koista Espanjaan. Vuonna 223 <2. joulukuuta 837> Abd ar-Rahman b. al Ha­kam, Es­panjan valtias, lähetti armeijan Alavaa vastaan; se leiriy­tyi lähelle Hisn al-Gharatia, jonka se valloitti; se anasti sieltä löy­tämänsä sotasaaliin, tappoi asukkaat ja vetäytyi vie­den naiset ja lapset vankeina mukanaan. Vuonna 231 <6. syyskuuta 845> musli­miar­meija eteni väärä­uskoisten alueelle Galiciaan, jossa se ryöväsi ja joukkomur­hasi kaikki. Vuonna 246 <27. maaliskuuta 860> Muham­mad b. Abd ar-Rahman eteni monine jouk­koineen ja suurine sotilaskoneistoi­neen kohti Pamplonan alu­etta. Hän alisti valtaansa, raunioitti ja runteli tämän alu­een, jossa hän ryöväsi ja kylvi kuolemaa. (Ibn al-Athir, Annals, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The De­cline of Eastern Christianity under Is­lam”, 281–2.)

Jihadin ensimmäinen aalto nielaisi suuren osan Bysantin, Visigoottien, Frank­kien ja Per­sian valtakunnista jättäen vastasyntyneen islamilaisen imperiumin kontrolloimaan aluetta, joka ylsi Etelä-Ranskasta läpi Es­panjan etelään, Pohjois-Afrikan läpi itään Intiaan ja poh­joiseen Venäjälle. Varhain toisen vuo­situhannen alussa idästä tullut mongoli-invaasio hei­kensi suuresti islamilaista imperiumia ja teki lopun arabien yli­vallasta sen sisällä.



Jihadin toinen suuri aalto: turkkilaiset, v. 1071–1683



Noin 25 vuotta ennen kuin ensimmäinen ristiretkiarmeija lähti Keski-Euroo­pasta liik­keelle kohti Pyhää maata, turkkilaisten (ottomaa­nien) armeijat aloitti­vat hyökkäyksen kristittyä By­santin valtakuntaa vastaan, joka oli hallinnut ny­kyisen Turkin aluetta aina siitä asti, kun Rooman impe­riumin pääkaupunki oli siirretty Kons­tan­ti­nopoliin v. 325. Manzi­kertin tais­telussa v. 1071 kristit­tyjen jou­kot kärsivät kohtalokkaan tap­pion, mikä jätti suuren osan Ana­toliaa (Turk­kia) avoi­meksi invaasiolle. Tämän jihadin toi­sen aallon pysäytti väliaikai­sesti latinalaisen ar­meijan hyökkäys ristiretkien aikana (ks. luku 4.1), mutta ennen 1300-luvun al­kua turk­kilaiset uhka­sivat Konstantinopolia ja itse Eurooppaa.

Lännessä roomalaiskatoliset armeijat pakottivat muslimijoukot vähä vä­hältä alaspäin, kunnes v. 1492 nämä karkotettiin lopullisesti Iberian niemi­maalta (recon­quista). Itä-Eu­roopassa islam kuitenkin jatkoi valta-asemassa. Eräs merkittävimmistä taisteluista maahan tunkeutuneiden mus­limien ja alueen kan­taväestön välillä oli Koso­von taistelu v. 1389. Siinä turkkilaiset tuho­sivat Ser­bian kuninkaan Pyhän Lasa­ruksen joh­taman monikansalli­sen ar­meijan, vaikka heidän etene­misensä kohti Eu­rooppaa oli merkittävästi hidas­tunut. Aina 600-luvulta asti jatku­neiden lu­kuisten yri­tysten jälkeen Konstan­tinopoli, itäisen kristi­kunnan jalokivi, luhistui lopulta v. 1453 sulttaani Mahomet II:n ar­meijan edessä. Jottei jihadin ensimmäisen aallon hir­mutekoja luettaisi tekijöi­den ”arabialai­suuden” syyksi, turkkilaiset osoittivat olevansa täy­sin kykeneviä toteut­ta­maan Koraanin ja sunnan peri­aatteita. Kirjassaan ”Jihad” Paul Fregosi kuvaa näkymää, joka seu­rasi lopullista hyök­käystä Kons­tan­tinopoliin:

Useat tuhannet henkiin jääneet olivat etsineet turvaa katedraaleista: aa­teliset, palveli­jat, tavalliset kansa­laiset, heidän vaimonsa ja lapsensa, papit ja nunnat. He lukitsivat niiden valtavat ovet, rukoilivat ja odottivat. {Kalifi} Mahomet {II} oli antanut joukoille vapaat kädet. He rais­kasivat, nunnien ollessa tie­tenkin ensim­mäisiä uhreja, ja teurasti­vat. Ai­nakin 4 000 tapettiin ennen kuin Mahomet lopetti joukkomurhan puolilta päi­vin. Hän määräsi muezzinin {rukouskutsun huuta­jan} kiipeämään Hagia Sofian kirkon saarnastuoliin ja omista­maan rakennuksen Alla­hille. Siitä lähtien se on ollut moskeija. Asukkaista 50 000, yli puolet vä­es­töstä, ke­rättiin yhteen ja otettiin orjiksi. Kuukausia sen jälkeen orjat olivat hal­vinta kauppatavaraa Turkin markkinoilla. Mahomet pyysi, että kuolleen keisarin ruumis tuotaisiin hänen luok­seen. Jotkut turkkilai­set sotilaat löysivät sen ruu­miskasasta ja tunnistivat Konstatinukseksi {XI} saap­paita koristavien kultaisten kotkien perusteella. Sulttaani määräsi hänen päänsä katkaistavaksi ja ase­tetta­vaksi keisari Justinianin prons­sisen ratsastaja­patsaan alle hevosen jalkojen väliin. Myöhemmin pää balsa­moi­tiin ja lähetettiin Ottomaanien valtakunnan suurim­piin kau­pun­keihin kansalaisten huviksi. Seu­raavaksi Mahomet käski tuomaan luok­seen henkiin jääneen suurherttua Nota­rasin ja kysyi häneltä kaikkien tär­keimpien aatelisten, virka­miehien ja kansa­laisten nimiä ja osoitteita, jotka Nota­ras antoikin hänelle. Nämä kaikki pidätet­tiin, ja näiden kaulat katkaistiin. Sadis­tisesti hän osti omistajiltaan {ts. muslimi­komentajilta} korkea-arvoisia vankeja, jotka oli otettu orjiksi, nauttiakseen näi­den mes­taamisesta heidän edessään. (Fregosi: ”Jihad”, 256–7.)





Tämä jihadin toinen, turkkilainen aalto eteni pisimmillään Wienin epä­onnistu­neisiin val­tausyrityksiin vuosina 1529 ja 1683. Jälkimmäisen yh­teydessä Puolan kunin­kaan Juhana III So­bieskin komentamat rooma­laiskatoliset joukot torjuivat Kara Mustafan johtaman muslimiar­meijan. Sitä seuranneina vuosi­kymmeninä ottomaanit ajettiin takaisin alas läpi Balkanin, vaikka heitä ei kos­kaan heitetty täysin ulos Euroo­pan mante­reelta. Silti, vaikka maailmanvaltai­nen ji­had kangerteli, muslimien maitse ja meritse tekemät ryöstöretket kristit­tyjä vastaan jatkuivat, ja kristittyjä siepattiin orjuuteen niinkin kaukaa kuin Ir­lan­nista 1800-lu­vulla.



Dhimmiys



Islamin ei-muslimeihin kohdistama vaino ei ole millään muotoa rajoittu­nut jiha­diin, vaikka se on islamin maailman ja muun maailman välinen perussuhde. Sen jälkeen kun jihad on päättynyt tietyssä paikassa väärä­uskoisen alueen valloittamiseen, nk. dhimma eli suojelu­sopimus voidaan suoda valloitetuille ”Kirjan kansoille”, joilla historiallisesti on tarkoitettu juutalaisia, kristittyjä ja za­rathustralaisia. Dhimma säätää, että väärä­uskoisten elämä ja omaisuus va­pautetaan jihadista siksi aikaa kun mus­limihallitsijat sen sallivat, mikä yleensä on tarkoittanut niin pitkää aikaa kuin ei-muslimialamaiset – dhimmit – ovat osoittau­tuneet taloudelli­sesti hyödyllisiksi is­lamilai­selle valtiolle. Ko­raani (9:29) määrit­telee, että dhimmien on maksettava eri­tyistä jizyaa (ve­roa), joka on räikeä mene­telmä, jolla musli­miherrat käyttä­vät dhim­mejä hyväkseen. Mutta ji­zyan funktio ei ole pelkästään taloudel­linen; sen tar­koitus on myös nöyryyt­tää dhimmejä ja is­kostaa näille islamin ylemmyyttä. Al-Ma­hili, 1400-luvulla elänyt muslimiteologi, selittää:

{Jizyan} maksun päivänä heidät {dhimmit} kootaan julkiselle paikalle, kuten su­qille {kauppapaikalle}. Heidän tulisi seistä siellä odottamassa alhai­simmalla ja saas­taisim­malla paikalla. Lakia edustavat virkailijat tu­lee sijoittaa heidän yläpuo­lelleen, ja heidän tulee omaksua mitä uhkaa­vin asenne niin, että dhimmeistä, sa­moin kuin muista, näyt­tää, että tehtä­vänämme on halventaa heitä riistämällä heiltä heidän omaisuu­tensa. He tulevat oivaltamaan, että oikeastaan teemme heille palveluk­sen hyväk­syessämme heiltä jizyan ja antaessamme heidän mennä va­paasti. (Al-Maghili, siteerattu Bat Ye’orin teok­sesta ”The Decline of East­ern Christi­anity under Islam”, 361).

Islamin laki säätää dhimmeille erilaisia rajoituksia, jotka kaikki ovat pe­räisin Ko­raanista ja sun­nasta. Al-Damanhuri, joka toimi 1600-luvulla johtajana Kai­ron yli­opistossa, musli­mimaailman arvovaltaisimmassa opinahjossa, tiivistää seuraavassa satojen vuosien islami­laisen käsityksen dhimmi-ihmisten oike­asta kohtelusta:

…aivan samoin kuin dhimmeiltä on kielletty kirkkojen rakentaminen, myös muut asiat on heiltä kielletty. He eivät saa antaa apua uskotto­malle muslimia vastaan … pystyttää ristiä islamilaisessa kokoontumis­pai­kassa … nos­taa lippu­jaan salkoon juhlapäivinään; kantaa aseita … tai säilyttää niitä koto­naan. Jos he tekevät jotain tämänkaltaista, heitä on rangais­tava ja aseet on ta­kavarikoitava. … Pro­feetan seuraajat sopi­vat näistä me­nettelyistä osoittaakseen vääräuskoisten hä­peälli­sen alen­nus­tilan ja suojellakseen hei­kosti uskovan uskoa. Sillä jos vähäus­koi­nen näkee heitä nöyryytettävän, hän ei kallistu heidän usko­aan kohtaan, mikä voisi ta­pahtua, jos hän näkisi heidät vallassa, ylpeinä tai ylellisissä tami­neissa. Näh­dessään oman ahdinkonsa ja köyhyytensä tämä kaikki voisi saada hä­net arvos­tamaan heitä ja tuntemaan vetoa heitä kohtaan. Uskot­tomia kohtaan osoitettu arvostus on kuitenkin epäuskoa. (Al-Da­manhuri, sitee­rattu Bat Ye’orin teok­sesta ”The Decline of Eastern Chris­tianity under Islam”, 382).

Kristityt, juutalaiset ja zarathustralaiset Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja suu­ressa osassa Eu­rooppaa kärsivät vuosisatojen ajan dhimman sorto­rajoittei­den alla. Näiden dhimmi-ihmisten asema on monin tavoin verrat­tavissa en­tisten orjien asemaan so­danjälkeisessä Amerikan ete­lässä. Koska muslimi­herrat kielsivät dhimmeiltä palvon­nallisten rakennus­ten rakentaminen ja ole­massa olevien korjaamisen, halvaannuttivat heidät taloudellisesti jizyalla, nöy­ryyttivät sosi­aalisesti, harjoittivat laillista dis­kri­minointia sekä pitivät heitä yli­päätään jatkuvassa heikkouden ja haa­voittuvuuden tilassa, ei pitäisi olla yl­lättävää, että dhimmit hupenivat lukumäärältään ja hävisivät monin paikoin kokonaan. Vuosisatoja jat­ku­nut islamilaisen sivilisaation rap­peu­tumi­nen, jonka syy on yleisesti vää­rinymmärretty, on helposti selitettävissä väes­tö­tie­teellisesti dhimmipo­pulaatioiden vähenemisellä. Nämä olivat toimineet tekni­sen ja hal­linnol­lisen taidon tärkeimpinä vetureina.

Jos dhimmi rikkoo dhimman ehtoja – vaikkapa harjoittamalla omaa us­konto­aan liian näkyvästi tai laiminlyömällä asiaankuuluvan kunnioituk­senosoittami­sen muslimille – silloin jihad otetaan takaisin käyt­töön. Eri ai­koina is­lamin historiassa dhimmi-ihmiset nousivat alamaisstatuk­sensa ylä­puolelle, ja tämä toimi usein sopivana syynä muslimivä­estön väki­val­taisille kostotoimille, sillä nämä uskoi­vat dhimmien rikkoneen dhimman ehtoja. Islamia puolustelevat mus­limit viittaavat usein kes­kiaikaiseen Andalusiaan (mau­rilaiseen Es­panjaan) erään­laisena monikulttuurisena ihanne­maana, jossa isla­milainen hallitus salli juu­talaisten ja kristittyjen nousta koulu­tuksen ja valti­on­hallin­non por­taikoissa. Meille ei kuitenkaan kerrota sitä, että seurauk­sena tästä rasitteiden höl­lentä­misestä oli muslimirah­vaan laajalle levinnyt mella­kointi, joka tappoi satoja dhimmejä, pää­osin juu­talaisia. Kiel­täytymällä käänty­mästä islamiin ja hairah­tumalla pois dhimman perinteisistä rajoitteista dhimmit valit­sivat epä­suorasti ainoan Koraanin salliman vaihtoehdon: kuole­man.



Jihad nykyaikana



Wienin porteilla v. 1683 tapahtuneen tappion jälkeen alkoi islamin alueen stra­tegisen heikke­nemisen jakso, jonka aikana nousevat eurooppalaiset siirto­maavallat hallit­sivat sitä kasva­vassa määrin. Koska dar al-islam oli ma­teriaalisesti hei­kompi kuin länsi, se oli kyke­nemä­tön suorittamaan laa­jamittaista sotaretkiä vääräus­koisten alueelle. Islamilainen impe­riumi, jota tuolloin hallitsivat otto­maaniturkkilai­set, joutui tyytymään yhä ah­naam­pien eu­rooppalaisten valtojen pitämiseen loitolla.

Vuonna 1856 lännen painostus pakotti ottomaanihallinnon lakkautta­maan dhimman, jonka alai­suudessa imperiumin ei-muslimialamaiset oli­vat joutuneet työskentele­mään. Tämä tarjosi enti­sille dhimmeille siihen asti tuntemattoman mahdollisuuden sosiaaliselle ja henkilökohtaiselle kehittymiselle, mutta se myös lietsoi mieli­pahaa oikeaoppisissa musli­meissa, joiden mielestä tämä rikkoi shari’aa ja Allahin muslimeille anta­maa ylivertai­suuden asemaa suh­teessa vääräus­koisiin.

1800-luvun loppupuolella jännitteet imperiumin eurooppalaisten alamais­ten keskuudessa pur­kautuivat avoimiksi, kun ottomaanihallinto v. 1876 joukko­murhasi 30 000 bulgaria­laista väit­täen näiden kapinoi­neen otto­maanihallitusta vas­taan. Bulgarian itsenäistymiseen johtaneen län­nen väliintulon jälkeen ot­tomaanihal­linto ja sen muslimialamaiset hermostui­vat yhä enemmän toisten ei-muslimiryhmien pyrkimyksistä saavuttaa itsenäi­syys.

Tällaisen ilmapiirin vallitessa tapahtui v. 1896 armenialaisten kansan­murhan ensi vaihe, jonka yhteydessä tapettiin noin 250 000 armenia­laista. Sekä siviilit että sotilashenkilöt ottivat osaa joukkoteurastukseen. Kir­jassaan ”The Burning Tigris” Peter Balakian on do­kumentoinut tämän koko hirvittävän tari­nan. Mutta 1890-luvun verilöyly oli vasta alku­soittoa vuoden 1915 paljon laa­jemmalle joukkomurhalle, joka vaati noin 1,5 mil­joonan ihmisen hengen. Vaikka monet te­kijät olivat myötävaikuttamassa teu­rastukseen, ei ole väärin sanoa, että joukkomurhissa ei ollut kyse mis­tään muusta kuin jihadista ar­menialai­sia vastaan, joilla ei ollut enää dhimman tarjoamaa suojaa. Kun Otto­maanien im­periumi v. 1914 liittyi mukaan ensimmäisen maailmansodan tais­teluihin keskusvaltojen puolella, julistettiin virallinen kristinuskon­vastainen jihad.

Edistääkseen jihadin ajatusta sheikh-ul-Islamin {Ottomaanien valtakun­nan kor­kea-ar­voisimman uskonnollisen johtajan} julkilausuma kutsui muslimimaa­ilmaa nousemaan ja joukkomurhaamaan kristityt sorta­jansa. ”Oi, muslimit”, doku­mentissa sanottiin, ”te, jotka olette onnelli­suuden lumossa ja vaaroja uh­maten uhraamaisillanne elämänne ja etunne oi­kean asian puolesta, kokoontu­kaa nyt imperiumin valtaistui­men ympä­rille.” Ikdamissa turkkilainen sanoma­lehti, joka oli juuri siirty­nyt saksa­laiseen omistukseen, alleviivasi jihadin aja­tusta: ”Vihollis­temme teot ovat tuoneet alas Allahin vihan. Toivon kajastus on ilmaan­tunut. Kaikkien muhamettilaisten – nuorten ja vanhojen, naisten, mies­ten ja lasten – on täytettävä velvollisuutensa. … Jos teemme sen, niin alis­tettujen muha­metti­laisten kuningas­kuntien vapautuminen on taattu.” … Eräässä pam­fletissa sanot­tiin: ”Jumala palkitsee sen, joka tappaa joko salaa tai avoi­mesti yhdenkin uskot­toman niistä, jotka hallitsevat meitä.” (Siteerattu Peter Balakianin kir­jasta ”The Bur­ning Tigris”, 169–70.)

Kristinuskonvastainen jihad kulminoitui v. 1922 Smyrnassa Välimeren ranni­kolla, jossa turkki­laisten armeija joukkomurhasi 150 000 kreikka­laista kristittyä liit­toutuneiden sota-alusten vä­linpitämättömien silmien alla. Kaiken kaikkiaan vuosina 1896–1923 noin 2,5 miljoonaa kris­tittyä tapettiin ensimmäi­sessä mo­dernin ajan kan­sanmurhassa, minkä Tur­kin hallitus on kiistä­nyt tä­hän päivään asti.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun islamilainen imperiumi ha­josi, itse­näiset mus­limikan­sakunnat ja valtioiden sisäiset jihadistiryhmät ovat käyneet eri jiha­deja ympäri maapalloa. Kaik­kein pitkällisin kamp­pailu on suuntautunut Israelia vas­taan, joka on suo­rittanut sen anteek­sian­tamattoman synnin, että se on pystyttänyt dar al-harbin uudelleen alueelle, joka oli sitä ennen osa dar al-islamia. Muihin huo­matta­via jiha­deja ovat Neuvos­toliittoa vastaan käyty ji­had Afga­nista­nissa, bos­nialaismusli­mien jihad serbejä vastaan enti­sessä Ju­goslaviassa, albaanimus­limien jihad serbejä vastaan Kosovossa ja tshetsheenien jihad Venä­jää vastaan Kaukasuk­sella. Jihadeja on käyty myös kaikkialla Pohjois-Afri­kassa, Filippii­neillä, Thai­maassa, Kashmi­rissa ja koko jou­kossa muita paikkoja ympäri maailmaa. Lisäksi muslimit ovat tehneet yli­voimaisen enemmistön terrori-iskuista ympäri maa­ilmaa, mu­kaan lukien tie­tenkin näyttävät hyökkäykset 9.11.2001 Yhdysvalloissa, 3.11.2004 Espan­jassa ja 7.7.2005 Iso-Britanniassa. (Seikkaperäinen luettelo muslimien hyök­käyk­sistä löytyy osoit­teesta http://www.thereligionofpeace.com/.)

Tosiasia on, että sellaisten konfliktien prosenttiosuus nykymaailmassa, joihin ei si­sälly islamia, on varsin pieni. Islam on tulossa takaisin.



---





19. elokuuta 2017

Mitä lännen tulee tietää: Jihad

Tämä on jatkoa kirjoituksille 
Mitä lännen tulee tietää: Perusteet 
Mitä lännen tulee tietää: Badrin, Uhudin ja Medinan taistelut, Mekan valloitus



Mitä jihad tarkoittaa?



Jihad tarkoittaa kirjaimellisesti ”kamppailua”. Täsmälleen sanottuna, kuten islamin puolustelijat usein huomauttavat, se ei merkitse ”pyhää so­taa”. Jäljelle jää kuitenkin kysymys, millaiseen ”kamppailuun” jihad viit­taa: kilvoitteluun si­säistä pahaa vastaan vai ulkoi­seen, aseelliseen tais­teluun?

Kuten aina yritettäessä ratkaista, mitä islam opettaa tietystä asiasta, on tar­peen katsoa Koraaniin ja sunnaan. Näistä lähteistä käy selväksi, että musli­mia vaaditaan taistelemaan mitä moninaisim­pia asioita vastaan: rukoi­lemisen laiskuutta vastaan, almuveronmaksun (zakat) laiminlyöntiä vastaan jne. Mutta on ilmiselvää, että mus­limi on määrätty taistele­maan fyysisesti myös väärä­uskoisia vastaan.[8] Muhamma­din vaikuttava sotilas­ura on todistuk­sena siitä, kuinka keskeisessä asemassa sotilaal­linen toi­minta islamissa on.



Hasan Al-Banna kertoo jihadista




Alla on katkelmia Hasan Al-Bannan tutkielmasta ”Jihad”. Vuonna 1928 Al-Banna pe­rusti Mus­limiveljeskunnan, joka tänä päivänä on Egyptin voi­makkain organisaatio heti hallituk­sen jälkeen. Tässä tutkielmassa Al-Banna argumen­toi vakuuttavasti, että muslimien on tartuttava aseisiin vääräuskoisia vastaan. Kuten hän sanoo: ”Koraanin säkeet ja sunna kut­suvat ihmisiä ylipäänsä (mitä kaunopuheisimmin ja selkeimmin) jihadiin, sodankäyntiin, sotavoimiin sekä kaikkiin maa- ja meritaistelumenetel­miin.


Kaikkien muslimien on käytävä jihadia

Jihad on Allahin antama velvollisuus kaikille muslimeille, eikä siitä voi olla piit­taa­matta, eikä sitä voi karttaa. Allah on antanut suuren tärkey­den jihadille ja suurenmoi­sen palkkion marttyyreille ja Hänen tiellään taiste­leville. Vain ne, jotka ovat toimi­neet samalla tavalla ja jotka ovat otta­neet itselleen mallia mart­tyyreista jihadin suo­rittami­sessa, voivat tulla osalli­siksi tästä palkinnosta. Lisäksi Allah on erityi­sesti kun­nioitta­nut muja­hidineja {jihadin kävijöitä} tietyillä poik­keuksellisilla ominai­suuk­silla, niin henki­sillä kuin käytännöllisilläkin, auttaak­seen näitä tässä maail­massa ja tuonpuoleisessa. Heidän puhdas verensä on sym­boli voi­tosta tässä maailmassa ja merkki menestyksestä ja onnesta tulevassa maail­massa.

Niitä, jotka löytävät vain tekosyitä välttääkseen jihadia, on kuitenkin va­roitettu ää­rimmäisen pelottavista rangaistuksista, ja Allah kuvaa heitä mitä onnetto­mim­min ni­min. Hän on soimannut heitä heidän pelkuruu­tensa ja rohkeuden puut­teensa vuoksi ja arvostellut heitä ankarasti hei­dän heikkoutensa ja pin­naami­sensa johdosta. Tässä maa­ilmassa heitä on ympäröivä häpeä ja tuonpuo­leisessa tuli, josta he eivät pysty pake­ne­maan, vaikka heillä olisi paljon vaura­utta. Allah pitää jihadista pidät­täy­tymisen ja jiha­din välttelemisen heikkoutta yhtenä suu­rimmista syn­neistä ja yhtenä seitsemästä syn­nistä, jotka takaa­vat pe­rikadon.

Mikään toinen muinainen tai moderni uskonnollinen tai yhteiskunnalli­nen elä­mänjär­jestys ei vedä vertoja islamille siinä, kuinka islam vaalii jihadia kutsuen koko umman {koko maailmanlaajuisen muslimiyhtei­sön} asei­siin puolustamaan oikeaa asiaa yhtenä ryhmänä ja kaikella voimal­laan. Koraanin säkeet ja Muham­madin (rauha olkoon hä­nen kanssaan) sunna pursuavat kaikkia näitä jaloja ide­aaleja, ja ne kutsuvat ihmisiä yli­päänsä (mitä kaunopuheisimmin ja selkeimmin) jihadiin, so­dankäyn­tiin, sota­voimiin sekä kaikkiin maa- ja meritaistelun menetel­miin.

Tässä kohtaa Al-Banna siteeraa Koraania ja luotettavia haditheja, jotka osoitta­vat musli­meille taistelun välttämättömyyden. Sitaatit ovat verrat­tavissa niihin, joita on käsitelty luvussa 1.2, ja ne on jätetty tästä pois.


Muslimioppineet jihadista

Olen juuri esitellyt joitakin Koraanin säkeitä ja jaloja haditheja, joissa käsitel­lään jiha­din tärkeyttä. Nyt haluaisin esitellä teille islamin koulu­kun­tien, mukaan lu­kien joiden­kin myöhempien auktoriteettien, lainopil­lisia näkemyksiä jihadin säännöksistä ja jiha­diin valmistautumisen vält­tämät­tömyydestä. Tämän poh­jalta, kuten voimme nähdä is­lamin oppi­nei­den konsensuksesta, mitä tulee jihadiin, tulemme huo­maa­maan, kuinka kauas umma on harhautunut islamin harjoituk­sessaan.

Kuvatessaan jihadin säännöksiä hanafiittisen koulukunnan mukaan Majma’ al-An­har fi Sharh Multaqal-Abra -teoksen laatija sanoo: ”Kielitie­teelli­sesti jihad tar­koittaa äärim­mäisen ponnistelun harjoittamista sa­noissa ja teoissa; shari’an {is­lamin lain} mukaan se on taistelemista vää­räus­koisia vastaan, ja se pitää si­sällään kaikki mahdolliset ponnis­telut, jotka ovat tarpeen islamin vihollisten voiman musertamiseksi, mu­kaan luet­tuna heidän pieksemisensä, heidän omai­suutensa ryöstämi­sen, hei­dän palvontapaikkojensa tuhoamisen ja heidän epä­jumalanku­viensa ha­jot­tamisen pirstaleiksi. Tämä merkitsee sitä, että jihad on ää­rimmäistä pyr­kimystä turvata islamin voima sellaisin menetelmin kuten tais­telulla niitä vastaan, jotka taistelevat itseäsi vastaan, sekä dhimmejä {islamin alaisuudessa elä­viä ei-muslimeja} ja uskonhylkääjiä (jotka ovat pahem­pia kuin väärä­uskoiset, koska he ovat menettäneet uskonsa sen jälkeen, kun he ovat vah­vistaneet us­konsa) vastaan.

Meidän on fard (pakollista) taistella vihollisia vastaan. Imaamin on lähe­tettävä sotilas­retkikunta dar al-harbiin {sodan alueelle, ts. ei-muslimi­maailmaan} joka vuosi ainakin kerran tai kahdesti, ja ihmisten on tuet­tava häntä tässä. Jos jotkut ihmisistä täyttävät velvollisuuden, loput voi­daan vapauttaa velvollisuudesta. Jos ryhmä ei kykene täyttä­mään tätä fard kifayaa (yhteisöllistä velvollisuuttaan), niin vastuu siirtyy lä­him­mälle naapuriryhmälle ja sen jälkeen sitä lähimmällä jne. Ja jos fard ki­fayaa ei voida täyt­tää muutoin kuin koko kansan toimesta, silloin siitä tulee fard al-ain (henkilökohtainen velvollisuus), kuten rukoileminen on jokai­selle ihmiselle.

Oppineet ovat yhtä mieltä tästä asiasta, kuten pitäisi olla ilmeistä, ja näin on riip­pu­matta siitä, ovatko he mujtahidineja vai muqalidineja, salafeja (varhai­sia) vai kha­lafeja (myöhempiä). He ovat kaikki yksimieli­siä siitä, että jihad on fard ki­faya, joka on mää­rätty islamin ummalle islamin da’wan levittämiseksi, ja siitä, että jihad on fard al-ain, jos viholli­nen hyökkää muslimimaihin. Tämä päivänä, vel­jeni, kuten tiedätte, mus­limit on pakotettu toisten alamaisiksi ja vääräuskoisten hallit­semiksi. Maamme on saarrettu ja hurruma’atimme (hen­kilökohtainen omai­suu­temme, kunniamme, arvokkuutemme ja yksityisyy­temme) häpäisty. Vi­hol­lisemme pitävät silmällä asioitamme, ja elämänta­pamme ovat heidän tuomioval­tansa alla. Siitä huolimatta muslimit eivät onnistu täyttä­mään da’wa-velvolli­suuttaan, joka on heidän hartioillaan. Näin ollen tässä tilan­teessa jokaisen mus­limin velvollisuus on ryhtyä jihadiin. Jokaisen tulisi valmis­tautua mentaa­lisesti ja ruumiillisesti siten, että kun Allahin käsky tulee, hän on valmis.

En voi päättää tätä keskustelua mainitsematta teille, että läpi koko his­toriansa sen jo­kaisessa vaiheessa (ennen nykyistä sorron kautta, jolloin arvok­kuus on menetetty) muslimit eivät ole koskaan hy­länneet jihadia eivätkä he ole koskaan tulleet välinpitä­mättömiksi sen suo­rittamisen suhteen – eivät edes sen uskon­nolliset auktoriteetit, mysti­kot, käsi­työ­läiset jne. He ovat kaikki olleet aina val­miita ja valmis­tautu­neita. Esi­merkiksi Abdullah ibn al Mubarak, hyvin op­pinut ja harras mies, oli va­paaehtoinen jihadissa suurimman osan elämäänsä ja ’Ab­dulwa­hid bin Zayd, suufi ja omistautunut mies, oli samoin. Ja omana aika­naan Shaqiq al Balkhi, suufien sheikki, rohkaisi oppi­laitaan jihadiin.


Jihadiin liittyviä asioita

Monet muslimit nykyään uskovat erheellisesti, että taistelu vihollista vastaan on jihad asghar (pienempi jihad) ja taistelu oma egoa vastaan on jihad akbar (suu­rempi jihad). Seuraavaa kertomusta (athar) siteera­taan todisteena: ”Olemme pa­lanneet pienemmästä jihadista ryhtyäk­semme suurempaan jihadiin.” He kysyi­vät: ”Mikä on suurempi jihad?” Hän sanoi: ”Sydämen jihad eli jihad omaa egoa vastaan.”

Jotkut käyttävät tätä kertomusta vähätelläkseen taistelemisen tärkeyttä ja saa­dakseen luopumaan taisteluun valmistautumista ja jihadin uhra­uksesta Allahin tiellä. Tämä kertomus ei ole sahíh(luotettavaa) peri­mä­tietoa: Kuuluisa mu­had­dith Al Hafiz ibn Hajar al-Aslani sanoi Tasid al-Qawsissa:


”Se on hyvin tunnettu ja usein toistettu, ja se oli Ibrahim ibn ’Ablan sa­nonta.”

Al Hafiz Al Iraqi sanoi Takhrij Ahadith al-Ahyassa: ”Al Bayhaqi välitti sen hei­kossa kertojien ketjussa Jabiriin nojautuen, ja Al Khatib välitti sen historii­kis­saan Jabiriin nojautuen.”

Kaikesta huolimatta, vaikka se olisikin luotettavaa perimätietoa, se ei ikinä oi­keuttaisi luopumaan jihadista tai siihen valmistautumisesta muslimialueiden pe­lastamiseksi ja vääräuskoisten hyökkäysten torju­mi­seksi. Tiedettäköön, että tämä kertomus pelkäs­tään korostaa egoa vas­taan käydyn kamppailun tärkeyttä niin, että Allah on jokaisen te­komme ainoa tarkoitus.

Muut jihadia koskettavat asiat pitävät sisällään hyvän hallitsemisen ja pahan kieltämi­sen. Hadithissa sanotaan: ”Yksi jihadin suurimmista muodoista on lau­sua totuuden sana hirmuvaltaisen hallitsijan ollessa läsnä.” Mutta mikään ei vedä vertoja shahadah kubralle (ylimmälle mart­tyyriudelle) eikä mujahidineja odotta­valle palkkiolle.


Epilogi

Veljeni! Ummalle, joka tietää, kuinka kuolla jalo ja kunnioitettava kuo­lema, taa­taan suurenmoinen elämä tässä maailmassa ja tuonpuoleisen maailman ikui­sessa onnessa. Rappiollisuus ja kunniattomuus ovat seu­rausta tämän maailman ra­kas­tamisesta ja kuo­lemanpelosta. Valmistau­tukaa sen tähden jihadiin ja olkaa kuo­leman rakastajia. Elämä itse tulee etsimään sinua.

Veljeni, teidän tulisi tietää, että eräänä päivänä kohtaatte kuoleman ja tämä paha ta­pahtuma voi tapahtua vain kerran. Jos kärsitte sen tapah­tuessa Allahin tiellä, se on hyödyksenne tässä maailmassa ja palkkiok­senne tuonpuoleisessa. Ja muista­kaa, veljeni, että mitään ei voi tapah­tua ilman Allahin tahtoa: miettikää tarkkaan, mitä Allah, Siu­nattu, Kaik­ki­valtias, on sanonut:

”Huolen jälkeen Hän lähetti teille turvallisuudentunteen, unen, joka val­tasi toi­set teistä, mutta toiset joutuivat kiusaukseen ja hautoivat Alla­hista vääriä, pa­kanallisia luuloja. He kysyivät: ”Onko mikään meidän vallassamme?” Sano: Kaikki on Allahin vallassa. He tuumivat salassa sellaista, mitä eivät ilmai­se si­nulle, ja miettivät: ”Jos me olisimme saa­neet päättää, ei ketään meistä olisi sur­mattu täällä.” Sano: Vaikka oli­sitte olleet kotonanne, olisivat ne, joiden osaksi oli säädetty tulla surma­tuksi, tulleet pai­koille, joille he nyt jäivät makaamaan. Tämä tapahtui, jotta Allah voisi koetella, mitä teillä on mielessänne, ja puhdis­taa teidän sydämenne. Allah tietää, mitä te mietitte.” {Koraani 3:154}



Dar al-islam ja dar al-harb: islamin alue ja sodan alue



Koraanin väkivaltaiset määräykset ja Muhammadin asettamat väkival­taiset ennakko­tapa­ukset sävyttävät islamilaista näkemystä politiikasta ja maailman­historiasta. Isla­milainen valtioteoria jakaa maailman kah­teen vaikutuspiiriin: islamin alueeseen (dar al-islam) ja sodan alueeseen (dar al-harb). Islam mer­kitsee alistumista, ja niinpä isla­min alue käsittää ne kansakunnat, jotka ovat alistuneet islamilaisen vallan alle, mikä tar­koittaa sitä, että näissä yhteis­kun­nissa vallitsee shari’a-laki.[9] Muu maa­ilma, joka ei ole hyväksynyt shari’a-lakia ja joka ei näin ollen ole alistu­misen tilassa, on kapina- tai sotatilassa Al­lahin tahtoa vastaan. Dar al-islamin velvollisuutena on käydä sotaa dar al-harbia vastaan aina siihen asti, kunnes kaikki kansakunnat alistuvat Allahin tahtoon ja hyväksyvät shari’an.[10] Islamin viesti ei-muslimimaailmalle on ollut sama niin Mu­ham­madin aikana kuin läpi koko histo­rian: alistu tai sinut alistetaan. Ai­noat vaiheet Muhammadin ajan jälkeen, jolloin dar al-islam ei ole ollut aktii­visesti sodassa dar al-harbin kansa, ovat olleet niinä ajanjaksoina, jolloin muslimi­maailma on ollut liian heikko ja hajanainen sotiakseen te­hok­kaasti.


Mutta suvantovaiheet siinä jatkuvassa sodassa, jonka islamin alue on ju­lista­nut sodan alu­eelle, eivät ole osoituksena jihadin hylkäämisestä peri­aatteena, vaan ne heijastavat muu­tosta strategi­sissa tekijöissä. Muslimi­kansakuntien on hyväksyttävää julistaa hudna eli ase­lepo sellaisina ai­koina, jolloin väärä­uskoiset kansakunnat ovat liian voimakkaita, jotta avoimessa sodankäynnissä olisi järkeä. Jihad ei ole kollektiivinen itse­murhasopimus, vaikka henkilökoh­taisella tasolla mus­limeja rohkaistaan siihen: ”He taistelevat Allahin tiellä, surmaavat ja tulevat surmatuiksi” (Ko­raani 9:111). Muu­taman viimeisen sadan vuoden aikana muslimimaa­ilma on ollut poliittisesti liian ha­janainen ja tekno­logisesti hei­kompi ol­lakseen merkittävänä uhkana lännelle. Mutta ti­lanne on muuttumassa.



Taqiyya – uskonnollinen petos



Dar al-islamin ja dar al-harbin välisen sotatilan johdosta ruses de guerre – syste­maattinen valehte­leminen – vääräuskoisille on erottamaton osa islami­laista taktiikkaa. Sitä, kuinka muslimijär­jestöt toistavat kaikkialla dar al-har­bissa, että ”islam on rau­han uskonto” tai että muslimien väki­valta johtuu tiet­tyjen yksittäisten ”fanaatikkojen” epätasapainoisesta psyy­kestä, on pidettävä ta­hallaan harhaanjohtavana informaationa, jonka tarkoituksena on houkutella vääräuskoista maa­ilmaa höllentä­mään suojaustaan. Tietenkin yksittäiset mus­limit voivat aidosti pitää us­kontoaan ”rauhanomaisena”, mutta vain sikäli kuin he ovat tietämättö­miä sen todellisista opetuksista tai siinä mie­lessä kuin asian muotoili egyptiläi­nen teoreetikko Sayyid Qutb, joka totesi kirjassaan ”Is­lam ja universaali rauha”, että to­dellinen rauha vallitsee maailmassa heti, kun islam on val­loittanut sen.

Paljon kertovaa on se, että siinä missä dar al-harb on tulvillaan musli­meja, jotka ku­vaavat us­kontoaan rauhanomaiseksi, dar al-islamissa näitä on tuskin lainkaan. Eräs islamin hylän­nyt mus­limi ehdotti kerran lak­mustestiä länsi­maalaisille, jotka uskovat, että islam on ”rauhan” ja ”su­vaitsevaisuuden” us­konto: yritä käydä esittämässä tuo näkökanta kadun­kulmassa Ramallahissa tai Riadissa tai Islamabadissa tai missä päin ta­hansa muslimimaail­maa. Hän vakuutti minulle, että et eläisi viittäkään mi­nuuttia.

Eräs laillista yhteiskuntajärjestystä koskeva ongelma {mitä tulee musli­meihin dar al-harbissa} aiheutuu muinaisesta islamilaisesta lakiperiaat­teesta: taqiyy­asta. Tä­män sanan juurimerkitys on ”pysytellä uskolli­sena” mutta oikeastaan se merkit­see ”valheelli­suutta”. Sillä on Koraa­nin (3: 28 ja 16:106) täysi valtuutus, ja se sallii muslimien mu­kautua ul­koisesti epä- tai ei-islamilaisen hal­litusvallan vaatimuk­siin samaan ai­kaan kun sisäi­sesti ”pysyttelee uskollisena” sille, mitä pitää todelli­sena islamina, odo­tellessaan käännekohdan tapahtumista. (Hiskett: ”Some to Mecca Turn to Pray”, 101.)


Sahih al-Bukhari 4:52:269; Jabir bin ’Abdullah on kertonut: Profeetta sa­noi: ”Sota on petosta.”


Historiallisesti esimerkit taqiyyasta sisältävät muslimille luvan hylätä itse islam oman nah­kansa pelastamiseksi tai vihollisen suosioon pääse­miseksi. Ei ole vaikea nähdä, että ta­qiyyan seuraa­mukset ovat äärimmäi­sen salakavalat: pohjimmiltaan ne tekevät mah­dotto­miksi neu­vottelurat­kaisut – ja itse asiassa kaiken totuu­teen pohjautuvan kommunikaa­tion – dar al-islamin ja dar al-harbin vä­lillä. Ei pitäisi kuitenkaan olla yllät­tävää, että so­dan osapuoli pyrkii harhautta­maan toista osapuolta menetelmis­tään ja aikeistaan. Jihad Wat­chin johtokun­nan varapuheenjohtaja Hugh Fitzgerald esittää lyhyesti, mistä taqiyy­assa ja kitmanissa, petollisuuden kahdessa eri muodossa, on ky­symys.

Taqiyya on uskonnollisesti pyhitetty doktriini, jonka alkuperä on shii­alai­suu­dessa mutta jota harjoittavat nyt myös muut kuin shiiat.[11] Se tar­koit­taa uskon­nolli­sia asioita koskevaa tahallista valheellisuutta (tees­kente­lyä, todellisten in­ten­tioi­den kätkemistä), johon voidaan ryhtyä is­lamin ja uskovien suojelemiseksi. Toi­nen samansukuinen termi, jonka sovellusala on laajempi, on ”kitman”, ja se mää­ritellään ”mentaaliseksi varauk­seksi”. Esimerkkinä taqiyyasta voisi olla se, kun islamia puolusteleva muslimi väittää, että ”tie­tenkin” islamissa on omantunnonva­paus, ja si­teeraa sitten Ko­raanin jaetta (2:256): ”Ei uskontoon pakoteta.” An­nettu vaiku­telma on kuitenkin väärä, sillä sen yhteydessä ei mainita islamin doktriinia nask­hista eli kumoamisesta, jonka mukaan Koraanin myö­hemmin annetut jakeet, jotka ovat paljon suvaitsemattomampia ja jul­mempia, kumoa­vat sellaiset varhai­semmat jakeet, kuten ”ei uskontoon pakoteta”. Historia joka ta­pa­uksessa osoit­taa, että islamin sisällä on ja on aina ollut ”uskon­non­pakko” niin musli­meille kuin muillekin.

”Kitman” on taqiyyaa muistuttava käytäntö, mutta suoranaisen valeh­te­lemisen sijaan se viittaa puolittaisen totuuden kertomiseen tietyllä ”men­taalisella vara­uksella”, joka oi­keuttaa loppuosan poisjättämisen. Yksi esimerkki riittää. Kun muslimi väittää, että ”ji­had” merkitsee todel­lisuu­dessa ”henkistä kilvoittelua”, eikä tule lisänneeksi, että tuo määri­telmä on islamissa kehitelty vasta äskettäin (hieman yli sata vuotta sit­ten), hän johdattaa harhaan salaamalla tuon tiedon ja harjoittaa täten ”kitmania”. Kitmanin harjoittamisesta on kyse myös silloin, kun hän tuon arvelutta­van väitteensä tukemi­seksi esittää hadithin, jossa (tietyn to­distajaketjun eli isnadin perusteella) Muhamma­din mainitaan eräältä lukui­sista sota­retkiltään palatessaan sanoneen palaavansa pie­nem­mästä jihadista ryh­tyäk­seen suurempaan jihadiin, ja kun hän ei lisää tä­hän sitä to­deksi tietä­määnsä seik­kaa, että tämä on ”heikko” hadith, jota useimmat arvos­tetut mu­haddithinit pitä­vät alkuperältään epäilyttävänä. [12]

Aikoina, jolloin dar al-harbin suurempi voima tekee välttämättömäksi sen, että jihad omaksuu epäsuoran lähestymistavan, petollisuus ja puoli­totuuksien ker­tominen ovat muslimin luonnolli­sia velvollisuuksia suh­teessa vää­räuskoiseen maail­maan. Olisi strate­gista tyhmyyttä paljastaa vilpittömästi, että dar al-isla­min perim­mäisenä päämääränä on valloittaa ja rosvota dar al-harb, kun jäl­kimmäisellä on soti­laalliset valttikortit kä­sissään. Jihadistien on­neksi useim­mat vääräus­koiset eivät ym­märrä, kuinka lukea Koraania, ei­vätkä he vaivaudu ottamaan selvää siitä, mitä Mu­hammad tosi asiassa teki ja opetti, ja tä­män johdosta on helppoa tiet­tyjen valikoitujen sitaat­tien ja poisjät­töjen avulla antaa vai­kutelma, että ”islam on rauhan uskonto”. Jokainen vääräuskoi­nen, joka ha­luaa uskoa sel­laiseen fantasiaan, pitää onnessaan tiukasti kiinni väärinkäsi­tykses­tään, kun hänelle sitee­rataan kourallinen Mekan kauden ja­keita ja ker­rotaan, että Mu­hammad oli suuresti hurs­kas ja jalomielinen ihmi­nen. Tällai­sen valheellisen kuvan hälventämi­seksi riittää, että kai­vaa asioita hieman pintaa syvem­mältä.


---




18. elokuuta 2017

Mitä lännen tulee tietää: Badrin, Uhudin ja Medinan taistelut, Mekan valloitus

Jatkoa kirjoitukseen Mitä lännen tulee tietää: Perusteet



Badrin taistelu


Badrin taistelu oli ensimmäinen merkittävä profeetan käymä taistelu. Asettau­duttuaan hijran jälkeen Medinaan Muhammad aloitti ryöstöret­kien sarjan, joka kohdistui Syy­riaan matkalla ol­leiden Mekan Quraish-heimon karavaa­neihin.

Sahih al-Bukhari 5:59:287; Kab bin Malik on kertonut: Lähettiläs oli läh­te­nyt Qu­raish-heimon karavaaneja vastaan, mutta Allah pakotti hei­dät (ts. mus­limit) kohtaa­maan vi­hollisensa odotta­mat­to­masti (ilman ennakkoaietta).

Sahih al-Bukhari 5:59:289; Ibn Abbas on kertonut: Badrin taistelun päi­vänä pro­feetta sanoi: ”Oi, Allah! Pyydän sinua täyttämään sitoumuksesi ja sopimuksesi. Oi, Allah! Jos tahtosi on, että kenenkään ei tulisi palvoa Sinua (niin anna voitto pakanoille).” Sitten Abu Bakr tarttui häntä kä­destä ja sanoi: ”Tämä riittää si­nulle.” Profeetta tuli ulos sa­noen: ”Hei­dän joukkonsa pannaan pakenemaan, ja he näyttävät selkänsä.”

Palattuaan taistelun jälkeen Medinaan Muhammad kehotti Qainuqa’‑heimon juuta­laisasukkaita joko kääntymään islamiin tai kohtaaman sa­man kohtalon kuin quraishi­laiset (Koraani 3:12–13). Qainuqa’laiset suos­tuivat lähtemään Me­dinasta, jos he saisivat pitää omaisuutensa, mihin Mu­hammad myöntyi. Bani Qai­nuqa’ -heimon karkotuksen jäl­keen Mu­hammad suuntasi hyökkäyk­sensä sel­laisia Medinassa asuneita yksilöitä kohtaan, jotka hänen mielestään olivat toimineet petollisesti. Erityisesti profeetta näyttää inhonneen monia runoili­joita, jotka pitivät pilkkanaan hänen uutta uskontoaan ja väitettyä profeetalli­suuttaan – teema, joka silmiinpistävästi toistuu nykyäänkin muslimien väki­valtaisina reaktioina kaikkea sellaista kohtaan, mikä koetaan islamin pilkkaa­miseksi. Ryhty­essään toimenpiteisiin vastustajiaan kohtaan tämä ”esimerkilli­nen ihmi­nen” asetti ennakkotapauksen siitä, kuinka muslimien tulisi kaikkina ai­koina kohdella uskon­tonsa arvostelijoita.

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 250: Lopulta hän {Ka’b ibn al-Ash­raf} pa­lasi Me­dinaan ja ah­disti siellä musliminaisia rakkausrunoil­laan. Allahin lähettiläs kysyi: ”Kuka hoi­taa minun puolestani Ibn al-Ash­rafin?” Muhammad inb Mas­lama vastasi: ”Minä teen sen, Allahin lähet­tiläs, minä tapan hänet.” ”Tee niin, jos vain pys­tyt”, sanoi Allahin lä­het­tiläs. [Noin kolmen päivän ku­luttua:] ”Allahin lähet­tiläs, minä lupasin si­nulle sel­laista, josta en tiedä, pystynkö siihen!” Allahin lä­hettiläs vas­tasi: ”Ai­nakin sinun on yritet­tävä!” Muhammad bin Maslama sanoi vielä: ”Allahin lähettiläs, meidän on ainakin valehdeltava!” ”Sanokaa mitä tah­dotte”, vastasi Allahin lä­hettiläs, ”te saatte siihen lu­van!”

Sahih al-Bukhari 4:52:270; Jabir bin ’Abdullah on kertonut: Profeetta sa­noi: ”Kuka on valmis tappamaan Ka’b bin al-Ashrafin, joka on todella lou­kannut Al­lahia ja Hänen lä­hettilästään?” Muhammad bin Mas­lama sa­noi: ”Oi, Allahin lä­hettiläs! Haluatko minun tappavan hänet?” Hän vas­tasi myöntävästi. Niinpä Mu­hammad bin Maslama lähti tap­pamaan häntä (Ka’bia) ja sanoi: ”Tämä henkilö (ts. profeetta) rasittaa meitä ja pyytää meiltä almuveroa.” Ka’b vastasi: ”Allahin kautta, saatte siitä mie­hestä vielä tar­peeksenne.” Muhammad [bin Maslama] sa­noi hä­nelle: ”Olemme seuranneet häntä, jo­ten meidän ei tee mieli lähteä hänen luo­taan, ennen kuin näemme, kuinka hänen käy.” Muham­mad bin Mas­lama jut­teli hänen kanssaan tällä tavoin, kunnes sai tilaisuuden tappaa hänet.


 Uhudin taistelu



Mekan quraishilaiset ryhmittyivät uudelleen hyökätäkseen muslimeja vastaan Medi­nassa. Mu­hammad sai vihiä hyökkäysaikeesta ja leiriytyi joukkoi­neen Medinasta pohjoiseen si­jainneelle Uhudin kumpareelle, jossa taistelu sitten käytiin.

Sahih al-Bukhari 5:59:377; Jabir bin Abdullah on kertonut: Uhudin tais­te­lun päi­vänä eräs mies tuli profeetan luo ja sanoi: ”Voitko kertoa mi­nulle, minne pää­dyn, jos kuolen marttyyrina?” Profeetta vastasi: ”Para­tiisiin.” Mies heitti kan­tamansa taatelit käsistään ja taisteli kunnes kärsi mart­tyyrikuoleman.

Sahih al-Bukhari 5:59:375; Al-Bara on kertonut: Kun kohtasimme viholli­sen, he pötki­vät pakoon, kunnes näin heidän naistensa juoksevan kohti vuorta nostaen riepujaan jaloistaan ja paljastaen nilkka­renkaansa. Mus­limit alkoivat sanoa: ”Sotasaalis, sotasaa­lis!” Abhdullah bin Jubair sa­noi: ”Olen antanut tiukan lu­pa­uksen profeetalle olla läh­temättä tästä pai­kasta.” Mutta hänen toverinsa kiel­täytyivät jää­mästä. Niinpä kun kiel­täytyivät (jäämästä sinne), Allah sekoitti hei­dät niin, että he eivät tien­neet, minne mennä, ja he kärsivät 70 hengen miestap­pion.

Vaikka Muhammad menetti voiton Uhudissa, se ei nujertanut häntä millään tavoin. Hän jatkoi ryöstöretkiään, mikä ei tehnyt muslimina ole­misesta aino­astaan hy­veellistä Allahin silmissä vaan myös taloudellisesti kannattavaa. Is­lamilaisessa maailmankat­somuksessa rik­kauden, vallan ja pyhyyden välillä ei ole mitään yhteen­sovittamatonta. Itse asiassa, jos on ainoan oikean uskon­non jäsen, on vain loogista, että pitäisi pystyä nautti­maan myös Alla­hin mate­riaalisesta vauraudesta – vaikka se sitten edel­lyttäisi sen rosvoamista vää­räus­koisilta.

Vastaavalla tavalla kuin Muhammad oli Badrin taistelun jälkeen neutra­lisoinut juu­talaisen Bani Qainuqa’‑heimon, hän kääntyi Uhudin taistelun jälkeen nyt Bani Na­dir -heimoa vastaan. Mu­hammadin elämäkerran mu­kaan Allah varoitti Muhamma­dia vastaan suun­natusta salamur­hahank­keesta, ja profeetta mää­räsi muslimit valmistautu­maan sotaan Bani Na­diria vas­taan. Bani Nadir -heimolaiset suostuivat kar­kotukseen sillä eh­dolla, että Mu­hammad salli hei­dän säi­lyttää liikkuvan omai­suutensa. Muhammad myöntyi näihin ehtoi­hin sillä varauksella, että nämä jättä­vät haarniskansa taakseen.



Medinan taistelu



Vuona 627 Muhammadin uusi yhdyskunta kohtasi siihen asti suurimman haasteensa. Tuona vuonna Mekan quraishilaiset aloittivat erittäin mää­rätie­toisen hyökkäyksen musli­meja vastaan itse Medinassa. Muhammad päätteli, ettei ole järkevää kohdata quraishilaisia suoraan avotaiste­lussa, kuten Uhu­dissa, vaan hakeutua sitä vastoin turvaan Medi­naan, jota suojasivat laava­virta­ukset kolmesta suunnasta. Mekkalaisten oli näin ollen hyö­kä­ttävä luo­teesta käsin, virtausten välisestä laaksosta, ja juuri sinne Mu­hammad mää­räsi kaivetta­vaksi valli­haudan kaupungin suoje­lemiseksi.

Sahih al-Bukhari 4:52:208; Anas on kertonut: Vallihaudan (taistelun) päi­vänä an­sarit {vastikään islamiin kääntyneet} puhuivat: ”Olemme niitä, jotka olemme van­noneet us­kollisuutta Muhammadille jihadia var­ten (ikuisesti) niin kauan kuin elämme.” Pro­feetta vastasi heille: ”Oi, Allah! Ei ole muuta elämää kuin elämä tuonpuoleisessa. Joten kunnioita ansa­reita ja siirtolaisia {Mekasta} ante­liaisuu­dellasi.”

Ja Mujashi on kertonut: Veljeni ja minä menimme profeetan luo ja pyy­simme häntä ottamaan vastaan uskollisuudenvalan hijraa varten. Hän sanoi: ”Hijra ih­misineen on jo mennyt tapahtuma.” Kysyin: ”Mitä tarkoi­tusta varten sitten otat meiltä vastaan uskolli­suudenvalan?” Hän sanoi: ”Otan sen vastaan islamia ja jiha­dia var­ten.”

Vallihauta teki mekkalaisten aikeet tyhjiksi, ja he kykenivät lähettämään aino­astaan pieniä isku­joukkoja sen läpi. Muutaman päivän kuluttua he palasivat takaisin Mekkaan. Voit­tonsa jälkeen Muhammad kääntyi kol­matta juutalais­heimoa, Bani Quraizaa, vastaan Me­dinassa. Siinä missä Bani Qainuqa’ ja Bani Nadir olivat saaneet kärsiä karkotuksesta, Bani Quraizan kohtalo oli huomattavasti kehnompi:

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 320–321: Kun quraizalaiset olivat antautu­neet, Allahin lä­hettiläs van­gitsi heidät Medinassa Bint al-Harit­hin taloon. Sitten hän lähti Medinan to­rille – tämä on yhä samalla pai­kalla – kaivatti sinne kai­vantoja ja lähetti hake­maan quraizalaisia. Hän hak­kautti heidän kau­lansa poikki noiden kaivanto­jen partaalla. Qurai­zalaiset tuotiin teloitet­tavaksi pieninä ryh­minä. Heidän jou­kossaan oli myös Al­lahin vihollinen Huyai ibn Akhtab sekä Ka’b ibn Asad, kan­sansa joh­taja. Kaik­kiaan qu­raizalaisia oli kuusi- tai seitsemän­sataa; jotkut jopa sanovat heitä olleen kah­deksan- tai yhdek­sän­sataa. Kun juuta­laisia vie­tiin ryhmä kerrallaan Allahin lähettilään luo, Ka’b ibn Asa­dille sanottin: ”Ka’b, mitä luulet meille nyt tehtävän?” Ka’b vastasi: ”Ettekö te koskaan ym­märrä? Ettekö te näe, ettei kutsuja lopeta työtään eivätkä kut­sutut enää tule ta­kaisin? Kautta Jumalan, tämä tarkoittaa kuolemaa!” Näin jatkui, kun­nes heidät kaikki oli teloitettu.

Tässä näemme selkeän ennakkotapauksen, joka selittää islamilaisten terro­ristien omalaa­tuisen mieltymyksen katkaista uhriensa kaula: se on vain yksi monista heidän profeettansa asettamista ennakkotapauksista.

Seuraavassa on vielä yksi kuvaus eräästä muslimien ryöstöretkestä, tällä kertaa Khaibar-nimi­seen paikkaan, jossa Khaibarin naiset jaettiin mus­limien kesken, kuten normaa­lina tapana oli. Ryöstöretken kohteena oli Bani Nadir ‑heimo, jonka Muhammad oli aiemmin karkottanut Medi­nasta.

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 362: Allahin lähettilään luo tuo­tiin myös Kinana ibn ar-Rabi’, jonka hallussa Nadir-heimon aarteet oli­vat. Allahin lähetti­läs kysyi hä­neltä aar­teista, mutta hän kielsi tietä­vänsä, missä ne olivat. Eräs toi­nen juutalainen saa­pui Allahin lähettilään luo ja sanoi: ”Minä näin Kina­nan kiertelevän tämän raunion ympärillä joka aamu.” Allahin lähettiläs kysyi Kina­nalta: ”Mitä arve­let? Jos löy­dämme aarteen sinulta, sur­maanko minä sinut?” ”Kyllä”, vastasi Kinana. Alla­hin lähettiläs käski kaivaa raunioita, ja osa aarteesta löytyikin sieltä. Hän kysyi Kinanalta, missä loput oli­vat, mutta Kinana kieltäytyi näyttä­mästä niiden paikkaa hänelle. Allahin lähettiläs käski az-Zubair ibn al-Awwa­mia: ”Rankaise häntä, kunnes saat hänestä kaiken irti!” Az-Zubair iski hä­nen rinnastaan tulta tulikivillä, kunnes hän oli kuolla. Lopulta Allahin lähettiläs an­toi Ki­nanan Muhammad ibn Maslamalle, joka sur­masi hänet kostoksi vel­jes­tään Mahmudista.


Mekan valloitus



Muhammadin suurin voitto tuli v. 632, kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän oli seu­raajineen joutunut pakenemaan Medinaan. Tuona vuonna hän kokosi noin 10 000 mus­limin ja liittolais­heimon sotajoukon ja laskeu­tui alas kohti Mekkaa. ”Kun muslimit mars­sivat Mekkaan, Allahin lähet­tiläs oli van­nottanut johtajia, etteivät he saisi taistella ketään muuta vas­taan kuin niitä, jotka itse ryhtyisivät vastarintaan. Eräät ihmiset hän kuitenkin oli mää­rännyt tapetta­viksi, vaikka hei­dät löydettäisiin Kaaban verhojen suojista” (Pro­feetta Mu­hammadin elämä­kerta, s. 389).

Sahih al-Bukhari 3:29:72; Anas bin Malik on kertonut: Allahin lähettiläs saapui Mek­kaan sen valloituksen vuonna kantaen päässään arabialaista kypärää, ja kun profeetta otti sen päästään, eräs henkilö tuli sanomaan: ”Ibn Khatal on Kaaban verhojen suo­jissa.” Profeetta sanoi: ”Tappakaa hänet.”

Mekan valtauksen jälkeen Muhammad hahmotteli uskontonsa tulevai­suutta:

Sahih al-Bukhari 4:52:177; Abu Huraira on kertonut: Allahin lähettiläs sa­noi: ”{Viimei­sen tuomion} hetki ei ala, ennen kuin taistelette juutalai­sia vastaan ja kivi, jonka ta­kana juutalainen piilottelee, sanoo: ”Oi, mus­limi! Takanani piilot­telee juutalainen, jo­ten tapa hänet.”

Sahih al-Bukhari 1:2:24; Ibn Umar on kertonut: Allahin lähettiläs sanoi: ”Minut on määrätty {Allahin toimesta} taistelemaan ihmisiä vastaan, kunnes nämä to­distavat, että kellään muulla ei ole oikeutta tulla palvo­tuksi kuin Allahilla ja että Muhammad on Allahin lähettiläs, ja kunnes he rukoilevat täydellisesti ja maksa­vat almuveronsa. Joten jos he tuon te­kevät, niin he säästävät henkensä ja omai­suutensa minulta, paitsi mitä tulee isla­min lain säätämiin tapauksiin, ja sit­ten he joutuvat teke­mään Allahille tiliä teois­taan.”

Tällaisten sodanhaluisten julistusten pohjalta islamilainen valtioteoria jakaa maail­man dar al-is­lamiin eli islamin alueeseen (ts. niihin alueisiin, jotka ovat alistuneet Allahille) ja dar al-harbiin eli sodan alueeseen (ts. niihin alueisiin, jotka eivät ole vielä alistu­neet). Tämä jaottelu vallitsi Muhammadin aikana, aivan samoin kuin se vallitsee tänäkin päivänä. Niin silloin kuin nytkin islamin viesti vääräuskoiselle maa­ilmalle on ollut sama: alistu tai sinut alistetaan.



Shari’a – islamin laki



Islamin erikoisuus on shari’a, islamin laki, joka on koko­elma muslimin elämän pie­nim­mistäkin yksityiskohdista määrääviä säädöksiä. Shari’an keskeisinä oikeusläh­teinä toimivat Koraanin käs­kyt ja sunna (Muham­madin opetukset ja hänen asetta­mansa ennakkotapauk­set siten kuin ne on esitetty luotetta­vissa haditheissa ja Mu­hammadin elämäkerrassa). Shari’a asettaa toimintamallin hyvälle islamilaiselle yh­teiskunnalle, ja koska sen alkuperä on Koraanissa ja sunnassa, sen nou­dattaminen on pakollista. Shari’a on Allahin koko ih­mis­kunnalle määräämä lakiko­koelma. Shari’an rikkominen tai sen määräysvallan tunnus­tamatta jät­täminen merkitsee Allahin vas­taista kapinaa, jota vastaan Allahille us­kollisia vaaditaan taistelemaan.

Islamissa ei tehdä eroa uskonnollisten ja poliittisten asioiden välillä, vaan is­lam ja shari’a muo­dostavat perustavanlaatuisen välineen yhteiskunnan kaik­kien tasojen säätele­miseksi. Vaikka teo­riassa on mahdollista, että islamilaiset yh­teiskunnat voivat olla ulkoisesti erilai­sia – niillä voi olla esim. vaaleilla va­littu hallinto, perinnöllinen mo­narkkia jne. – niin olipa hallinnon ulkoi­nen ra­kenne mikä hyvänsä, shari’a on sää­detty sisältö. Tämä tosiasia asettaa shari’an ris­tiriitaan kaikkien sellaisten hallinto­muotojen kanssa, jotka perustu­vat johonkin muuhun kuin Koraaniin ja sunnaan.

Shari’an määräykset voidaan jakaa kahteen ryhmään:

1. Palvonnalliset teot (al-ibadat), joihin sisältyvät:
  • Rituaalinen puhdistautuminen (wudu)
  • Rukoukset (salah)
  • Paastot (saum ja ramadan)
  • Almuvero (zakat)
  • Pyhiinvaellus Mekkaan (hajj)

2. Ihmisten väliset suhteet (al-muamalat), joihin sisältyvät:
  • Taloudelliset liiketoimet
  • Lahjoitukset
  • Perintölait
  • Avioliitto, avioero ja lastenhoito
  • Ruoka ja juoma (ml. rituaaliteurastus ja metsästys)
  • Rikosoikeudelliset rangaistukset
  • Sota ja rauha
  • Juridiset asiat (ml. todistajat ja todistusmuodot)

Kuten on mahdollista nähdä, harvassa ovat ne asiat, joita shari’a ei ni­men­omaisesti sää­tele. Kaikki käsien pesusta lastenkasvatukseen, vero­tukseen ja sotilaspolitiikkaan kuuluvat sen mää­räysvallan alle. Koska shari’a on johdettu Koraanista ja sunnasta, se antaa jonkin verran sijaa tulkinnalle. Mutta jos tar­kastelee kyseisiä shari’an oikeus­lähteitä, on il­meistä, että sovellettiinpa shari’aa kuinka hyvänsä, lopputulos on jotain, mikä on hyvin kaukana va­paasta ja avoimesta yh­teiskunnasta länsimai­sessa mielessä. Aviorikoksen tekijöiden ki­vittäminen, varkaiden käsien katkominen, islamin uskon hylkää­jien ja jumalan­pilkkaajien teloittami­nen, toisten uskontojen sortaminen, pakol­linen vihamielisyys ja aika ajoin toistuvat sodankäynnit ei-islamilaisia kansa­kuntia kohtaan ovat se normi, jonka shari’a määrää. Näin ollen vaikuttaa var­sin oikeuden­mu­kaista luokitella islam ja shari’a tota­lita­rismin muodoksi.[5]


---