Mitä radikaalilla islamismilla ja herännäisyydellä on yhteistä?

Syyskuun 11. päivä synnytti monia sankareita, mutta suurimpia heistä olivat lennon 93 matkustajat ja miehistö. He eivät ainoastaan estäneet Al-Qaidan suunnitelmaa - suoraa iskua Valkoiseen taloon - vaan myös ilmensivät Patrick Henryn vakaumusta "Antakaa minulle vapaus tai kuolema!" Onko noilla sanoilla enää merkitystä nykyajan Amerikassa?

Kaksi vuosikymmentä olen puhunut niitä islamin haaroja vastaan, jotka synnyttivät Al-Qaidan. Tässä vapaustaistelussa olen saanut monia tappouhkauksia. Olen kuitenkin aina lohduttanut itseäni sillä, että Yhdyvalloissa ajatuksen ja ilmaisun vapaus ovat kaikkein tärkeimpiä arvoja. Osaksi siitä syystä muutin tänne ja sain kansalaisuuden 2013. Milloinkaan ei käynyt mielessäni, että sanavapaus saattaisi tulla uhatuksi uudessa kotimaassani. 

Vuonna 2014 sain kutsun tulla noutamaan kunniatohtorin arvon Brandeisin yliopistosta, mutta sitten kutsu tylysti peruutettiin. Vaikka jouduinkin nykyisin "cancel-kulttuurina" teon uhriksi, en ollut kovin huolissani. Vähättelin kampuksen vasemmistolaisten ja islmistien liittoumaa ja pidin sitä vain mielipuolisena vaihtoehtoliikkeenä. 

Se ei ole enää vaihtoehtoliike. Monet vasemmistomaailmassa - yliopistot, media ja nyt jopa yritykset - ovat iskostaneet kokonaiselle sukupolvelle opiskelijoita ideologiaa, jolla on paljon enemmän yhteistä uskonnollisten kulttien suvaitsemattomien opinkappaleiden kuin sen sekulaarin poliittisen ajattelun kanssa, jota opiskelin Hollannin Leidenin yliopistossa.

Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen keskusteluissa etsittiin materialistisia selityksiä tapahtuneelle: jihadisteilla ei ollut opiskelu- tai työmahdollisuuksia, tai he olivat vihaisia Amerikan Lähi-idän politiikalle, ja niin edelleen. 

Väitän, ettei mikään noista selittänyt kaappajien tai iskun suunnittelijoiden vaikuttimia, sillä he kaikki tulivat keski- ja yläluokkaisista kodeista. Heidän tavoitteensa oli uskonnollinen ja poliittinen: arabihallintojen tuomitseminen korruptoituneiksi ja niiden länsiliittolaiset vääräuskoisiksi, ja lopullisena tavoitteena vallan vaihtaminen Lähi-idässä ja kalifaatin perustaminen.

Amerikan poliitikot pitivät materialistista selitystä parempana, koska silloin oli keinot ratkaista ongelma: sotilaallinen väliintulo, hallituksen vaihtaminen ja demokratisointi. Ei pidetty uskottavana, että terroristeilla olisi jotain ehdottomia vakaumuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä materialististen tekijöiden kanssa. 

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin näemme samanlaisen ilmiön, tällä kertaa Amerikan rajojen sisäpuolella. Naivit Black Lives Matterin vuoden 2020 mielenosoitusten ja mellakoiden tarkkailijat selittävät tapahtumat mustien heikommalla taloudellisella tilanteella.  Se on todellinen ongelma, kuten myös arabimaiden huomattavasti pahemmat sosio-ekonomiset ongelmat.  Mutta sillä peitetään liikkeen johtajien todelliset päämäärät. Heidän ideologiaansa kutsutaan monilla eri nimillä: sosiaalinen oikeudenmukaisuus, kriittinen rotuteoria ja intersektionaalisuus, vain muutamia mainitakseni. Yksinkertaisuuden vuoksi kutsun sitä kaikkea herännäisyydeksi ("Wokeism", woke = herännyt). 

En aio väittää, että herännäisyys ja islamismi olisivat samoja asioita. Islamismi on ikivanhan uskonnon militantti siipi. Siihen uskovilla on yhtenäinen näkemys siitä, mitä Allah tahtoo heidän saavuttavan maan päällä ansaitakseen kuolemanjälkeisen palkinnon. Herännäisyys taas on vain taas yksi marxismin suuntaus - he suhtautuvat pilkallisesti uskontoon ja kuolemanjälkeiseen elämään. Herännäisyys jakaa yhteiskunnan lukuisiin identiteetteihin, kun taas islamistien jako on yksinkertaisempi: uskovat ja uskottomat. On muitakin eroja, mutta tarkastellaan seuraavaksi samankaltaisuuksia.

Molempien aatteiden kannattajat tavoittelevat ideologista puhdasoppisuutta varmana omasta vilpittömyydestään. Kummatkaan eivät halua osallistua debattiin; molemmat mieluummin indoktrinoivat kannattajiaan ja tuomitsevat eri mieltä olevat. Molemmilla aatteilla on omat tunnusomaiset rituaalinsa: islamistit huutavat "Allahu akbar" ja "kuolema Amerikalle", herännäiset julistavat "Black Lives matter" ja "en voi hengittää". Islamistit rukoilevat kohti Mekkaa, herännäiset polvistuvat. Molemmat mielellään polttavat Amerikan lippuja. 

Molemmat loukkaantuvat aina tilaisuuden tullen, eivätkä hyväksy pelkkää anteeksipyyntöä, vaan haluavat lisäksi erilaisia myönnytyksiä. Islamistit kiivailevat "jumalanpilkkaa" vastaan, herännäiset haluavat kriminalisoida "vihapuheen". Islamistit hiljentävät vastustajiaan kutsumalla heitä islamofobeiksi, herännäiset käyttävät rasismisyytöksiä.

Kumpikin ideologia tähtää nykyisen järjestelmän tuhoamiseen ja sen korvaamiseen utopialla, joka aina osoittautuu helvetilliseksi anarkiaksi: Islamilainen valtio Raqqassa, Capitol Hillin autonominen vyöhyke Seattlessa. Molemmat ovat kollektivistejä: ryhmäidentiteetti murskaa alleen yksilön. Molemmat hyväksyvät - ja jopa ihailevat - kiihkeimpien kannattajiensa väkivaltaa. 

Islamistien ja herännäisten kärsimykset eivät ole ainoastaan taloudellisia eikä heitä voi saada tyytyväisiksi työpaikoilla, avustuksilla, tai millään muilla hyvittelyillä, joita poliitikot tarjoilevat. Heidän tavoitteensa ovat ideologisia, ja he ovat tyytyväisiä vasta, kun ovat päässeet valtaan. Sen jälkeen he vaativat lisää valtaa. 

Uskallan edelleen toivoa, että useimmat amerikkalaiset ovat edelleen halukkaita taistelemaan, ja jos tarpeen myös kuolemaan, jotta voimme säilyttää vapautemme, oikeutemme, elämäntapamme ja historiamme. Se oli lennon 93 henki. Meidän on herätettävä tuo henki uudestaan. 

- Ayaan Hirsi Ali

 

Daniel Greenfield: 9/11 opetti minulle kaiken tarpeellisen islamista

Daniel Greenfield kirjoittaa Front Page Magazinessa:


"Jumalan, Laupiaan Armahtajan nimeen", julisti terroristi lennon 93 ohjaamon nauhoituksella. Seuraavaksi nauhalla kuultiin kuinka terroristit kävivät matkustajien kimppuun.

"Älä satuta minua", hän anoo. "Voi luoja!"

Kun matkustajat ryntäävät ohjaamoon, muslimiterroristi huutaa "Allahin nimeen".

Samaan aikaan, kun New Yorkin palomiehet nousevat Etelätornin kerroksiin 50 kilon varusteidensa kanssa yrittäen pelastaa henkiä vielä viime hetkellä, lennon 93 matkustajat ryntäävät ohjaamoon. Islamilaiset kaapparit huutavat "Allahu akbar" - islamilainen termi, joka sai alkunsa Muhammadin pannessa toimeen Khaibarin juutalaisten joukkomurhan, ja joka tarkoittaa, että Allah on suurempi kuin vääräuskoisten jumalat.

Mohammed Atta oli ohjeistanut terroristitovereitaan huutamaan taistelun alkaessa "Allahu akbar, sillä se kylvää pelkoa vääräuskoisten sydämiin." Hän siteerasi Koraanin käskyä islamin pyhille sotureille terrorisoida vääräuskoisia leikkaamalla heidän päänsä irti, ja kehotti heitä seuraamaan Muhammadin esimerkkiä: "Ottakaa vankeja ja tappakaa heidät."

Iskujen johtaja siteerasi vielä Koraania: "Ei profeetalta voi vaatia, että hänellä olisi vankeja, ennenkuin verenvuodatus on tapahtunut maan päällä." [Koraani 8:67]

Lennolla 93 taistelu jatkuu. "Oi Allah. Oi Armollisin", islamiterroristit kailottavat. "Luottakaa Allahiin", he julistavat. Sen jälkeen kuuluu vain "Allahu akbar" huutoja, kun kone putoaa Pennsylvanialaiselle pellolle jättäen jälleen kerran verisen jäljen islamin hyökkäyksestä Amerikkaan.

Tänään sillä paikalla on "Puolikuun syleily" -muistomerkki.

Tuhannet muslimit hurrasivat iskulle Israelissa alueilla, jotka olivat palestiinalaishallinnon terroristien hallinnassa. He huusivat "Allahu akbar" ja jakelivat makeisia.





Mutta samanlaisia rumia islamin ylivallan osoituksia nähtiin myös paljon lähempänä meitä.

John F. Kennedy Boulevardilla Jersey Cityssä, toisella puolen jokea Manhattanilta, muslimimaahanmuuttajien joukot juhlivat amerikkalaisten teurastusta. "Jotkut miehet tanssivat, toiset ottivat lapsia olkapäilleen", eläköitynyt Jersey Cityn poliisi kuvaili näkyä. "Naiset huusivat arabiaksi."

Samanlaista islamilaista juhlintaa nähtiin myös Atlantic Avenuella Brooklynissa, vahvalla islamilaisen maahanmuuton alueella, kun Manhattanilla tuhka oli muuttanut kadut kuin ydinsodan näyttämöksi. Ihmiset ylittivät Brooklynin sillan päästäkseen pois tästä oudosta uudesta maailmasta.

Jotkut vain kävelivät. He vaelsivat ilman päämäärää. Olin yksi heistä.

Se tiistai oli pitkä ja kauhea oppitunti. Noiden tuntien aikana miljoonat amerikkalaiset saivat opetusta monista asioista: mitä tapahtuu, kun suihkukoneet törmäävät pilvenpiirtäjiin, kuinka urheat miehet voivat kiivetä 78:een kerrokseen kantaen viidenkymmenen kilon varustuksia selässään ja miten todennäköistä on löytää eloonjääneitä sortuneen tornin jäännöksistä. He oppivat tuntemaan ennen niin tuntemattoman ryhmän nimeltä al-Qaida ja sen johtajan. Mutta he oppivat myös jotain islamista.

Islamilainen terrorismi oli jotain, joka tapahtui "jossain kaukana". Näimme niitä Timen ja Newsweekin kannessa lehtihyllyissä ja lääkärin vastaanotolla. Mutta jopa World Trade Centerin pommi-iskun jälkeen se ei ollut oikeastan vielä "täällä". Mutta nyt se oli. Sota oli täällä.

Jokainen sukupolvi syntyy omaan historiaansa, jonka kriisit määrittävät. Kamppailumme muokkaavat meidät. Sodat, jotka sodimme, ja joita emme sodi. Syyskuisena tiistaiaamuna minun sukupolveni sai oman historiansa.

Toisten synnytys sujuu paremmin kuin toisten.

Union Square -aukiolla kuljin New York Universityn opiskelijoiden ohitse, he maalasivat sodanvastaisia kylttejä. He eivät välittäneet ohi kulkevista ihmisistä, vaan keskittyivät maalaamaan punaisella maalilla "Ei sotaa" valkoiselle pahville.

Monina vuosina sen jälkeen olen nähnyt sen katseen vasemmistolaisten silmissä, kun he eivät välitä puukottajien "Allahu akbar" huudoista Lontoossa tai terroristien julistuksesta "Jumalan, Laupiaan Armahtajan nimeen", tai Orlandon verisestä tuhoutuneesta homoyökerhosta. He vain keskittyvät mieltä vailla oleviin iskulauseisiinsa.

"EI SOTAA", "Seis islamofobialle" ja "Tervetuloa pakolaiset". Pahvikylttien ja yksinkertaisten iskulauseiden maailma on helpompi ja kivempi kuin taivas täynnä kuolleiden tuhkaa.

Syyskuun 11:s päivä jotkut meistä avasivat silmänsä. Toiset panivat ne tiukasti kiinni.

Tuo tiistai jakoi minun sukupolveni peruuttamattomasti. Jotkut liittyivät armeijaan, poliisiin tai ryhtyivät tutkijoiksi. Toiset ryhtyivät vasemmistoaktivisteiksi, lakimiehiksi terroristeille tai kääntyivät islamiin.

Lennon 93 matkustajat, jotka johtivat vastarintaa, olivat kolmikymppisiä. Mutta kaksi Etelätornin 78:een kerrokseen selviytynyttä palomiestä, Ronald Bucca, joka palveli Vietnimssa vihreissä bareteissa, ja Orio Palmer, maratonjuoksija, olivat nelikymppisiä. Noilla miehillä ja naisilla on hyvin merkittävä vastaus kysymykseen "missä olit, kun se tapahtui?"

Minä olin yksi lukemattomista ihmisistä kulkemassa pois nollapisteestä.

Tuon tiistain suuri opetus oli, ettei se ollut ohi. Se ei ollut ohi silloin, kun ymmärsimme, ettei kaiken vääntyneen metallin seasta löytyisi enää eloonjääneitä. Se ei ollut ohi, kun ilma alkoi kirkastua. Se ei ollut ohi, kun Yhdysvaltain presidentti piti puheensa. Se ei ollut ohi, kun lentokoneet lensivät yhä uudelleen TV:n uutislähetyksissä ja kun tavallinen ohjelma jälleen alkoi. Se ei ollut ohi, kun meidän käskettiin surra ja jatkaa elämäämme.

Eikä se ole vieläkään ohi.

Kaikkien näiden iskujen jälkeen Bostonissa, Orlandossa, San Bernardinossa, New Yorkissa, Pariisissa, Manchesterissa, Lontoossa, Barcelonassa, meitä kehotetaan suremaan ja jatkamaan elämäämme. Haudatkaa vainajanne, vuodattakaa kyyneleenne ja unohtakaa.

Kauheita asioita tapahtuu. Meidän täytyy vain oppia hyväksymään ne.

Mutta tiistaiaamun tapahtuma ei ollut vain satunnainen katastrofi. Se ei hävinnyt sillä, että jatkoimme arkiaskareitamme. Se ei hävinnyt Toivolla ja Muutoksella. Rauhoittelu ja unohtaminen vain vahvistivat sitä. Opin kaiken tarpeellisen islamista syyskuun 11. päivä. Teologian detaljit tulivat vasta myöhemmin. En osannut siteerata Koraania, kun sireenit vielä ulvoivat. Mutta opin kuitenkin oleellisen.

Ja niin opit sinäkin.

"Missä olit silloin?" ei ole kysymys, joka koskee vain syyskuun 11:ttä päivää vuonna 2001. Se on jokapäiväinen kysymys. Mitä sinä teet tänään taistellaksesi tämän tehneitä islamistiterroristeja vastaan? Entä huomenna?

Itse löysin vastauksen kirjoittamisesta. Toiset ovat löytäneet sen suoremmasta toiminnasta.

On tärkeää, että kysymme itseltämme tätä kysymystä.

Syyskuun 11:n kaapparit, al-Qaidan, ISISin, Muslimiveljeskunnan ja koko valtavan maailmanlaajuisen terroriverkoston jäsenet, tukijat ja kanssamatkustajat kysyivät sitä itseltään joka päivä.

He kysyvät sitä edelleen.

Iranin ydinohjelmasta Muslimiveljeskunnan amerikkalaisiin organisaatioihin, muslimien saksalaisesta maahanmuuttovyörystä Britannian paritusjengeihin, he tietävät vastauksen.

Vihollisemme nousevat joka aamu miettien miten voisivat tuhota meidät. Heidän menetelmänsä ovat lukuiset, demografisesta invaasiosta joukkotuhoaseisiin, poliittisesta vaikuttamisesta sattumanvaraisiin puukotuksiin.

Syyskuun yhdestoista alkoi historiassa uusi ja hirvittävä aikakausi. Tilanne ei ole ohi yhtään enempää kuin Pearl Harbour oli ohi Midwayn taistelun aikaan. Syy tähän ei ole salaisuus. Syy selviää lennolta 93 kuuluneesta viimeisestä äänestä.

"Allahu akbar."

Olemme keskellä Amerikan historian pisintä sotaa. Emmekä ole vieläkään oppineet miten siinä taistellaan.

Syyskuun yhdestoista on täällä taas. Sinun ei tarvitse syöksyä palavaan rakennukseen tai taistella terroristeja vastaan paljain käsin. Mutta voit käyttää päiväsi muiden varoittamiseen, jotta sinulla on vastaus kysymykseen "Missä olit silloin?"




Alkuperäinen kirjoitus: http://www.frontpagemag.com/fpm/267841/everything-i-needed-know-about-islam-i-learned-911-daniel-greenfield

Mitä olemme oppineet 9/11-iskuista?

Robert Spencer JihadWatchissa:

Neljätoista vuotta on kulunut, ja mitä olemme oppineet?

Melkein saman tien opimme, että islam on rauhan uskonto. Huolimatta 9/11 kaappaajien selväsanaisista lausunnoista, kun he selittivät ja oikeuttivat tekonsa Koraanilla ja Muhammedin esimerkillä, me opimme, että noiden kaappareiden motiivit eivät suinkaan tulleet islamin teksteistä ja opetuksista, jotka ovat täysin rauhanomaisia ja itse asiassa hyödyllisiä ihmiskunnalle.

Olemme oppineet, että jokainen, joka ajattelee jihadistien vetoavan islamin kirjoituksiin ja opetuksiin oikeuttaakseen toimintansa ja heidän värväävän rauhanomaisia muslimeja, yhdistää islamin terrorismiin, mikä on itsessään ennakkoluuloisuutta.

Olemme oppineet, että ne, joiden mielestä pitäisi varmistaa, ettei jihadistien käyttämiä tekstejä opetettaisi Amerikan moskeijoissa, ovat kansallismielisiä, jotka seuraavat Know-Nothingsien, Ku Klux Klaanin ja Syvän Etelän lynkkausjoukkioiden jalanjälkiä.

Olemme oppineet, että on rasistista olla liian huolissaan jihadterrorismista.

Olemme oppineet, että jos vain voimme unohtaa ennakkoluulomme ja rasismimme, voimme saavuttaa loistavan monikulttuurisen tulevaisuuden, missä muslimit olennaisesti rikastavat kansakuntaamme, kuten he ovat tehneet kautta historian.

Olemme oppineet, että kunnia parhaista keksinnöistä ja tieteellisistä innovaatioista kuuluu islamille, ja että meidän tulee edistää islamin läsnäoloa Yhdysvalloissa, koska se on täysin rauhanomaista eikä meidän tarvitse huolehtia siitä ovatko maahanmuuttavat muslimit jihadististen järjestöjen jäseniä, koska sellaiset ääriainekset ovat vain pieni vähemmistö.

Olemme oppineet, että jos me vain annamme muslimiyhteisöille riittävästi rahaa ja taloudellisia mahdollisuuksia, ja muokkaamme ulkopolitiikkaamme siten, ettei siitä ole haittaa muslimeille, jihad kyllä loppuu itsestään.

Olemme oppineet, että jihadististen terrori-iskujen todellisia uhreja ovat muslimit, koska he joutuvat kärsimään "islamofobisista vastaiskuista", jotka seuraavat jokaista jihad-iskua ja estettyä jihad-suunnitelmaa, vaikka FBI:n tilastot osoittavat, että sellaisia "vastaiskuja" ei käytännössä koskaan tapahdu ja että antisemitistiset iskut ovat paljon yleisempiä kuin "islamofobiset" iskut.

Olemme oppineet, että "äärioikeiston" uhka on paljon suurempi kuin maailmanlaajuisen jihadin uhka, ja että islamofobia on Yhdysvalloille paljon suurempi uhka kuin jihad-terrori, vaikka "äärioikeistolla" ei ole ideologiaa, päämäärää, maailmanlaajuista verkostoa, rahoitusta, terroristien koulutusleirejä tai värväysorganisaatioita.

Olemme oppineet, että viranomaisten terrorismin vastaiset toimet muslimiyhteisöissä perustuvat vihaan ja ennakkoluuloihin, kun he kohdistavat tutkintansa yhteen ryhmään, vaikka kaikki tietävät, että ääriaineksia löytyy kaikista yhteisöistä: amishit, mennoniitat, unitaariuniversalistit, ja vaikka mitä.

Olemme oppineet, että vihapuhe ei ole sananvapautta, ja että vihapuhe ei nauti perustuslain ensimmäisen lisäyksen suojaa, ja että suuri osa, ellei kaikki, terrorismin vastainen dokumentaatio, erityisesti se joka käsittelee jihadistien vaikuttimia, on vihapuhetta ja täytyy pakkokeinoin vaientaa.

Olemme oppineet, että mikäli islamistiset jihadistit uhkaavat tappaa meidät siitä hyvästä, että olemme tehneet tai sanoneet jotakin, meidän tulee heti lakata tekemästä tai sanomasta. Muuten me vain tarpeettomasti provosoimme jihadisteja ja silloin jihadistien tekemät murhat ovat kokonaan uhrin oma vika.

Kaiken kaikkiaan olemme oppineet sen, mitä Muhammed Atta sanoi ihmisille kaapatussa koneessa syyskuun yhdentenätoista: "Olkaa hiljaa niin teille ei tapahdu mitään." Siitä on tullut Yhdysvaltain motto ja se saattaa olla myös sen muistokirjoitus.

11.9.2001

YLEn Elävä arkisto: Syyskuun 11:nnen terrori-isku

Kuvia WTC:n alueelta iskun jälkeen

Syyskuun 11. päivän terrorteot Wikipediassa

Set Your Watch Alarm For 10:03 AM

Jihad saapui New Yorkiin

http://totallycoolpix.com/2011/09/remembering-9-11-the-tenth-anniversary/

Nonie Darwishin puhe

Nonie Darwishin puhe UC Berkeleyssä:

Amerikkalaisena arabitaustaisena naisena vaalin vapautta, jonka Amerikka on antanut minulle. Etuoikeus, joka on aivan liian harvinainen Lähi-idässä, missä puhuminen ihmisoikeuksista, naisten oikeuksista, demokratiasta ja jopa rauhasta Israelin kanssa on tabu, jonka rikkomisesta voi tulla vakavia seuraamuksia.

Amerikassa opin, ettei mikään ideologia tai uskonto ole arvostelun ulkopuolella. Ideologiat, jotka eivät anna vastauksia hankaliin kysymyksiin joutuvat älylliseen konkurssiin.

Haluan painottaa etten nyt puhu hyvistä ja rauhaa rakastavista muslimeista, vaan väkivallan ja vihan ideologiasta, joka on tuonut sorron, levottomuudet, väkivallan ja terrorin Lähi-itään, ja on nyt levittäytymässä muuhun maailmaan.

Radikaalit ovat tehneet vähäisemmästäkin kritiikistä, kriittisestä ajattelusta ja vapaasta keskustelusta loukkauksen islamia kohtaan. Arabifeministejä, uudistajia ja älymystöä hiljennetään, uhkaillaan tai tapetaan. Jopa edesmennyt egyptiläinen kirjailija ja kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja, Naguib Mahfouz, joutui puukotuksen uhriksi. Puukottaja oli radikaali muslimi, joka väitti hänen loukanneen islamia.

Tämän takia meidän kaikkien täytyy toivottaa avoin keskustelu tervetulleeksi. Paras ase taistelussa terroria ja islamo-fasismia vastaan on totuus.

Haluaisin aloittaa kertomalla omasta taustastani. Synnyin ja kasvoin muslimina Egyptin Kairossa sekä Gazassa - aikana jolloin presidentti Nasser oli päättänyt yhdistää arabimaailman ja tuhota Israelin.

Viisikymmenluvulla isäni johti Egyptin sotilastiedustelua Gazassa ja aloitti Fedayeenin, joka tarkoittaa "aseellista vastarintaa ja itsensä uhraamista." He tekivät hyökkäyksiä rajan yli Israeliin ja aiheuttivat kuolemaa ja aineellista tuhoa. Isääni yritettiin salamurhata vastauksena terroritekoihin.

Yhtenä yönä Isreal lähetti kommandoja tarkasti vartioituun kotiimme, mutta isäni ei ollut kotona. Sotilaat löysivät ainoastaan meidät, naisia ja lapsia. Sotilaat lähtivät vahingoittamatta meitä.

Kävin alakoulua Gazassa. Siellä me opimme vihaa ja kostoa - rauha ei ollut koskaan vaihtoehtona, vaan merkki tappiosta ja heikkoudesta. Juutalaiset esitettiin ali-ihmisinä.

Minulle sanottiin: "älä ota karkkia tai hedelmää vieraalta, koska se voi olla juutalainen, joka yrittää myrkyttää sinut." He täyttivät korvamme juutalaisten pelolla. Se teki vihaamisen helpommaksi ja terrorismin hyväksyttäväksi tai jopa kunnioitettavaksi.

Kahden vuoden intensiivisten Fedayeen-operaatioiden jälkeen isäni salamurhattiin Gazassa 1956. Olin vain kahdeksanvuotias. Nasser tervehti kuuluisassa puheessaan Suezin kanavan kansallistamisen puolesta isääni kansallisena sankarina, shahidina. Presidentti Nasser vannoi Egyptin kostavan, mutta ei maininnut sanallakaan Fedayeenin aiheuttamia tuhoja ja ihmishenkien menetyksiä israelilaisille. Hallituksen korkeat johtajat kysyivät minulta ja sisaruksiltani "kuka teistä kostaa isänne puolesta tappamalla juutalaisia?" Minusta kysymys oli hyvin epämukava. Olimme sanattomia.

Isäni kuoleman jälkeen äitini joutui elämään yksin viiden lapsen kanssa kulttuurissa, joka kunniottaa vain perheitä joiden päänä on mies. Viisikymmentäluvulla vain harvat naiset ajoivat autoa, ja häntä moitittiin ja nimiteltiin, koska hän osti auton, jotta voisi viedä meitä kouluun. Arabinaisten oletetaan uhraavan perheensä antamalla miehensä ja poikansa marttyyreiksi, mutta heille ei juuri anneta kunnioitusta elääkseen elämäänsä arvokkaasti ja vapaina.

Elin kolmekymmentä vuotta sortoa harjoittavissa diktatuureissa ja poliisivaltioissa. Todistin tyttöjen kunniamurhia (meidän palvelijattaremme), naisten alistamista ja tyttöjen sukuelimien silpomista.

Kuulimme säännöllisesti, kun ei-muslimeja kirottiin moskeijoiden saarnatuoleista. Vierailin nuorena naisena kristityn ystäväni luona Kairossa perjantairukouksen aikaan, ja kuulimme molemmat sanalliset hyökkäykset kristittyjä ja juutalaisia vastaan kovaäänisistä. Kuulimme "Tuhotkoon Jumala vääräuskoiset ja juutalaiset, Jumalan viholliset. Emme ystävysty emmekä tee sopimuksia heidän kanssaan." Kuulimme myös seurakunnan vastaavan "Aamen."

Kuulin näitä kiroamisia koko elämäni moskeijoidan saarnatuoleista - ja usko tai älä, kun kasvat näiden kirousten keskellä, ne voivat tuntua ja kuulostaa aivan normaaleilta. Kristitty ystäväni näytti pelokkaalta ja minä olin häpeissäni. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun huomasin että jotain oli pahasti vialla siinä, miten uskontoani opetettiin ja harjoitettiin.

Muutin Yhdysvaltoihin 1978. Ensimmäisellä moskeijakäynnilläni Amerikassa meitä kiellettiin sulautumasta amerikkalaisiin ja meille kerrottiin, että islamista oli tuleva täällä valtauskonto. Minua kehotettiin pukeutumaan islamilaisiin vaatteisiin. Mutta kuinka voisin tehdä sen, kun en koskaan pukeutunut islamilaisittain Egyptissä? Naiset eivät pukeutuneet Egyptissä islamilaisittain ennen 1980-lukua.

Elokuussa 2001 vierailin synnyinkaupungissani Kairossa. Oli käsittämätöntä nähdä kuinka radikaali islam oli ottanut vallan. Vihan ja vihapuheen määrä oli hälyttävää. Näin äärimmäistä köyhyyttä, saastetta, vaarallisia aineita ja roskia Niilin rannoilla. Työttömyys ja inflaatio olivat korkealla ja korruptio oli levinnyt laajalle.

Mutta kun luin arabialaisia lehtiä, kaikki mitä näin oli Israelin ja Amerikan haukkumista. Kansalaiset eivät tienneet muslimien toisiinsa kohdistamista julmuuksista Irakissa, Algeriassa, Sudanissa ja niin edelleen. Itse asiassa termin "islamo-fasisti" keksivät Algerian muslimit ja entiset muslimit kuvaamaan islamilaisia fanaatikkoja, jotka teurastivat 150 000 oman maansa muslimia 1990-luvulla.

Arabimedia ei puolustanut tavallisen arabikansalaisen ihmisoikeuksia. He eivät ymmärtäneet rooliaan yleisön etujen puolustajana - tämä asenne syntyi islamo-fasistisesta ympäristöstä, joka hylkää muutoksen.

Myös länsimedia jätti raportoimatta uhkista.

Olin onnellinen palatessani Yhdysvaltoihin syyskuun kymmenennen päivän iltana, 2001. Seuraavana aamuna näin toisen lentokoneen osuvan kaksoistorneihin ja minä tiesin: "Jihad on saapunut Amerikkaan.". Muhammad Atta oli kotoisin Kairosta, samasta kaupungista kuin minä.

Soitin useille ystävilleni Kairoon. Heidän asenteensa oli torjuva ja he sanoivat: "kuinka kehtaat väittää että arabit tekivät tämän? Etkö ymmärrä että tämä on juutalaisten salaliitto?"

Nämä ei eivät olleet radikaaleja vaan tavallisia egyptiläisiä, jotka muutoin olivat hyvin mukavia ihmisiä. Suljin puhelimen ja tunsin itseni yksinäiseksi ja vieraantuneeksi omasta kulttuuristani. Jälleen kerran minun kansani syyttää juutalaisia jostakin minkä me arabit tiedämme tasan tarkkaan itse tehneemme. Missä tahansa uskonnossa tätä pidetään syntinä, mutta radikaalin islamin silmissä juutalaiset eivät ansaitse totuutta, oikeutta tai armoa. Juutalaisia, joista kerromme moskeijoissamme, arabialaisissa oppikirjoissa tai mediassa, ei ole olemassa. Me arabit taistelemme itse keksimiämme kuvitteellisia juutalaisia vastaan. Israel ei ole täydellinen - mikään yhteiskunta ei ole - mutta se tapa, jolla juutalaisia ja muita vähemmistöjä kohdellaan minun kansani toimesta on traagista ja häpeällistä.

Maailmanlaajuinen sota islamo-fasismia ja jihadia vastaan, jossa taistelemme, ei ole vain pommeja ja kaapattuja koneita - se on myös tyranniaa ja sortoa naisia kohtaan. Naisten sorto ja terrorin tukeminen ovat kaksi saman fundamentalistisen ajatusmaailman puolta. Islamilainen laki, sharia, jota terroristit yrittävät tyrkyttää koko maailmaan, muodostaisi globaalin sukupuoliapartheidvaltion.

Sharian rikosoikeuden rangaistuksiin kuuluvat ruoskiminen, kivittäminen, mestaaminen ja raajojen amputointi - julmia ja epätavallisia rangaistuksia länsimaisilla ja inhimillisillä mittareilla. Islamin uskosta luopuminen rangaistaan kuolemalla. Jos valtio ei tapakaan luopiota, hänen kuolemansa on taattu väkijoukon käsissä.

Tästä syystä islam on enemmän kuin uskonto: se on valtio, jossa on yksipuoluejärjestelmä. Se on myös yksityiskohtainen laillinen järjestelmä, jota kutsutaan shariaksi ja joka voi tuomita sinut kuolemaan, jos jätät islamin.

Sharia varmistaa, ettei muslimivaltion Berliinin muurilla ole loikkareita. Yllättävää kyllä, suurin osa muslimivaltioista ei harjoita sharian rikosoikeutta, koska heillä ole sydäntä siihen.

Olen elänyt sharian perheoikeuden alla kolmekymmentä vuotta elämästäni. Sitä harjoitetaan kaikissa muslimivaltioissa. Se sallii miehille yksipuolisen oikeuden helppoon avioeroon, oikeuden ottaa useita, jopa neljä, vaimoa. Se sallii vaimon hakkaamisen, määrää naiselle vain puolet miehen perintöosuudesta ja myös naisen todistus on vain puolet miehen todistuksesta oikeudessa. Naista arvostetaan vain, jos hän peittää ruumiinsa, kasvonsa ja jopa henkilöllisyytensä.

Jopa seitsemänkymmentäviisi prosenttia Pakistanilaisissa vankiloissa olevista naisista on siellä, koska heidät on raiskattu. 600-luvun Arabian niemimaan heimokulttuurista syntyneestä shariasta on tullut ikuinen laki kaikissa kulttuureissa eläville muslimeille.

Sharian mukaan kalifi ja amir (tarkoittaa johtajaa) on vapautettu sharia-lain rangaistuksista. Islamilainen laki on diktaattorin päiväuni, jonka hän on saanut itse Allahilta.

Moniavioisuudella on tuhoisa vaikutus perheen toimintaan, miehen ja vaimon suhteeseen ja naisten välisiin suhteisiin. Monilla muslimimiehillä on vain yksi vaimo, mutta suhdetta on jo vahingoitettu muslimien avioliittosopimuksessa, jossa mies ei vanno uskollisuutta vaimolleen eikä vaimo voi uskollisuutta myöskään olettaa.

Avioliittosopimuksessa on kolme lisäpaikkaa, joihin voidaan täyttää toisten naisten tiedot, jos mies niin haluaa. Kunnollisen musliminaisen täytyy hyväksyä sharia-lain määräämä kohtalo yhden yksinkertaisen syyn takia: jos haastaa Allahin lain, se on sama kuin haastaisi itse Allahin.

Viimeisimmässä bin Ladenin nauhoituksessa, terroriguru kehotti länsimaissa olevia muslimeja lisäämään lukumääräänsä kutsumalla mahdollisimman monia amerikkalaisia islamiin ja lisäämällä maahanmuuttoa, jotta saavutettaisiin, kuten hän itse sanoi, "jihad sisältäpäin." Tästä syystä lännessä asuvat islamistit kokeilevat rajoja nähdäkseen kuinka paljon länsimaat suvaitsevat. Jotkut muslimit (jotka asuvat demokratioissa) vaativat sharia-lakia ja jopa väittävät, että sharia on yhteensopiva demokratian kanssa.

Muslimien marssissa New Yorkissa tämän vuoden syyskuussa, juuri ennen kuudetta 9/11 vuosipäivää, muslimit kantoivat kylttejä, joissa sanottiin "Muslimit demokratiaa ja länsimaisia arvoja vastaan", "holokausti on huijaus" ja "Kieltäkää talmud." He myivät kirjoja, joiden kannessa oli AK-47. Nämä siis ihmisiltä, jotka valittavat islamofobiasta. Luulevatko he että tällainen tuo heille sympatiaa ja ymmärrystä?

Musliminainen Floridasta vaati, että voi käyttää ajokortissa kuvaa, jossa kasvot on peitetty, Minnesotan taksinkuljettajat kieltäytyvät kuljettamasta matkustajia, joilla on mukana verovapaasta myymälästä ostettua viiniä, kuusi lentävää imaamia, jotka pelästyttivät jokaisen matkustajan lentokoneessa ovat nostamassa oikeusjuttua. Ja viimeksi vaatimukset erityisistä wada-vesihanoista muslimilapsille, jotta he voivat pestä jalkansa ennen rukoushetkeä  (wada on muslimien pesurituaali) .

Olen elänyt lähi-idässä kolmekymmentä vuotta enkä ole koskaan nähnyt wada-vesihanoja kouluissa tai yliopistoissa, paitsi moskeijoissa. Niitä on vain Saudi-Arabiassa. Harhautus on ilmiömäinen. Islamistit tuputtavat wahhabilaisia sauditapoja Amerikkaan - tapoja joita en ole koskaan nähnyt Egyptissä.

En tullut Amerikkaan tullakseni wahhabilaiseksi saudiksi.

Näin kerran arabitelevisiokanavalla muslimisaarnaajan kertovan pienille lapsille, että valehtelu ei ole sallittua, paitsi kolmessa tilanteessa:

Valehtelu ei-muslimille, kun se edistää islamin asiaa.

Valehtelu muslimeille, jos se lopettaa riidan heidän välillään.

Valehtelu omalle vaimolle, jos se parantaa heidän suhdettaan.


Valehtelusta on siis tullut pakollista kansainvälisissä suhteissa, muslimien välisissä suhteissa ja perhesuhteissa. Ihmetteleekö joku miksi muslimit olivat hiljaa 9/11 jälkeen? Niitä jotka paljastavat tämän valehtelupelin pidetään pettureina.

Sallimalla valehtelun, muslimit ovat luoneet kulttuurin, jossa on mahdotonta erottaa valhetta totuudesta - totuudesta on tullut monimutkainen peli, jolla edistetään islamin asiaa.

Sanomalehti The Times of London raportoi, että muslimiopiskelijoita Britanniassa opetetaan halveksimaan ei-muslimeita "saastaisina." Arabiaksi sana on "nagas." Siksi monet arabit uskovat, että ei-muslimit muslimien maalla on häväistystä ja miehitystä.

Yhdysvaltalaiset sotilaat, Saudi-Arabian pyynnöstä, uhrasivat henkensä suojellakseen heitä Saddamilta. Tavallisesti tähän olisi suhtauduttu kiitollisuudella, mutta sen sijaan arabikadunmiehen reaktio oli "kuinka vääräuskoiset julkeavat häpäistä muslimimaan."

Tämä on syy miksi amerikkalaiset eivät saa mitään kunniaa kaikesta siitä, että he ovat puolustaneet muslimeja serbejä vastaan, afgaanimuslimeita Neuvostoliittoa vastaan ja ruokkineet somalimuslimeita, joiden nälänhätä on heidän omien johtajiensa syytä. Päinvastoin. Mitä enemmän Amerikka yrittää auttaa alueiden vakauttamisessa, sitä enemmän heitä inhotaan.

Arabimuslimit eivät halua joutua vääräuskoisten pelastamiksi. Se on ylpeä kulttuuri, jota voidaan helposti häpäistä tunteella siitä että oltaisiin riippuvaisia ei-muslimeista. Se on arabikadunmiehen psykologiaa.

Tämä on se miten länsimaat koetaan. Juutalais-kristillisessä kulttuurissa sanotaan: "olemme kaikki syntisiä", mutta muslimikultturissa sanotaan "he ovat syntisiä, mutta me olemme muslimeja."

Muslimipapisto pyrkii jatkuvasti ihannemuslimivaltioon, mutta he eivät ole onnistuneet siinä. He ovat epäonnistuneet surkeasti yhteiskuntansa vakauttamisessa. Sen sijaan että papisto olisi lohdutuksen, vakauden ja viisauden lähde, heistä on tullut vihan, raivon ja kumouksellisuuden lähde. Heille vastaus on aina intifada, kansannousu, coup d'etat, salamurha tai katuväkivalta. He eivät kunnioita minkään hallituksen legimiteettiä eikä mikään hallitus ole tarpeeksi islamilainen heille, ei edes Saudi-Arabia.

Tällaisessa tilanteessa vain tyrannihallitukset voivat selviytyä. Johtajat, jotka haluavat rauhaa, nykyaikaisuutta ja uudistuksia, salamurhataan, kuten Sadat.

Jokainen muslimimaa kärsii maanalaisista muslimiradikaaliryhmistä, jotka yrittävät kumota hallituksen ja perustuslain, tavoitellessaan täydellistä muslimivaltiota. Siksi muslimimaailma on jatkuvassa kaaoksen, pysähtyneisyyden ja konfliktin tilassa. Lopputuloksena on islamo-fasismi.

Tämä koskee hyvin paljon myös Amerikkaa, koska kaikki tämä on leviämässä kaikkialle muuhun maailmaan. Vuonna 1998 muslimijohtajat heijastelivat tätä samaa asennetta, kun he kehottivat Amerikan muslimeita olemaan sulautumatta valtakulttuuriin ja ilmoittivat päättäneensä saada koraanin lain voimaan Amerikassa. Se mistä arabijohtajat kärsivät on nyt tulossa Amerikkaan, ja jos se jatkuu, meidän vapautemme rappeutuu. Islamo-fasistisen lain levottomuus, sekasorto, tuhoava asenne ja viha on nyt täällä.

Arabihallituksilla on lupa rakentaa moskeijoita länsimaihin, mutta he eivät anna amerikkalaisille lupaa rakentaa kirkkoja tai synagoogia muslimimaihin. He rahoittavat muslimi- ja Lähi-idän koulutusohjelmia Amerikan yliopistoissa, mutta missään 52:ssa muslimimaassa ei ole kristinuskon tai juutalaisuuden koulutusohjelmaa. He saarnaavat vapaasti islamia kaikkialla maailmassa, mutta vangitsevat ja tappavat kristittyjä lähetystyöntekijöitä.

Jos tämä kehitys jatkuu, bin Ladenin unelma Amerikan sisäisestä jihadista käy toteen. Jos näin tapahtuu, Amerikka ei ole enää koskaan entisensä. Voimme nähdä suurten muslimipopulaatioden kerääntyvän Lontoossa, Pariisissa ja Detroitissa vaatimaan shariaa "tai muuten." Jos heidän vaatimuksiinsa ei suostuta, he alkavat vaatia itsehallintoa: Tsetseenia voi tapahtua lännessä. Islamilaiset separatistiset liikkeet ovat elossa ja voivat hyvin Tsetseeniassa, Filippiineillä ja muualla maailmassa. Ne aiheuttivat Intian jaon ja Pakistanin antamisen muslimeille, mutta islamiterrorismi Intian sisällä ei ole kuitenkaan loppunut.

Ja nyt islamistit ovat yllättäneet lännen poliittisen korrektiuden ja monikulttuurisuuden tilassa. Suvaitsemalla vihaa ja väkivaltaa, länsimaat tekevät muslimeille ja islamille palveluksen. Suvaitsemattomuuden suvaitseminen ei ole myötätunnon merkki, se on törkeä heitteillejättö.

Johtopäätökset: Uskonnon, minkä tahansa uskonnon, täytyy mukautua yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin, vapauteen valita uskontonsa, sekä naisten ja vähemmistöjen tasavertaisuuteen. Mitä me Amerikan arabit aiomme tehdä sille? Olemmeko hiljaa ja puolustuskannalla? Olemme Amerikalle velkaa rehellisen vastauksen. Meidän täytyy herättää omassa kulttuurissamme todellinen uudistushenki. Seitsemän naista odottaa tällä hetkellä Iranissa kuolemantuomiota kivittämällä - aiommeko olla heidän puolellaan vai petämmekö heidät?

Islamista kääntyneet muslimit piileskelevät. Sallimmeko heidän tulevan tapetuiksi islamin nimessä? Annammeko Egyptin koptien kärsimän sorron jatkua?

Jos islam on rauhan uskonto, meidän pitää vaatia enemmän uskonnollisilta johtajiltamme. Olemme saaneet tarpeeksemme itsensä pyhittäneistä ajatollista, mullaheista ja sheikestä, jotka käyttäytyvät kuin Allah ja hiljentävät sananvapauden antamalla fatwoja ja kuolemantuomioita.

Länsimaisten feministien täytyy omaksua yksi standardi sekä länsimaisille että muslimiyhteiskunnille. Feministien ja kaikkien muiden, jotka kannattavat vapautta, täytyy tukea muslimitoisinajattelijoita, sekä miehiä että naisia, jotka vaarantavat henkensä taistelussa naisten oikeuksista islamin alaisuudessa.

Pyydän tukea Amerikan vasemmistolta. Teidän pitäisi olla meidän luonnollisia liittolaisiamme, koska me olemme vapauden puolustajia ja reformisteja lähi-idässä.

Kiitos.


Tämä on suomennos Citizen Warriorissa julkaistusta artikkelista: http://www.citizenwarrior.com/2007/10/muslim-nonie-darwish-speaks-to-hostile.html


Lisää Nonie Darwishia täältä: http://frontpagemag.com/author/nonie-darwish/


-Ibn Matti