Daniel Greenfield: 9/11 opetti minulle kaiken tarpeellisen islamista

Daniel Greenfield kirjoittaa Front Page Magazinessa:


"Jumalan, Laupiaan Armahtajan nimeen", julisti terroristi lennon 93 ohjaamon nauhoituksella. Seuraavaksi nauhalla kuultiin kuinka terroristit kävivät matkustajien kimppuun.

"Älä satuta minua", hän anoo. "Voi luoja!"

Kun matkustajat ryntäävät ohjaamoon, muslimiterroristi huutaa "Allahin nimeen".

Samaan aikaan, kun New Yorkin palomiehet nousevat Etelätornin kerroksiin 50 kilon varusteidensa kanssa yrittäen pelastaa henkiä vielä viime hetkellä, lennon 93 matkustajat ryntäävät ohjaamoon. Islamilaiset kaapparit huutavat "Allahu akbar" - islamilainen termi, joka sai alkunsa Muhammadin pannessa toimeen Khaibarin juutalaisten joukkomurhan, ja joka tarkoittaa, että Allah on suurempi kuin vääräuskoisten jumalat.

Mohammed Atta oli ohjeistanut terroristitovereitaan huutamaan taistelun alkaessa "Allahu akbar, sillä se kylvää pelkoa vääräuskoisten sydämiin." Hän siteerasi Koraanin käskyä islamin pyhille sotureille terrorisoida vääräuskoisia leikkaamalla heidän päänsä irti, ja kehotti heitä seuraamaan Muhammadin esimerkkiä: "Ottakaa vankeja ja tappakaa heidät."

Iskujen johtaja siteerasi vielä Koraania: "Ei profeetalta voi vaatia, että hänellä olisi vankeja, ennenkuin verenvuodatus on tapahtunut maan päällä." [Koraani 8:67]

Lennolla 93 taistelu jatkuu. "Oi Allah. Oi Armollisin", islamiterroristit kailottavat. "Luottakaa Allahiin", he julistavat. Sen jälkeen kuuluu vain "Allahu akbar" huutoja, kun kone putoaa Pennsylvanialaiselle pellolle jättäen jälleen kerran verisen jäljen islamin hyökkäyksestä Amerikkaan.

Tänään sillä paikalla on "Puolikuun syleily" -muistomerkki.

Tuhannet muslimit hurrasivat iskulle Israelissa alueilla, jotka olivat palestiinalaishallinnon terroristien hallinnassa. He huusivat "Allahu akbar" ja jakelivat makeisia.





Mutta samanlaisia rumia islamin ylivallan osoituksia nähtiin myös paljon lähempänä meitä.

John F. Kennedy Boulevardilla Jersey Cityssä, toisella puolen jokea Manhattanilta, muslimimaahanmuuttajien joukot juhlivat amerikkalaisten teurastusta. "Jotkut miehet tanssivat, toiset ottivat lapsia olkapäilleen", eläköitynyt Jersey Cityn poliisi kuvaili näkyä. "Naiset huusivat arabiaksi."

Samanlaista islamilaista juhlintaa nähtiin myös Atlantic Avenuella Brooklynissa, vahvalla islamilaisen maahanmuuton alueella, kun Manhattanilla tuhka oli muuttanut kadut kuin ydinsodan näyttämöksi. Ihmiset ylittivät Brooklynin sillan päästäkseen pois tästä oudosta uudesta maailmasta.

Jotkut vain kävelivät. He vaelsivat ilman päämäärää. Olin yksi heistä.

Se tiistai oli pitkä ja kauhea oppitunti. Noiden tuntien aikana miljoonat amerikkalaiset saivat opetusta monista asioista: mitä tapahtuu, kun suihkukoneet törmäävät pilvenpiirtäjiin, kuinka urheat miehet voivat kiivetä 78:een kerrokseen kantaen viidenkymmenen kilon varustuksia selässään ja miten todennäköistä on löytää eloonjääneitä sortuneen tornin jäännöksistä. He oppivat tuntemaan ennen niin tuntemattoman ryhmän nimeltä al-Qaida ja sen johtajan. Mutta he oppivat myös jotain islamista.

Islamilainen terrorismi oli jotain, joka tapahtui "jossain kaukana". Näimme niitä Timen ja Newsweekin kannessa lehtihyllyissä ja lääkärin vastaanotolla. Mutta jopa World Trade Centerin pommi-iskun jälkeen se ei ollut oikeastan vielä "täällä". Mutta nyt se oli. Sota oli täällä.

Jokainen sukupolvi syntyy omaan historiaansa, jonka kriisit määrittävät. Kamppailumme muokkaavat meidät. Sodat, jotka sodimme, ja joita emme sodi. Syyskuisena tiistaiaamuna minun sukupolveni sai oman historiansa.

Toisten synnytys sujuu paremmin kuin toisten.

Union Square -aukiolla kuljin New York Universityn opiskelijoiden ohitse, he maalasivat sodanvastaisia kylttejä. He eivät välittäneet ohi kulkevista ihmisistä, vaan keskittyivät maalaamaan punaisella maalilla "Ei sotaa" valkoiselle pahville.

Monina vuosina sen jälkeen olen nähnyt sen katseen vasemmistolaisten silmissä, kun he eivät välitä puukottajien "Allahu akbar" huudoista Lontoossa tai terroristien julistuksesta "Jumalan, Laupiaan Armahtajan nimeen", tai Orlandon verisestä tuhoutuneesta homoyökerhosta. He vain keskittyvät mieltä vailla oleviin iskulauseisiinsa.

"EI SOTAA", "Seis islamofobialle" ja "Tervetuloa pakolaiset". Pahvikylttien ja yksinkertaisten iskulauseiden maailma on helpompi ja kivempi kuin taivas täynnä kuolleiden tuhkaa.

Syyskuun 11:s päivä jotkut meistä avasivat silmänsä. Toiset panivat ne tiukasti kiinni.

Tuo tiistai jakoi minun sukupolveni peruuttamattomasti. Jotkut liittyivät armeijaan, poliisiin tai ryhtyivät tutkijoiksi. Toiset ryhtyivät vasemmistoaktivisteiksi, lakimiehiksi terroristeille tai kääntyivät islamiin.

Lennon 93 matkustajat, jotka johtivat vastarintaa, olivat kolmikymppisiä. Mutta kaksi Etelätornin 78:een kerrokseen selviytynyttä palomiestä, Ronald Bucca, joka palveli Vietnimssa vihreissä bareteissa, ja Orio Palmer, maratonjuoksija, olivat nelikymppisiä. Noilla miehillä ja naisilla on hyvin merkittävä vastaus kysymykseen "missä olit, kun se tapahtui?"

Minä olin yksi lukemattomista ihmisistä kulkemassa pois nollapisteestä.

Tuon tiistain suuri opetus oli, ettei se ollut ohi. Se ei ollut ohi silloin, kun ymmärsimme, ettei kaiken vääntyneen metallin seasta löytyisi enää eloonjääneitä. Se ei ollut ohi, kun ilma alkoi kirkastua. Se ei ollut ohi, kun Yhdysvaltain presidentti piti puheensa. Se ei ollut ohi, kun lentokoneet lensivät yhä uudelleen TV:n uutislähetyksissä ja kun tavallinen ohjelma jälleen alkoi. Se ei ollut ohi, kun meidän käskettiin surra ja jatkaa elämäämme.

Eikä se ole vieläkään ohi.

Kaikkien näiden iskujen jälkeen Bostonissa, Orlandossa, San Bernardinossa, New Yorkissa, Pariisissa, Manchesterissa, Lontoossa, Barcelonassa, meitä kehotetaan suremaan ja jatkamaan elämäämme. Haudatkaa vainajanne, vuodattakaa kyyneleenne ja unohtakaa.

Kauheita asioita tapahtuu. Meidän täytyy vain oppia hyväksymään ne.

Mutta tiistaiaamun tapahtuma ei ollut vain satunnainen katastrofi. Se ei hävinnyt sillä, että jatkoimme arkiaskareitamme. Se ei hävinnyt Toivolla ja Muutoksella. Rauhoittelu ja unohtaminen vain vahvistivat sitä. Opin kaiken tarpeellisen islamista syyskuun 11. päivä. Teologian detaljit tulivat vasta myöhemmin. En osannut siteerata Koraania, kun sireenit vielä ulvoivat. Mutta opin kuitenkin oleellisen.

Ja niin opit sinäkin.

"Missä olit silloin?" ei ole kysymys, joka koskee vain syyskuun 11:ttä päivää vuonna 2001. Se on jokapäiväinen kysymys. Mitä sinä teet tänään taistellaksesi tämän tehneitä islamistiterroristeja vastaan? Entä huomenna?

Itse löysin vastauksen kirjoittamisesta. Toiset ovat löytäneet sen suoremmasta toiminnasta.

On tärkeää, että kysymme itseltämme tätä kysymystä.

Syyskuun 11:n kaapparit, al-Qaidan, ISISin, Muslimiveljeskunnan ja koko valtavan maailmanlaajuisen terroriverkoston jäsenet, tukijat ja kanssamatkustajat kysyivät sitä itseltään joka päivä.

He kysyvät sitä edelleen.

Iranin ydinohjelmasta Muslimiveljeskunnan amerikkalaisiin organisaatioihin, muslimien saksalaisesta maahanmuuttovyörystä Britannian paritusjengeihin, he tietävät vastauksen.

Vihollisemme nousevat joka aamu miettien miten voisivat tuhota meidät. Heidän menetelmänsä ovat lukuiset, demografisesta invaasiosta joukkotuhoaseisiin, poliittisesta vaikuttamisesta sattumanvaraisiin puukotuksiin.

Syyskuun yhdestoista alkoi historiassa uusi ja hirvittävä aikakausi. Tilanne ei ole ohi yhtään enempää kuin Pearl Harbour oli ohi Midwayn taistelun aikaan. Syy tähän ei ole salaisuus. Syy selviää lennolta 93 kuuluneesta viimeisestä äänestä.

"Allahu akbar."

Olemme keskellä Amerikan historian pisintä sotaa. Emmekä ole vieläkään oppineet miten siinä taistellaan.

Syyskuun yhdestoista on täällä taas. Sinun ei tarvitse syöksyä palavaan rakennukseen tai taistella terroristeja vastaan paljain käsin. Mutta voit käyttää päiväsi muiden varoittamiseen, jotta sinulla on vastaus kysymykseen "Missä olit silloin?"




Alkuperäinen kirjoitus: http://www.frontpagemag.com/fpm/267841/everything-i-needed-know-about-islam-i-learned-911-daniel-greenfield