26. maaliskuuta 2017

Muhammadin naiset, osa 1

Virallisesti Muhammadilla oli kolmetoista vaimoa ja jalkavaimoa, alkaen  varakkaasta  Khadijasta, jonka kanssa hän oli naimisissa kaksikymmentäviisi vuotta, ja joka kuoli kolme vuotta ennen kuin hän pakeni Mekasta Yathribiin. Seuraavaksi tulivat Sauda, päättäväinen ja äidillinen nainen, jonka hän nai joitakin kuukausia Khadijan kuoleman jälkeen pitämään huolta lapsistaan; Aisha, Abu Bakrin tytär, jonka hän nai kohta sen jälkeen, kun hän oli saapunut Yathribiin, ja joka oli silloin yhdeksänvuotias; Umarin tytär Hafsa, joka oli kaksikymmentävuotias leski; Zainab Khuzaima, joka kuoli kahdeksan kuukauden kuluttua; Umm Salama, varhainen käännynnäinen ja erään Muhammadin serkun leski; Zainab Jahshintytär, joka oli Muhammadin serkku äidin puolelta, ja joka oli hänen ottopoikansa Zaidin entinen vaimo; beduiiniprinsessa Juwairiya, jonka hän otti sotasaaliina kukistettuaan Mustaliq-heimon; Ramlah, Muhammadin pahimman mekkalaisen vihollisen Abu Sufyanin tytär; Rayhana, juutalainen nainen, joka otettiin orjaksi Quraiza-heimon joukkomurhan jälkeen; Safiya, seitsemäntoistavuotias juutalaistyttö, joka otettiin sotasaaliiksi Khaibarin valloituksen jälkeen; Maria Koptilainen, jonka Egyptin hallitsija antoi Muhammadille lahjaksi yhdessä hänen siskonsa, muulin ja eunukin kanssa; ja Maimuna, kolmekymmentäkuusivuotias Zainab Khuzaiman sisarpuoli.

Nämä naiset ovat vakiintuneet Muhammadin vaimoiksi ja varhaiset historioitsijat ja elämäkerturit antavat heidän toimistaan yksityiskohtaisia tietoja. Kirjallisuuden tarkempi tutkiminen kuitenkin paljastaa, että Muhammad hankki tai yritti hankkia monia muitakin vaimoja Yathribin vuosinaan, erityisesti muutamana vuotena ennen kuolemaansa - ainakin toiset kaksikymmentä, mutta mahdollisesti vielä paljon enemmän. Hän tarjosi myötäjäisiksi kultaa, kunniaa olla naitettu miehelle, jolle Jumala puhui, ja varmaa paikka Paratiisista, mutta mikään näistä liitoista ei ottanut tulta. Jotkut olivat lyhyitä avioliittoja, jotka päättyivät eroon riidan tai pettymyksen vuoksi; toiset taas solmittiin edusmiehen välityksellä ja ne päättyivät eroon, kun morsian näki Muhammadin, tai Muhammad morsiamen. Monissa tapauksissa entiset vaimot juonittelivat sabotoidakseen uutta tai uhkaavaa kilpailijaa. Muhammadin nöyryytykseksi monet hänen kosimansa naiset torjuivat hänet suoralta kädeltä.

Hänen loputon naisen metsästämisensä on hämmentävää ellei sitä ajattele jälleen yhtenä pakkomielteenä, kuten nuo yksityiskohtaiset ja uuvuttavat rukousrituaalit, joita hän toisti päivin ja öin, ja jotka helpottivat hänen vaikeita emotionaalisia ongelmiaan. Voimme lukea liitoista Shurayn tyttären Fatiman kanssa, Asman tyttären Saban kanssa, enkeli Gabrielilta näyttävän Dihyan siskon kanssa, ja Amran kanssa, joka oli Kilab-heimon Zaidin tytär ja joka oli ollut aiemmin naimisissa Muhammadin serkun Fadlin, Abbasin pojan, kanssa. Saamme tietää, että kaksi morsianta, jotka hän hankki edusmiehen välityksellä, kuolivat matkalla Yathribiin: kuuluisan Syyrialaisen heimopäällikön Hudhailin tytär Khawla, ja jemeniläinen Sana, joka tunnettiin myös nimellä Nashat. Näistä ja muista naisista ei kuitenkaan tiedetä juuri nimeä enempää. Yasidin tyttärestä Amrasta on kuitenkin tiedossa enemmän yksityiskohtia. Kun hänet tuotiin Muhammadin luo ja tämä riisui hänet, Muhammad huomasi, että naisella oli lepra, ja hän lähetti hänet takaisin heimonsa luo. Tiedämme myös Amrin tyttärestä Dumasta, että hän oli kuuluisa kauneudestaan ja pitkistä hiuksistaan. Hänen klaaninsa oli innokas solmimaan avioliittositeet Muhammadin kanssa, ja he kehuivat tälle naisen kauneutta, mutta Muhammad vetäytyi naimakaupasta, kun hän sai tietää naisen olevan jo vanha ja hänen kauneutensa kuihtuneen.

Monet vanhoista vaimoista ottivat tehtäväkseen lupaavimpien vaimoehdokkaiden sabotoimisen, kuten he tekivät Asmalle, Kindah-heimon sheikin tyttärelle. Käännyttyään islamiin sheikki tarjosi tyttärensä Muhammadille vaimoksi kuvaillen tätä kauneimmaksi Arabian leskistä. Sheikki selitti, että Asman mies oli aivan hiljattain kuollut, ja nyt hänen sydämensä löi Muhammadille. Muhammad tarjosi Asmasta kaksitoista kultarahaa ja pysyi lujana kun isä vaati häneltä vielä lisää. Uutiset morsiamen kauneudesta olivat tulleet vanhojen vaimojen tietoon jo ennen kuin tämä saapui moskeijaan. Perille päästyään hänet ohjattiin vaimojen asuintiloihin, missä Aisha ja Hafsa, pahat mielessään, valmistivat hänet Muhammadin vuoteeseen. Toinen heistä sanoi hänelle: "Profeetta pitää siitä, että hänen eteensä tuotu vaimo sanoo hänelle:'Etsin Allahin turvaa sinusta'".  Niinpä kun Asma tuli Muhammadin huoneeseen ja tämä lukitsi oven, laski verhon alas ja lähestyi morsianta, tämä sanoi: "Etsin Allahin turvaa sinusta". Muhammad, joka oli odottanut innolla loppunäytöstä, järkyttyi. Se oli muodollinen vetoomus, jonka hän oli itse keksinyt, ja se tarkoitti, ettei nainen halunnut miehen koskevan häneen. Syvästi loukkaantuneena hän erosi onnettomasta vaimostaan, ja lähetti hänet takaisin heimonsa luo huolimatta vakuutteluista, että häntä oli huijattu.

Samanlaisella juonella Aisha hankkiutui eroon kilpailijastaan, nuoresta naisesta nimeltä Mulayka. Hän oli beduiinipäällikön tytär, jonka isä oli kuollut taistelussa Khalidin joukkoja vastaan samana päivänä, kun Muhammad valloitti Mekan. Muhammadin kiinnostus heräsi kertomuksista, joissa kuvailtiin Mulaykan nuoruutta ja kauneutta, ja hän teki naimakaupan tapaamatta morsianta. Naisesta olisi luultavasti tullut moskeijan vakituinen asukas, mutta kun hän saapui Yathribiin, Aisha sanoi hänelle: "Eikö sinua hävetä naida miestä, joka tappoi isäsi?" Mulayka, järkyttyneenä nuhtelusta, päätyi sanomaan Muhammadille samat sanat kuin Asma: "Etsin Allahin turvaa sinusta." Ja hänetkin lähetettiin pakkaamaan.

Kantelevat vaimot hankkiutuvat eroon vielä parista uudesta vaimosta. Ghifari-heimon Shanban oli tarkoitus maata Muhammadin kanssa suoja-ajan päätyttyä - sillä varmistettiin, ettei nainen ollut ennestään raskaana. Suoja-ajan kuluessa kuoli poika, jonka Muhammad oli saanut Maria Koptilaisen kanssa, ja joka oli hänen ainut jälkeläisensä lukuunottamatta Khadijan kanssa saatuja lapsia. Shanban kuultiin huomauttavan: "Jos hän olisi profeetta, hänen poikansa ei olisi kuollut." Eräs vanhoista vaimoista kertoi sen Muhammadille ja profeetta erosi Shanbasta. Toisella kantelun uhrilla oli tapana kurkistella huoneensa verhon raosta nuoria miehiä, jotka tulivat ja menivät rukouspaikalle, tai oleskella moskeijan sisäpihalla. Ei ole tiedossa kauanko hän ja Muhammad olivat olleet naimisissa, mutta niin kauan kuitenkin, että hän oli saanut oman huoneen. Kun Muhammad sai tietää hänen käytöksestään, hän vakoili tätä ja erosi hänestä, kun sai hänet kiinni itse teosta. Muhammadin maine häntäheikkinä karkotti toisen morsiamen. Voimme lukea Laylasta, Khazraj-heimon tytöstä, joka käveli eräänä päivänä Muhammadin taakse moskeijassa ja läimäytti tätä selkään. Kun Muhammad kääntyi, nainen sanoi: "Olen hänen tyttärensä, joka ruokkii lintuja ja on tuultakin nopeampi. Olen tullut tarjotakseni itseäni sinulle. Menetkö kanssani naimisiin?" Muhammad piti näkemästään ja sanoi: "Se on sovittu!" Layla meni takaisin väkensä luo ja ilmoitti heille avioliitosta, mutta hänen sukulaisensa sanoivat: "Nyt olet tehnyt pahasti! Sinä olet kunniallinen nainen, mutta Profeetta on häntäheikki. Pyydä häntä peruuttamaan liitto." Hän meni takaisin Muhammadin luo pyytämään peruutusta ja tämä suostui.

Muhammadin olemus esti toisia liittoja. Elämänsä viimeisten viiden vuoden aikana hänestä tuli lihava. Hänen kasvonsa olivat pulskat; hän käveli vaappuen ja jätti jälkeensä epätavallisen suuret jalanjäljet; kun hän istui jalat ristittynä, näytti siltä, ettei hän enää koskaan voisi päästä ylös ilman apua. Hän oli alkanut värjätä hennalla partaansa, joka sai siitä oranssin värin entisen suolan ja pippurin sijasta. Ihmiset jotka näkivät hänet ensimmäisen kerran, saattoivat tokaista: "Tuoko on teidän profeettanne?" Hänen ainoat etunsa olivat maine, jonka mukaan hän sai aina tahtonsa läpi, sekä väite, että hän puhui Jumalan kanssa, mutta nekään eivät tehneet vaikutusta kaikkiin naisiin. Kun vaikutusvaltaisen jemeniläisen heimon päällikkö tuli Muhammadin luo vannomaan uskollisuutta, hän toi mukanaan tyttärensä Umayman, jota hän tarjosi Muhammadille vaimoksi. Hänen ja Muhammadin ensitapaaminen oli järjestetty puutarhaan. Kertomuksesta on eri versioita, mutta kaikissa niistä nainen pitää Muhammadia vastenmielisenä. "Voiko prinsessa antaa itsenä vaimoksi tavalliselle miehelle?", hän sanoi. Kun Muhammad yritti koskea häneen, nainen käski häntä pitämään kätensä kurissa ja pyysi Allahin turvaa hänestä. Muhammad raivoistui ja rauhoittui vasta kun morsiamen isän veljenpoika tuli väliin ja sanoi: "Älä välitä hänestä, oi Jumalan lähettiläs. Minulla on tiedossa sinulle eräs vielä kauniimpi." Hän järjesti Muhammadille avioliiton siskonsa Qatilan kanssa. Hän jäi viimeiseksi morsiankandidaatiksi, sillä Muhammad kuoli kun nainen oli vielä matkalla Yathribiin.

Eniten Muhammadia oli luultavasti satuttanut ensirakkautensa Umm Hanin, Abu Talibin tyttären, hylkääminen. He olivat kasvaneet yhdessä Abu Talibin talossa ja Muhammad oli eräänä päivänä pyytänyt tytön kättä sedältään, mutta setä oli torjunut hänen pyyntönsä ja naittanut tytön mekkalaiselle ylimykselle Hubayralle. Umm Hani ja Hubayra eivät uskoneet Muhammadin väitteitä itsestään, varsinkaan Umm Hani, joka muisti lapsuudestaan Muhammadin sairaudet. Hän ymmärsi ehkä parhaiten, että harhakuvitelma siitä, että hänet oli viety yöllä kotoaan Taivaaseen, oli tämän sairauden seurausta. Hän oli yrittänyt estää Muhammadia puhumasta asiasta, mutta turhaan. Hänen aviomiehensä oli runoilija, ja siihen asti, kun Muhammad lopulta valloitti kaupungin, hän ei lakannut pilkkaamasta Muhammadia runoissaan. Valloituksen jälkeen Umm Hani liittyi muiden mekkalaisten joukkoon ja kääntyi välttääkseen kuolemantuomion, mutta Hubayra pakeni henkensä edestä Najraniin, missä hän kuoli epäuskossa. Muhammadin sääntöjen mukaan kääntyminen kumosi aiemman avioliiton, jos puoliso pysyi epäuskossa, ja niinpä Umm Hanin kääntyminen antoi Muhammadille mahdollisuuden kosia häntä. Nainen kuitenkin torjui hänet esittämällä epäuskottavia tekosyitä kuten että hänellä oli pieniä lapsia eikä hän halunnut näiden häiritsevän Muhammadia. Hän viittasi myös erääseen Koraanin säkeeseen, jonka Muhammad oli sepittänyt vuosia aikaisemmin, ja jossa sanottiin, että vain ne mekkalaiset naiset, jotka olivat muuttaneet hänen kanssaan Yathribiin, olivat hänelle luvallisia. "Niinpä minusta tuli hänelle laiton, koska en ollut muuttanut hänen kanssaan. Olin yksi niistä, jotka kääntyivät islamiin vastoin tahtoaan", hän kertoi myöhemmin haastattelijalleen.

Näiden seikkailuiden lopputulos oli, että kun Muhammad päätti päivänsä, hänen viralliseen haaremiinsa kuului vain kolmetoista vaimoa. Kolme heistä kuoli ennen häntä: Khadija, Zainab Khuzaima ja Rayhana. Jäljelle jäi kymmenen vaimoa, jotka asuivat hänen kanssaan loppuun saakka. Hän vuorotteli heidän kanssaan viettäen yhden yön aina vuorollaan jokaisen kanssa silloin kun oli kaupungissa, ja otti yhden tai kaksi mukaansa sotaretkille. Vaikka heillä olikin hyviä ja huonoja päiviä ja joskus riitojakin, eivät vakituiset vaimot tehneet numeroa siitä, että olivat vain yksi monista. He hyötyivät statuksesta, jonka saivat Muhammadin vaimoina, ja heillä oli arvonimiä kuten "Uskovien äiti" tai "Nuhteeton puoliso". Vaikka he joskus moittivatkin häntä säästäväisyydestä, Muhammad oli luotettava elättäjä ja piti huolen, että vaimoilla oli kaikki mitä he tarvitsivat - ruokaa, vaatteita ja taskurahaa, jotka kaikki saatiin hänen osuudestaan sotasaalista. Khaibarin ja Fadakin valloituksen ja juutalaisten viljelysten takavarikoimisen jälkeen Muhammad lahjoitti jokaiselle vakituiselle vaimolleen kahdeksankymmentä kamelikuormaa taateleita ja kaksikymmentä kuormaa ohraa.

---

Lue tarinan jatko täältä: Muhammadin naiset, osa 2


Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 32, "Ménage à Quatorze" (ss. 420-424)





23. maaliskuuta 2017

Kuolema jumalille, osa 1

Asuessaan punaisessa teltassaan Mekassa Muhammad käytti paljon aikaa teroittaakseen uuden uskontonsa säännöt mekkalaisille, mutta hän lähetti myös sotilasosastoja hävittämään pakanallisia palvontapaikkoja ja pitämään kapinoivien beduiiniheimojen alueet hallinnassaan.

Al-Uzza, jumalatar, jota Muhammad ja Khadija olivat kerran palvoneet, oli ensimmäinen epäjumala, jonka oli kaaduttava. Muhammad lähetti Khalidin kolmenkymmenen miehen kanssa hävittämään jumalattaren pyhäkön Nakhlassa, noin päivän matkan päässä Mekasta itään. Khalid tunsi ennestään temppelin, joka sijaitsi vuoren rinteellä ikivanhojen akaasioiden varjossa. Hänen isänsä Walid oli tavannut tehdä sinne pyhiinvaelluksia ja uhrata kameleita ja vuohia al-Uzzan alttarilla, ja Khalid veljiensä ja sisarensa kanssa oli usein ollut mukana. Kun Khalid saapui sotajoukkonsa kanssa, kaikki pyhäkön väki pakeni vuorelle yhtä lukuun ottamatta. Abessinialainen nainen, joko uskovainen tai papitar, juoksi kirkuen häntä vastaan. Khalid surmasi naisen "halkaisten hänet kahteen osaan" miekallaan. Hän tuhosi miehineen temppelin, kaatoi puut, ja palasi Mekkaan temppelistä saadun ryöstösaaliin kanssa. Kun Muhammad kuuli naisesta, hän sanoi: "Se oli al-Uzza."

Sillä aikaa kun Khalid oli Nakhlan retkellään, Amr al-As, joka oli ollut aikaisemmin Mekan sotilaskomentaja, lähetettiin hävittämään  pyhäkkö, joka kuului jumalatar Manatille, jota Aus- ja Khazraj- heimot olivat palvoneet pakanallisuuden aikana, ja joka sijaitsi lähellä Punaistamerta, Yanbusta etelään. Muhammad lähetti lisäksi sotilaita hävittämään vähäisempiä heimojumalia Mekkaa ympäröiviltä alueilta. Mekassa hän lähetti sanansaattajia kaduille ja kujille käskemään ihmisiä tuomaan kaikki kodeissaan olevat jumalankuvat ja hävittämään ne. Kaikkialla kuultiin huuto: "Joka uskoo Jumalaan ja Hänen lähettilääseensä, ei jätä jumalankuvaa taloonsa, vaan rikkoo ja polttaa sen!" Jos Ali vain sai tietää jossain vielä olevan jumalankuvan, hän murtautui taloon ja hävitti sen omin käsin.


Muhammad hävittää jumalankuvat Mekan temppelin sisältä ja ulkopuolelta. 
Kerrotaan, että temppelissä ja ympärillä oli kolmesataakuusikymmentä jumalankuvaa, esittäen merkittäviä jumaluuksia kuten Hubalia ja al-Uzzaa, sekä vähäisempiä heimojen ja sukujen jumalia. Mekan valloituksen jälkeen Muhammad määräsi kiviset jumalankuvat rikottaviksi ja puiset poltettaviksi. Mustan kiven hän jätti paikoilleen. 
(Kirjan It's All about Muhammad kuvitusta)


Muhammad piti myös satoja sotilaita kiireisinä lähettämällä heidät hyökkäämään kaukaisempia heimoja vastaan, jotka eivät vielä olleet kääntyneet hänen uskontoonsa. Kirjallisuus mainitsee kolme tällaista retkeä: yhteen niistä osallistui kaksisataa miestä, ja he hyökkäsivät autiomaan arabeja vastaan Yalamlamissa, Mekasta lounaaseen, ja toiselle retkelle, lähellä Uranaa, päivän matkan päässä Mekasta pohjoiseen asustavia beduiineja vastaan, hän lähetti kolmesataa miestä. Kirjallisuus ei kerro näiden kahden retken lopputulosta, mutta kolmannesta on yksityiskohtaisia tietoja. Tällä retkellä Khalid, joka oli juuri palannut Nakhlasta, johti kolmesataaviisikymmentä miestä Jadhima-heimoa vastaan, lähellä Punaista merta, tarkoituksenaan "kutsua" heidät oikeaan uskontoon. Sotaretki muuttui raa'aksi teurastukseksi, kun hän käytti voimaansa kostaakseen yhden setänsä kuoleman, sillä jadhimalaiset olivat tappaneet tämän vuosia aikaisemmin. Kaikkien kertomusten mukaan hän päätyi mestaamaan lähes kolmekymmentä miestä, jotka olivat jo luovuttaneet hänelle aseensa. Ennen niiden luovuttamista he väittivät jo kääntyneensä ja uskoivat näin saavansa shahadan suojan. Khalid surmasi heidät siitä huolimatta. Kuultuaan verilöylystä Muhammad oli raivoissaan ja irtisanoutui teosta. Kuten aikaisemmin oli tehnyt Osaman kanssa, kun hän oli surmannut miehen sen jälkeen, kun tämä oli tunnustanut uskonsa, Muhammad antoi Khalidille vakavan suullisen läksytyksen shahadan rikkomattomuudesta. Hän lähetti Alin maksamaan verirahan heimolaisille korvauksena heidän menetyksestään.

Sillä aikaa uusi taistelu oli tulossa ja siinä taistelevien määrä olisi suurempi kuin missään tähänastisessa konfliktissa. Vakoilija, joka vangittiin Muhammadin ollessa matkalla Mekkaan, varoitti, että hawazinit ja thaqifit olivat liittoutuneet Muhammadia vastaan. Viimeisin tiedustelutieto, joka tuotiin hänen telttapäämajaansa, osoitti, että he olivat koonneet valtavan armeijan ja olivat valmistautumassa vihollisuuksiin häntä vastaan, ilmeisesti he aikoivat hyökätä Mekkaan. Samalla kun vakiinnutti valtaansa Mekassa, Muhammad valmistautui puolustukseen. On luultavaa, että sotaretket, joita hän määräsi ympäröiviä heimoja vastaan, oli tarkoitettu estämään näitä liittymästä monilukuisiin hawazineihin.

Hawazinien alue käsitti karavaanireitit Irakiin ja Persianlahdelle ja ulottui Taifin linnoitetun maatalouskaupungin maille. Kuten Taifin asukkaat, hawazinitkin olivat uskollisia pakanalliselle uskonnolleen ja he olivat järkyttyneitä Mekan valloituksesta. Kun he saivat tietää, että Muhammad hävitti järjestelmällisesti pakanatemppeleitä, he pelkäsivät olevansa seuraavana vuorossa ja päättivät hyökätä ensin. He yhdistyivät yhden Hawazinin klaanin päällikön Malik Aufin johdolla. Hän oli vain kolmenkymmentävuotias, mutta kunnostautunut sotilas ja hyvä puhuja. Hän suostutteli Taifin kaksi suurinta klaania liittymään hänen heimoonsa taistellakseen Muhammadia vastaan.

Vanhempien sheikkien suositusten vastaisesti Malik riskeerasi koko heimonsa tulevaisuuden ottamalla mukaan naiset ja lapset, sekä heimon omaisuuden mukaan lukien valtavat kameli- ja vuohilaumat. Malikin tarkoituksena oli pitää naiset, lapset ja eläimet armeijan selustassa, jotta sotilailla olisi tarvittaessa syy taistella kuolemaan asti. Paitsi että he taistelisivat vihaamaansa vihollista vastaan, he taistelisivat myös rakkaimpiensa puolesta.

Sillä aikaa Muhammad kokosi armeijan niistä kymmenestätuhannesta miehestä, jotka hänellä oli mukanaan Mekassa, ja kahdesta tuhannesta mekkalaisesta, jotka olivat vannoneet hänelle uskollisuutta antautumisen jälkeen. Hän varmisti, että armeijalla oli parhaat mahdolliset varusteet lainaamalla aseita ja haarniskoja entiseltä viholliseltaan Safwanilta. Safwan, Suhail ja muut mekkalaiset, joille Muhammad oli antanut aikaa harkita kääntymistä hänen uskontoonsa, liittyivät armeijaan. Hän nimitti Abu Sufyanin mekkalaisten komentajaksi.

Sen sijaan, että olisi jäänyt Mekkaan odottamaan vihollista, Muhammad lähti hyökkäykseen. Joukot kohtasivat karun ja asumattoman Hunayn laakson sisäänkäynnillä. Laakson tarkkaa sijaintia ei enää tiedetä, mutta se oli luultavasti lähempänä Mekkaa kuin Taifia. Molemmilla osapuolilla oli tiedustelijoita, ja ne tiesivät toistensa liikkeistä. Kun Malik sai selville Muhammadin aikeet, hän järjesti tälle ovelan ansan. Hän asetti suuren joukon naisia, lapsia ja vanhuksia, sekä heimonsa karjaa sotilaiden selustaan laakson pohjalle. Naiset ratsastivat kameleilla sotilasrivistöjen takana ja antoivat vaikutelman suuremmasta voimasta. Heidän takanaan olivat karjalaumat. Kauempaa muodostelma näytti valtavalta massalta. Ainut sisääntuloreitti Muhammadin joukoille oli leveä joenuoma, joka laskeutui vuorilta laaksoon ja jonka reunoilla oli syviä rotkoja, jotka eivät näkyneet joen rannalta. Malik asetti satoja ratsumiehiä ja jousimiehiä rotkojen suojaan ja oletti Muhammadin marssivan hänen pääjoukkoaan vastaan jolloin asettaisi itsensä alttiiksi väijytykselle. Muhammadin tiedustelijat tunsivat Malikin taistelumuodostelman, mutta he eivät tienneet väijytyksestä. Myöhemmistä Koraanin säkeistä voidaan päätellä, että hänestä oli tullut liian itsevarma suuren armeijansa tähden, ja oletti saavansa helpon voiton hawazineista. Kun armeija laskeutui kohti hawazinien joukkoja, Muhammad ratsasti Egyptin hallitsijan lahjoittamalla valkoisella muulilla, pukeutuneena taisteluvarustukseen, joukkojensa keskellä ja rohkaisi heitä taisteluun. Sotasaalis tai Paratiisi! Kun Malik antoi merkin väijytykselle, Muhammad oli juuri palannut joukkojensa selustaan ja liittynyt varhaisten käännynnäisten ja läheisten sukulaistensa seuraan. Äkkiä sadat jousiampujat hyppäsivät esiin piiloistaan ja tulittivat Muhammadin etujoukkoja nuolillaan, ja sadat ratsumiehet nousivat rotkoista hyökkäykseen. Hyökkäys oli niin nopea ja raivokas, että Muhammadin armeija joutui paniikkiin ja ryntäsi pakoon joenuomaa ylöspäin. Aiheutunut pakokauhu oli niin voimakas, että armeija työnsi Muhammadin pienine joukkoineen vuorenrinnettä päin. Silloin hawazinien ja thaqifien naisien edessä olleet ratsumiehet ja jalkaväki ryntäsivät mukaan taisteluun.

Tämä oli ainut taistelu, jossa Muhammad joutui osoittamaan kykynsä sotilaana. Aikaisemmin hän oli pysytellyt joukkojen selustassa ja johtanut taistelua turvallisen etäisyyden päästä henkivartiokaartinsa ympäröimänä. Uhudissa, iskettyään hyökkääjää keihäällä niskaan, hän oli paennut vuorelle sillä aikaa, kun hänen seuraajansa taistelivat kuolemaan asti häntä suojellakseen. Hän ymmärsi, että ellei hän nyt osoita miehilleen esimerkkiä rohkeudessa, kaikki on hukassa. Hän veti miekkansa esiin ja kannusti valkoisen muulinsa kohti rynnäköivää vihollista. Hän joutui eroon armeijastaan ainoastaan sadan miehensä kanssa, joiden joukossa oli hänen setänsä Abbas. Abbas oli iso mies, joka tunnettiin kantavasta äänestään, ja hän ärjyi keuhkojensa pohjasta armeijalle käskyjä palata takaisin, ja kutsui nimeltä heimoja ja niiden johtajia. Hän jatkoi sitä, kunnes komentajat, kuten Khalid, saivat joukkonsa jälleen hallintaansa, ja palasivat taisteluun. Saatuaan rivinsä järjestykseen, he lähtivät raivoisaan vastahyökkäykseen, ja Muhammad riemuitsi: "Sodan tulet ovat nyt kuumimmillaan!" Pian hänen joukkonsa iski monijumalaiset takaisin. Tästä ei ole kerrottu yksityiskohtia, mutta on oletettavaa, että Muhammadin joukot muodostivat uudelleenjärjestäydyttyään kovan vastuksen hawazineja ja näiden taifilaisia liittolaisia vastaan. Kun Muhammad oli vielä Mekassa, Malik oli levittänyt sanaa, että hänellä oli kaksikymmentätuhatta "miekkaa", mutta on luultavaa, että niitä oli vain kolmannes siitä määrästä, noin puolet Muhammadin joukkojen vahvuudesta. Ylivoimaisen vihollisen edessä Malikin sotilaat murtuivat ja pakenivat jättäen naiset, lapset ja karjan ilman suojaa. Muhammadin armeija vangitsi kuusituhatta naista ja lasta. Saaliiksi otettu hawazinien karja oli valtaisa: kaksikymmentäneljätuhatta kamelia ja neljäkymmentätuhatta vuohta.

Muhammad määräsi kaikki vangitut ja antautuneet miehet teloitettavaksi. Naiset, lapset ja karja vietiin Jiranan laaksoon noin viidentoista kilometrin päähän Mekasta odottamaan kunnes hänellä olisi aikaa käsitellä heidän asiansa. Muhammad lähetti Khalidin ajamaan Malikia takaa, mutta kahakan jälkeen Malik ja thaqifit onnistuivat pääsemään linnoitetun kaupunkinsa suojaan, ja hawazinit hajaantuivat vuorille. Muhammad lähti kohti Taifia aikomuksenaan valloittaa kaupunki. Hänen armeijansa marssi Taifia ympäröiville vuorille melkein kilometrin korkeuteen hävittäen mennessään joitakin linnoitettuja maatiloja. Nopea eteneminen pysähtyi Taifin muureille. Kaupunki oli saanut alkunsa muinaisten jemeniläisten karavaanikuningaskuntina, ja he olivat kivisten linnoitusten rakentamisen mestareita, ja muurit olivat kuuluisia paksuudestaan, korkeudestaan ja kivityön laadustaan.

Muhammad piiritti Taifia lähes kuukauden, mutta antoi periksi, kun kaupunki osoittautui luoksepääsemättömäksi jopa hänen suurelle armeijalleen. Thaqifit olivat taitavia jousimiehiä ja hallitsivat ympäröiviä alueita rintavarustuksilta. Muhammad menetti monia sotilaita heidän nuolilleen. Kerrotaan, että Muhammad käytti piirityskoneita, lähinnä katapultteja ja katettuja muurinmurtajia, mutta katapultit osoittautuivat tehottomiksi vahvoja muureja vastaan. Hylättyään heittokoneet, Muhammad lähetti muurinmurtajan pääportin valtavaa kaksoisovea vastaan. Hänen on täytynyt tuntea suurta tyydytystä nähdessään sotakoneen jyskyttävän porttia, sillä samasta portista hän oli joutunut pakenemaan kymmenen vuotta aikaisemmin. Muurinmurtajakin osoittautui hyödyttömäksi. Vaikka hänen miehensä olivat sotakoneen katon alla suojassa vihollisen nuolilta heidän murtaessaan porttia, puolustajat pudottivat punahehkuisia rautanauloja heidän päälleen ja sotakoneen katto syttyi palamaan. Jousimiehet poimivat Muhammadin miehiä, kun he juoksivat liekkejä pakoon. Raivoissaan epäonnistumisesta Muhammad määräsi ympäröivät viinitarhat hävitettäviksi, mutta lopetti sen, kun joku huomautti, että hän tuhoaa sellaista, mikä voisi olla hänen, jos hän valloittaisi Taifin. Hänen ainoa menestyksensä tuli sen jälkeen, kun hän laittoi sanansaattajat huutamaan kaupunkiin, että Muhammad vapauttaisi jokaisen orjan, joka onnistuisi pakenemaan. Armeijan lähtiessä yli kaksikymmentä orjaa oli onnistunut pääsemään muurien yli.

Miehet vastustivat ajatusta piirityksen lopettamisesta, sillä he olivat odottaneet pääsevänsä käsiksi kaupungin rikkauksiin, ja erityisesti sen naisiin. Eräs beduiinipäällikkö sanoi kuinka hän halusi päästä lisääntymään thaqif-naisen kanssa, sillä he olivat älykkäitä ja saivat älykkäitä lapsia. Antaen periksi painostukselle Muhammad salli armeijansa yrittää vielä kerran päästä portista sisään, mutta se johti vain uusiin miestappioihin. Kerrotaan, että Muhammad nauroi miehilleen, kun he lopulta myöntyivät, että oli aika pakata ja lähteä. Kannustaakseen heitä hän muistutti heitä saaliista, joka odotti Jiranan laaksossa, minne hawazinien naiset ja lapset oli viety valtavine karjalaumoineen. Kun Muhammad saapui Jiranaan, oli kulunut jo yli kuukausi ja koko sen ajan kuusituhatta vankia oli elänyt paljaan taivaan alla. Se oli kuin pakolaisleiri. Tänä aikana heidän vangitsijansa olivat huolehtineet heidän ruuastaan, sillä kuolleista orjista ei ollut iloa kenellekään. Ainakin kuusikymmentä vuohta ja kamelia täytyi teurastaa joka päivä vankien ruokkimiseksi, ja se verotti karjan määrää. Muhammadin tullessa vangit olivat ryysyläisiä, ja Muhammad helpotti heidän ahdinkoaan lähettämällä miehiä Mekkaan ostamaan heille vaatteita hawazineilta ryöstetyllä hopealla.

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 31, "Death to the Gods" (ss. 406-412)

Lue toinen osa täältä: Kuolema jumalille, osa 2

19. maaliskuuta 2017

Pelko on tehnyt minusta voittoisan, osa 2

Katso tarinan alku ensimmäisestä osasta.

Jo päiviä ennen kuin Muhammad saapui Yathribiin, oli kaupunkia varoitettu, että hän oli raivoissaan. Edeltäpäin Yathribiin tulleet lähetit olivat levittäneet tietoa, että "teeskentelijät" olivat yrittäneet tappaa hänet, ja hän aikoi ottaa käsittelyyn valheelliset uskovaiset kunhan tulisi takaisin. Uutiset aiheuttivat paniikin. Jopa ennen kuin "vastustuksen moskeija" oli hävitetty, seitsemän miestä, jotka eivät olleet lähteneet armeijan mukaan, sitoivat itsensä pylväisiin Muhammadin moskeijan sisällä ja julistivat, että pysyisivät sidottuina kunnes Jumala ja hänen lähettiläänsä antaisivat heille anteeksi, että he olivat kieltäytyneet taistelemasta Allahin asian puolesta. He tunnustivat olleensa laiskoja. He olivat vitkastelijoita ja syntisiä, mutta heidän sydämensä olivat uskollisia ja vilpittömiä rakkaudessaan Jumalaa ja hänen lähettilästään kohtaan. Kun Muhammad, pölyn peitossa matkan jäljiltä, astui moskeijan sisäpihalle ja näki rivin sidottuja miehiä, hän sanoi: "Vannon Jumalan nimeen, etten vapauta heitä, enkä anna heille anteeksi ennen kuin Jumala, Kaikkivaltias ja Mahtava, vapauttaa heidät!" Hän antoi heidän kypsyä muutaman päivän ja sepitti sitten säkeen, jossa ylistettiin heitä heidän hyvästä teostaan, kun olivat tunnustaneet syntinsä. "On myös toisia, jotka tunnustavat syntinsä. He sekoittavat teon, joka on hyvä, toiseen, joka on paha. Jumala saattaa kääntää tämän heidän hyväkseen. Totisesti, Jumala on anteeksiantavainen, armollinen." Ja sitten hän päästi heidät menemään.

Vaatimus lähteä sotaretkelle "asian" puolesta oli Muhammadin versio lojaalisuustestistä. Taisteluun käyminen, tappaminen ja tapetuksi tuleminen, oli todiste uskollisuudesta; kieltäytyminen taistelemasta oli todistus petturuudesta. Useimmat Muhammadin seuraajista läpäisivät testin osallistumalla Tabukin sotaretkeen. Ne, jotka eivät olleet osallistuneet, joutuivat käymään läpi kovan uudelleenkoulutuksen, häpäisemisen ja ulkopuolelle sulkemisen, ennen kuin heidät hyväksyttiin katuvina ja päät alas painuneina takaisin riviin. Sillä aikaa kun nuo miehet olivat sidottuina moskeijassa, suuri joukko miehiä - yhteensä noin kahdeksankymmentä - tulivat Muhammadin eteen selittämään syynsä olla tottelematta hänen käskyään lähteä armeijan mukaan. Hän otti heidät vastaan yksitellen hymyillen vihaisesti ja antoi heidän istua edessään ja selittää poissaolonsa sotaretkeltä. "Mikä piteli sinua?" Muutamia lukuunottamatta kaikki antoivat yksityiskohtaiset perustelut. Muhammad lähetti heidät pois varoittaen, että Jumala kyllä tietäisi olivatko he puhuneet totta. Hän laittoi tiedustelijansa selvittämään heidän väitteidensä totuuden mukaisuuden, ja nämä raportoivat, että kolmekymmentäkuusi heistä oli valehdellut. Eräässä seurakunnan kokouksessa Muhammad sitten antoi tuomionsa. Hän julisti saarnastuolista: "Teidän joukossanne on teeskentelijöitä!" Hän nimesi kaikki kolmekymmentäkuusi miestä ja käski heidät seisomaan, jotta kaikki voisivat nähdä heidät. Kun nimet kuulutettiin, miehet nousivat vastentahtoisesti ylös, jotkut peittivät kasvonsa. Muhammad tuomitsi heidän tottelemattomuuden syntinsä väkijoukon edessä ja jyrisi, että miesten oli etsittävä Jumalan anteeksiantoa. Järkyttyneinä ytimiään myöten jouduttuaan julkisesti tuomituiksi teeskentelijöiksi he tunnustivat syntinsä; jotkut itkivät. Kädet ojennettuina Muhammadia kohti he anoivat anteeksiantoa.

Näiden kolmenkymmenenkuuden miehen häpäiseminen oli melko vähäinen rangaistus verrattuna niiden kolmen miehen rangaistukseen, jotka olivat olleet rehellisiä kertoessaan omat perustelunsa olla lähtemättä sotaan. Kun heidät kutsuttiin Muhammadin eteen, he tunnustivat, ettei heillä ollut mitään puolustusta. He olivat syyllisiä tottelemattomuuteen Jumalaa ja hänen lähettilästään kohtaan. Vaikka kaikki kolme olivat esimerkillisiä uskovaisia, jotka olivat ottaneet osaa aikaisemmille sotaretkille, Muhammad teki heistä varoittavan esimerkin. Hän julisti, että Jumala oli määrännyt heidät kartettaviksi, suljettaviksi yhteisön ulkopuolelle lähes kahdeksi kuukaudeksi. Kaksi miehistä sulkeutui koteihinsa ja he itkivät suurimman osan aikaa. Kolmas mies, uskollinen Yathribin käännynnäinen nimeltään Kab Malik kävi edelleen markkinapaikalla ja jopa moskeijassa rukoilemassa, mutta kaikki, jopa hänen sukulaisensa, kohtelivat häntä kylmäkiskoisesti. He kieltäytyivät puhumasta hänelle ja jopa katsomasta häneen. Kun hän puhui heille, he katsoivat toiseen suuntaan. Oli kuin häntä ei enää olisi olemassa. Hän oli kuin haamu, jota kukaan ei huomannut. Moskeijassa hän yritti saada Muhammadin huomion, mutta vaikka sattuikin katsomaan hänen suuntaansa, katsoi profeetta suoraan hänen lävitseen. Rangaistuksen kestettyä sietämättömät neljäkymmentä päivää, tuli viestintuoja kolkuttamaan hänen oveaan ja kertomaan vielä uudesta rangaistuksesta: Muhammad kielsi häneltä seksuaalisen kanssakäymisen vaimonsa kanssa. Heidät oli erotettava. Tätä jatkui aina viidenteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin Kab kuuli etäisen äänen huutavan "Iloitse Kab!" Hän oli kotitalonsa katolla rukoilemassa, kun tämä tapahtui, eikä hän tiennyt miten siihen suhtautua. Ääni tuli Sal-vuoren, moskeijan lähellä olevan kukkulan, joka oli toiminut tähystyspaikkana vallihaudan taistelun aikana,  huipulta. Pian hänen ovelleen tultiin ilmoittamaan iloiset uutiset: Kaikkivaltias Jumala oli ilmoittanut Muhammadille, että Kab ja kaksi muuta miestä olivat saaneet anteeksi. Kab kiiruhti moskeijaan, missä Muhammad istui rukouspaikalla jalat ristittynä uskollisimpien seuraajiensa ympäröimänä. Monet heistä nousivat jaloilleen puristaakseen Kabin kättä ja onnitellakseen häntä. Muhammad sanoi hänelle: "Iloitse, sillä tämä on paras päivä sen jälkeen, kun äitisi synnytti sinut!" Jumala oli antanut hänelle anteeksi! Kab oli niin ylitsevuotavan kiitollinen, että hän tarjoutui antamaan hyväntekeväisyyteen koko omaisuutensa, jossa oli mukana hänen osuutensa monien taisteluiden ja ryöstöretkien saaliista, mukaanlukien Khaibarin saalis. Muhammad ensin hylkäsi hänen tarjouksensa, mutta hyväksyi sitten osan. "Pidä jotain omaisuudestasi, se on sinulle parhaaksi." Kab vastasi: "Pidän vain osuuteni Khaibarin sotasaaliista."

Kuten tavallista, Muhammad jätti Abdullah Ubayyn rauhaan, vaikka tämä oli jäänyt pois sotaretkeltä päivänä, jolloin armeija lähti Yathribista. Hän luultavasti pelkäsi tämän piilevää vaikutusvaltaa. Ongelma ratkesi kuitenkin itsestään, kun Abdullah kuoli, näköjään luonnollisista syistä, noin kuukausi sen jälkeen, kun Muhammad palasi Tabukista. Hautajaisissa Muhammad lausui rukouksia hänen puolestaan, mutta katui myöhemmin, että oli tällä tavoin kunnioittanut tätä Yathribin arkkiteeskentelijää, miestä, joka oli selviytynyt käyttämällä taitavasti hyväkseen shahadan suojaa. Ehkäpä Muhammad oli salaisesti ihaillut Abdullahia tämän pelattua korttinsa niin taitavasti, mutta jotkut tosiuskovaiset kyseenalaistivat Muhammadin rukoukset poismenneen puolesta. Tästä syystä hän sepitti Koraaniin säkeen, jossa hän nuhtelee itseään ja kieltää vastaavat lipsahdukset. "Älä milloinkaan rukoile heikäläisen puolesta, joka kuolee, äläkä pysähdy hänen hautansa ääreen. Totisesti he eivät uskoneet Jumalaan eivätkä Hänen sanansaattajaansa, ja he kuolivat, koska he olivat tottelemattomia."

Vaikka hänen alkuperäinen tavoitteensa taistella bysanttilaisten kanssa epäonnistuikin, Tabukin sotaretki mahdollisti Muhammadille pohjoisen Arabian valloituksen loppuun saattamisen. Valloitus oli alkanut kolme vuotta aikaisemmin, kun hän lähetti Abdul Rahmanin kukistamaan kristityn karavaanikaupungin Duman. Se jatkui hyökkäyksillä Tamimiin ja Tayyisiin, jotka olivat tärkeitä heimoja Duman kaakkoispuolella, ja nämä päätyivät lopulta Muhammadin hallintaan. Viimeisimpien antautumisten jälkeen hän kontrolloi nyt valtavaa pohjoista aluetta Punaiselta mereltä Aqaban lahteen ja Tamimin ja Tayyin alueita keskisessä pohjois-Arabiassa. Hän lähetti alueille hallintovirkamiehiä, Koraanin opettajia ja veronkantajia.

Muhammadin sotilaallisen voiman osoitus Tabukissa nopeutti Arabian antautumista hänen valtaansa. Ennen kuin hän lähti marssille Yathribista kolmenkymmenentuhannen miehen kanssa, ainoastaan vähäinen määrä heimojen ja klaanien edustajia oli tullut Yathribiin vannomaan uskollisuuttaan ja joko liittymään hänen uskontoonsa tai maksamaan alamaisveroa. Nyt nämä "lähetystöt", kuten kirjallisuus heitä kutsuu, toivat mukanaan jatkuvana virtana miehiä, jotka eivät halunneet joutua seuraavaksi Muhammadin sotaretken uhreiksi. Kerrotaan kuinka miehet nousivat moskeijan sisäpihalla kameliensa selästä ja kiirehtivät tarttumaan Muhammadin käteen ja suutelemaan sitä. Vaikka hän piti enemmän arvokkuutensa säilyttävistä miehistä, ei Muhammad milloinkaan torjunut nöyristelevääkään käytöstä, ja harvoin lähetti yhtäkään pelokasta heimonsa edustajaa matkaan antamatta mukaan reilusti hopeaa, rahoina tai harkkoina.

Hän nautti imartelusta, ja jopa entiset viholliset tiesivät, että hänen suosioonsa voisi päästä ylistämällä häntä, kuten tiesi mekkalainen runoilija Kab Zuhair, joka oli sepittänyt herjaavia runoja profeetasta. Mekan valloituksen aikoihin Muhammad määräsi hänet surmattavaksi tavattaessa. Zuhair pakeni etelä-Arabiaan, mutta kun kävi selväksi, ettei Muhammadia voisi vältellä loputtomiin, hän tuli Yathribiin muiden vierailijoiden mukana pyytämään anteeksi aikaisempia vihollisuuksiaan. Moskeijan sisäpihalla hän julistautui uskovaiseksi väkijoukon edessä ja lausui ylitsevuotavan oodin, joka kuvaili Muhammadia "valon tuojaksi, Jumalan paljastetuksi miekaksi, parasta intialaista terästä." Vannomalla uskollisuutta Zuhair saavutti shahadan suojan. Imartelevalla runoudellaan hän sai paikan Muhammadin sydämestä.

Eteläinen osa Arabian niemimaata oli tähän asti pääosin säästynyt Muhammadin aggressiolta, mutta nyt siitä tuli laajentumisen kohde. Kuten aikaisemminkin, hän käytti yllätä-ja-peloita-taktiikkaa - "verenvuodatus maan päällä" - kuten hän sitä kutsui - tukahduttaakseen vastarinnan. Tämä vaihe alkoi jo kolme kuukautta ennen Tabukin sotaretkeä, kun hän lähetti joukon kiihkomielisiä uskovaisia tekemään yllätyshyökkäyksen vuoristoista heimoa vastaan, alueelle, joka nykyisin tunnetaan Saudi-Arabian Asirin maakuntana. He hyökkäsivät aamun koittaessa, tappaen niin monia kuin pystyivät, ja lähtivät saaliinaan sataviisikymmentä kamelia, kolmetuhatta vuohta, sekä joitakin naisia. Tätä seurasi Alin johtama retki lähelle Sanaa, Jemenin sydämeen. Hänen ratsuväkensä otti yhteen paikallisen heimon kanssa ja poistui voittajana surmattuaan kaksikymmentä heimolaista.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Muhammad iski taas. Tällä kertaa Jurashiin, muinaiseen karavaanikaupunkiin ja Asirin alueen taloudelliseen keskukseen. Tämän ryöstöretken suoritti paikallinen heimopäällikkö Surad, joka oli käynyt Yathribissa vannomassa uskollisuutta Muhammadille. Hänet lähetettiin takaisin Jemeniin ohjeistuksella käydä sotaan monijumalaisia naapureitaan vastaan Muhammadin nimessä, mutta hänen oli käsketty ottaa sivuun viidennes sotasaaliista Muhammadille. Päästyään takaisin Jemeniin Surad kokosi armeijan ja piiritti Jurashia kokonaisen kuukauden. Koska ei kyennyt murtamaan muureja tai pakottamaan piiritettyjä antautumaan, hän vetäytyi suurieleisesti joukkojensa kanssa, mutta jäi odottamaan vuorille kunnes kaupungin asukkaat tulivat ulos, ja silloin hän hyökkäsi ja surmasi kaikki. Nyt oli käynyt niin, että Jurash oli myös lähettänyt lähetystön Muhammedin luo ennen kuin he tiesivät Muhammadin määränneen hyökkäyksen heitä vastaan. Lähetystön on täytynyt kulkea ristiin Suradin kanssa, joka oli matkalla kotiin tekemään sotavalmisteluita. Sillä aikaa kun Jurashin lähettiläät neuvottelivat Muhammadin kanssa, Surad surmasi heidän väkeään. Kun Muhammad kertoi heille tästä, he kiirehtivät kotiin vain huomatakseen, että monet heidän maanmiehistään ja naapureistaan olivat joutuneet surmatuiksi. He palasivat Yathribiin ja kääntyivät Muhammadin uskontoon.

Samoihin aikoihin Muhammad lähetti toisen Jemeniläisen käännynnäisen hävittämään samoin Jurashin alueella sijaitsevan Dhu Khalasan temppelin, jota kutsuttiin "etelän Kaabaksi". Dhu Khalasa oli miespuolinen vastine jumalatar al-Latille, ja pyhäkkö oli vuosittainen pyhiinvaelluskohde monille etelän arabeille. Jemeniläinen käännynnäinen oli huomattava sheikki Bajila-heimosta, joka ylläpiti pyhäkköä. Hän onnistui tuhoamaan temppelin, mutta joutui surmaamaan kolmesataa miestä, jotka kiirehtivät puolustamaan rakastettua pyhättöään.

Näillä toimillaan Muhammad kukisti kaikki Jemenin uskonnolliset ja taloudelliset keskukset, ja jäljelle jääneet jemeniläiset panivat sen merkille. Tämän jälkeen Alin tai Khalidin tarvitsi ainoastaan näyttäytyä ratsuväkensä edessä ja iskun kohteena oleva väestö antautui, kuten tapahtui, kun Khalid pysähtyi suurehkon kristityn kaupungin Najranin portilla ja julisti: "Oi ihmiset, kääntykää islamiin ja olette turvassa." Najran päätyi maksamaan alamaisveroa, jotta saattoi pysyä kristittynä, mutta sen oli kuitenkin otettava vastaan saarnamiehiä, tuomareita ja veronkantajia. Siitä lähtien Yathribissa vierailevat lähetystöt puhuivat selkeästi eteläisiä ja itäisiä murteita. Hallitsijat Himyarista, Hadramautista, Omanista ja Bahrainista tulivat kumartamaan Muhammadia. Niille, jotka kääntyivät hänen uskontoonsa, hän antoi tehtäväksi käydä sotaan monijumalaisia vastaan, ja milloin he niin tekivät, hän lähetti heille kirjeen ja onnitteli heitä vääräuskoisten surmaamisesta.

Sotasaalis oli ollut aikaisemmin Muhammadin kultin laajentumisen yllyke, mutta menestys aiheutti, että ryöstelyn mahdollisuudet supistuivat; valloitukset tekivät kuitenkin veroista tärkeän tulonlähteen. Kristityt ja juutalaiset, jotka kieltäytyivät kääntymästä, maksoivat henkiveroa kultana, hopeana, maataloustuotteina tai muina hyödykkeinä. Käännynnäiset maksoivat veroa, jota Muhammad kutsui hyväntekeväisyydeksi, vaikka todellisuudessa varat menivät yleiseen rahastoon ja suuri osa siitä päätyi sodankäynnin rahoittamiseen. Ajan myötä Muhammadin tulot alkoivat tulla veroista ryöstösaaliin sijasta.

Jemeniin lähetettiin vielä joitakin partioita, mutta ne olivat enemmänkin jäljellä olevien vastustajien pesäkkeiden siivousoperaatioita. Vuosi ennen kuolemaansa kesäkuussa 632 Muhammad oli koko Arabian niemimaan de facto hallitsija, ja hänen monoteismin lahkostaan oli tullut virallinen uskonto. Hänen yksinkertaisesta savitiilisestä moskeijastaan ja olkikattoisesta talostaan ja suuresta aidatusta sisäpihastaan tuli hänen valtakuntansa poliittinen ja hallinnollinen keskus.

Muhammad ylpeili usein menestyksellään, mikä on tallennettu moniin kirjoituksiin: "Pelko (jota kylvetään vihollisten sydämiin) on tehnyt minusta voittoisan, ja kun minä nukuin, maailman aarteiden avaimet tuotiin minulle ja pantiin minun käteeni."

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 33, "Terror Has Made Me Victorious" (ss. 437-443)


Aikaisemmat suomennokset samasta kirjasta:

Pelko on tehnyt minusta voittoisan, osa 1
Välimies
Viimeinen pyhiinvaellus
Muhammadin kuolema, osa 1
Muhammadin kuolema, osa 2 



Muhammadin valtakunta (vihreä), Bysantti (liila) ja Persia (punainen). Muhammadin sotaretket vihreillä nuolilla ja hänen välittömien seuraajiensa, oikeaan johdettujen kalifien, sotaretket mustilla nuolilla. (kuva: wikipedia)


18. maaliskuuta 2017

Pelko on tehnyt minusta voittoisan, osa 1

Huhut siitä, että bysanttilaiset varustivat armeijaa hyökätäkseen Yathribiin, saivat alkunsa Petran alueelta tulleiden nabatealaisten kauppiaiden kertomuksista. He olivat saapuneet kaupunkiin sillä aikaa, kun Muhammad piileskeli vaimoiltaan majassaan. Vaikka se oli vain huhua, aiheutti se kuitenkin pelkoa. Bysanttilaiset ja heidän arabikristityt liittolaisensa olivat sen ajan mahtavin valtakunta. Herakleios oli vasta hiljattain kukistanut persialaiset ja oli nyt vapaa hyökkäämään uutta profeettaa vastaan, tai näin ainakin puhuttiin Yathribissa. Huhut saivat vauhtia ja kerrottiin, että Herakleios oli maksanut joukoilleen vuoden palkan etukäteen varautuessaan sotaretkeen. Ja mikä pahinta, Ghassanidit, Judhamisit, Lakhamidit ja muut kristityt arabit "parveilivat Rooman kotkien ympärillä ja etuvartio oli jo Balqassa" lähellä Mutaa, missä Jabir, Rawaha ja Zaid kohtasivat kohtalonsa vuotta aikaisemmin.

Tultuaan alas majastaan Muhammad ei tuhlannut aikaa kootessaan armeijan, joka oli suurempi kuin mikään hänen aikaisemmistaan. Hän halusi lähteä sotaan Bysanttia vastaan eikä jäädä odottamaan heitä Yathribissa. Hän antoi yleisen käskyn käydä aseisiin määräten jopa vast'ikään valloitetun Mekan lähettämään joukkoja. Muhammad julisti, että Jumala oli määrännyt kaikki kynnelle kykenevät miehet taistelemaan Hänen asiansa puolesta tai heitä kohtaisi Jumalan tai hänen lähettiläänsä rangaistus. Hän sepitti uusia jihad-säkeitä antamaan pontta uhkauksilleen. Hän kutsui lähimmät miehensä paikalle ja vaati heiltä kaikilta osallistumista. Uthman toimitti useita satoja kuormakameleita, samoin tuhat kultakolikkoa. Abu Bakr antoi säkillisen hopearahoja; naiset lahjoittivat kultaisia ranne- ja nilkkarenkaitaan; toiset toivat kamelilasteittain viljaa ja taateleita. Pakollisesta "almujen antamisesta" oli tullut sotavero ja se perittiin kaikilta Muhammadin alistamilta heimoilta.

Huolimatta jumalallisen rangaistuksen uhasta Muhammad kohtasi vastustusta. Monet yathribilaiset eivät halunneet lähteä sotaan. Yksi heidän perusteluistaan oli keskikesän tukahduttava kuumuus, jossa Muhammad aikoi marssia kuusi ja puolisataa kilometriä Syyriaan polttavien hiekkakenttien yli. Muhammad julisti saarnastuolista, että nämä vastustelijat olivat "teeskentelijöitä" ja kirjoitti muutamia säkeitä näistä, jotka sanoivat olevansa uskovaisia, mutta jotka paljastivat itsensä kieltäytymällä tottelemasta.

Kerran hän meni sanallista pelottelua pidemmälle ottamalla käyttöön taktiikan, jota oli hiljattain käyttänyt saadakseen ihmiset osallistumaan aamun ja myöhäisillan rukoushetkiin: hän oli polttanut talot niiltä, jotka eivät olleet tulleet paikalle, asukkaiden ollessa vielä sisällä. Niinpä kun hän sai tietää, että joukko toisinajattelijoita oli kokoontunut juutalaisen käännynnäisen kotiin järjestelemään vastarintaa sotaretkeä vastaan, hän lähetti partion kiihkouskovaisia polttamaan talon. Kerrotaan, että vain juutalainen käännynnäinen kuoli palossa, mutta muilta katkesi luita heidän hypättyään katolta. Huolimatta näistä voimakeinoista väki tuli silti anomaan häneltä vapautusta palveluksesta esittäen syyksi sairauden, köyhyyden, perheongelmat ja monia muita syitä. Erikoisin tekosyy tuli eräältä mieheltä, joka sanoi, että bysanttilaiset naiset houkuttelisivat hänet tekemään syntiä, jos hän vain vilkaisisikin heitä, sillä bysantin naiset olivat kuuluisia Muhammadin Maria-vaimon tapaan vaaleasta kauneudestaan ja viettelevistä silmistään. Muhammad myönsi vapautuksen sitä pyytäneille, mutta laittoi heidän nimensä korvan taakse myöhempiä rangaistustoimia varten.

Ajoituksen ja Bysantin ilmeisen ylivoimaisuuden tähden tämä sotaretki "keltanahkoja" vastaan, jolla nimellä vaaleita bysanttilaisia kutsuttiin, on perusteltu vain Muhammadin epätoivoisena siirtona, sillä hän pelkäsi menettävänsä Yathribin kontrollin. Hänen hallintoonsa oltiin enenevässä määrin tyytymättömiä. Näin erityisesti monien Yathribin käännynäisten mielissä Mekan ja Hunain valloituksien jälkeen. He olivat hoitaneet taistelemisen, mutta Muhammad oli antanut Mekkalaisille parhaimmat osuudet sotasaaliista ja palauttanut Hawazineille suuren osan varmistaakseen heidän uskollisuutensa, jättäen Yathribin käännynnäisille vain tähteitä. Hän oli luvannut valloittaa Bahrainin heille ja antaa heille etuoikeuden ryöstelyyn, mutta kun he olivat palanneet Yathribiin, ei asiasta puhuttu enää mitään. Lisäksi Muhammadin menestys oli aiheuttanut köyhien käännynnäisten virtaamisen Yathribiin samaan aikaan, kun maatalouden tuotto väheni. Kuten aikaisemmin on todettu, hän oli karkoittanut tai surmannut laakson tuottavimmat asukkaat - juutalaiset - ja jakanut heidän peltonsa ja viljelyksensä mekkalaisille maanmiehilleen, miehille, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta maanviljelystä ja jotka tunsivat vastenmielisyyttä ruumillista työtä kohtaan. Seurauksena oli ruuan tuotannon väheneminen. Tämän lisäksi Muhammadilla oli vielä pitkäaikainen ongelma "teeskentelijöistä", jotka piileskelivät shahadan suojissa. Khazrajin päällikön Abdullah Ubayyn johdolla he saavuttivat vaikutusvaltaa ja olivat valmiita käyttämään kaikki virheet hyväkseen. Muhammad toivoi pystyvänsä suurella voitolla bysanttilaisista nostamaan moraalia, ja ryöstämään samalla riittävästi saalista pitääkseen väkensä tyytyväisenä.

Hänen pelkonsa Yathribin hallinnan menetyksestä kasvoi, kun armeija lähti kohti Syyriaa. Kokoontumisalueena toimi vuorisola vähän Yathribin pohjoispuolella, nimeltään Hyvästien sola. Abdullah Ubayy oli ollut leiriytyneenä siellä joukkoineen, mutta sinä päivänä, kun Muhammad lähti liikkeelle armeijansa edellä, Abdullah teki samoin kuin oli tehnyt Uhudissa: hän palasi Yathribiin ottaen uskollisimmat miehensä mukaansa. Muhammad oli jättänyt salamurhaaja Maslaman johtamaan Yathribia hänen poissa ollessaan, mutta nyt hän lähetti Alin pitämään silmällä asioita, hyvin luultavasti "varotoimena (Abdullah Ubayyn) kunnianhimoja vastaan ja kukistamaan mahdolliset kapinat", kuten sotahistorioitsija Richard Gabriel toteaa.

Kirjallisuus väittää, että sotaretkeen otti osaa kolmekymmentätuhatta miestä, ja että jälkijoukko kulki kaksi päivää etujoukon jäljessä. Myöhässä lähteneet ponnistelivat vieläkin jäljempänä. Kuumuuden vuoksi armeija marssi öisin ja suojautui auringolta päivisin. Syyria oli yli kuudensadan kilometrin päässä, mutta Muhammad ei päässyt sen pidemmälle kuin Tabukin pienelle keitaalle viisisataakolmekymmentä kilometriä Yathribista pohjoiseen. Kirjallisuudessa sanotaan, että Muhammad vietti keitaalla kymmenen päivää, hänen joukkonsa tekivät monia ryöstöretkiä, mutta sitten armeija palasi Yathribiin tapaamatta yhtäkään keltanahkaa; ainuttakaan dinaaria ei oltu saatu ryöstösaaliina; eikä yhtäkään naista saatu vangiksi. Mitään selitystä ei anneta sotaretken keskeytykseen, mutta monista Muhammadin tekemiksi väitetyistä veteen ja ruokaan liittyvistä ihmeistä voidaan päätellä, että armeijalla oli vaarallinen pula molemmista. Matkan jatkaminen Syyriaan olisi luultavasti aiheuttanut huomattavia miestappioita janon ja karkuruuden vuoksi. Muhammad on myös saattanut saada tiedustelutietoa, että Bysantin armeija ei ollutkaan Balqassa, kuten hän oli olettanut, mutta paljon kauempana pohjoisessa, eikä se ollut liikekannalla.

Tämä tapahtumien käänne sai Muhammadin näyttämään epäpätevältä, ja hän joutui kohtaamaan uuden ja mahdollisesti vaarallisemman vihollisen tyytymättömien miestensä joukossa. On epätodennäköistä, että edes kymmenen prosenttia miehistä uskoi hänen väitettään itsestään. Sen lisäksi, että heitä oli uhattu rangaistuksilla elleivät he osallistuisi sotaretkeen, useimpien pääasiallinen kannustin oli sotasaalis. Useimmat olivat käyttäneet omia rahojaan ja resurssejaan varustaakseen itsensä; he olivat kestäneet paahtavaa kuumuutta, matkan vaivoja sekä veden ja ruuan puutetta. Silti he eivät olleet kostuneet mitään, aivan samoin kuin he eivät olleet kostuneet mitään Mekasta, Hunainista tai Taifista. Jopa tosiuskovien usko joutui koetukselle. Muhammad yritti laannuttaa tyytymättömyyttä saarnoilla, joissa hänen Aabrahamin uskontonsa oli paras uskonto, hänen oma esimerkkinsä oli paras elämäntapa, Koraani oli paras kertomus Jumalasta ja jaloin kuolema oli kuolla Allahin asian puolesta.

Hänen maanläheisempiä toimiaan oli lähettää ryöstöpartioita ympäröiviin kaupunkeihin ja heimojen asuinalueille viestinään: alistukaa tai tuhoutukaa. Kristityille ja juutalaisille hän antoi vaihtoehdoiksi joko kääntyä islamiin tai maksaa alamaisveroa. Pakanoille tällaista mahdollisuutta ei annettu. Heidän oli joko luovuttava kuvainpalvonnastaan ja otettava Muhammadin uskonto tai heidät tapettaisiin.

Sotasaaliin haalimisen kannalta nämä retket epäonnistuivat. Kristityt, juutalaiset ja monijumalaiset antautuivat Muhammadin ylivoiman edessä. Suuret alueet Tabukista pohjoiseen sekä länteen Punaiselle merelle ja Aqaban lahdelle olivat kristittyjä. Sen sijaan, että olisivat ryhtyneet epätoivoiseen vastarintaan, kaupunkien piispat ja kuninkaat laittoivat matkaan lähettiläänsä neuvottelemaan Muhammadin kanssa alamaisveron maksamisesta siitä hyvästä, että heidät jätettäisiin rauhaan. Vero oli yksi kultaraha henkeä kohden vuodessa ja se maksettiin kuukalenterin mukaan vuoden ensimmäisenä kuukautena. Monet kaupungit joutuivat myös antamaan osuuden maataloustuotteista tai muista tuotetuista tavaroista kuten Jarba- ja Adru-heimojen kankaista ja hajusteista.

Vaikka nämä antautumiset edistivätkin Muhammadin tavoitetta, hänen miehensä olivat edelleen ilman palkkaa. Tyytymättömyyden on täytynyt olla suurta, sillä Muhammad joutui lopulta pelkäämään henkensä puolesta. Hänestä tuli vainoharhainen ja hän saattoi epäillä jopa lähimpien miestensä vehkeilevän häntä vastaan. Paluumatkalla tapahtui joko todellinen tai kuviteltu salamurhayritys, kun Muhammad laskeutui jyrkkää polkua, jonka toisella puolella oli syvä rotko. Hän oli antanut määräyksen, että ainoastaan kaksi hänen luotettavinta miestään sai laskeutua hänen kanssaan yhtä matkaa toisen taluttaessa kameliaan suitsista ja toisen tullessa jäljessä; muun armeijan tuli ottaa toinen reitti. Käskystä huolimatta kymmenkunta ratsastajaa ilmestyi polun yläpäähän. He olivat kietoneet turbaaniensa kankaan kasvojensa peitoksi niin, että vain silmät näkyivät. Muhammadista näytti siltä kuin he olisivat ottaneet linkoja esiin. Hän oli varma, että he aikoivat pillastuttaa lingoilla hänen kamelinsa niin, että se ryntäisi rotkoon vieden hänet mukanaan, tai sitten he tulisivat ja työntäisivät hänet kameleineen syvyyteen. Hän huusi heille kirouksia ja lähetti häntä saattavat kaksi luotettua miestä, aikaisia mekkalaisia käännynnäisiä, ratsastajien kimppuun, mutta nämä pakenivat ennen kuin miehet saavuttivat heidät. Muhammadilla oli epäilyksiä miesten henkilöllisyydestä ja mainitsi heidät Hudhaifalle, toiselle saattajistaan. Hudhaifa tarjoutui surmaamaan heidät, mutta Muhammad pudisti päätään. Hän ei halunnut tulla tunnetuksi profeettana, joka surmasi kumppaneitaan.  Allah kyllä pitäisi heistä huolen ja lähettäisi heidän päälleen salamoita, jotta he saisivat esimakua siitä, mikä heitä odottaa ikuisessa tulessa. Koska ei ollut varma miesten henkilöydestä, hän vannotti Hudhaifaa pitämään asian salaisuutena, mutta piti samalla huolen siitä, että kaikki tiesivät Hudhaifan tietävän nimet, estääkseen uudet yritykset.

Tämä asia huipentui Muhammadin vainoharhaisuuteen niitä petollisia ihmisiä kohtaan, jotka piiloutuivat shahadan suojaan. Joidenkin, kuten Abdullah Ubayyn, henkilöllisyydestä hän oli varma, mutta muut pitäisi vielä paljastaa. Ennen kuin he saapuivat Yathribiin, hän päätti, että hiljattain Quban lähelle, ylängön lounaiskulmaan rakennettu moskeija oli väärän uskon ja salaliittolaisten pesä. Se oli saatu valmiiksi juuri ennen kuin armeija lähti bysanttilaisia vastaan, ja moskeijan rakentajat olivat pyytäneet häntä rukoilemaan moskeijassa ja antamaan sille siunauksensa. He sanoivat, ettei se ollut ainoastaan moskeija, vaan myös turvapaikka köyhille ja sairaille. Ennen saapumistaan Yathribiin Muhammad sai kuitenkin "ilmestyksen", jossa hänelle kerrottiin, että temppelin todellinen tarkoitus oli pahansuopa. Todisteet iskivät häneen kuin salama: ne kymmenkunta miestä, jotka olivat rakentaneet sen, olivat Aus-heimosta eikä kukaan heistä ollut lähtenyt armeijan mukaan. Se leimasi heidät automaattisesti teeskentelijöiksi. Lisäksi hän sai vielä tietää, että moskeija oli rakennettu Abu Amirin, kristityn käännynnäisen ja vannoutuneen Muhammadin vastustajan, kodin yhteyteen. Abu Amir oli kääntynyt kristinuskoon ennen kuin Muhammad oli saapunut Yathribiin ja omaksunut askeettisen elämäntyylin, josta hänelle oli annettu liikanimeksi "Munkki". Badrin taistelun jälkeen Munkki oli paennut joidenkin tukijoidensa kanssa Mekkaan, ja he taistelivat Uhudissa mekkalaisten rinnalla. Myöhemmin Abu Amir oli paennut Syyriaan, missä hänen sanottiin kehottaneen Herakleiosta käymään sotaan Muhammadia vastaan. Mikä muu tämä moskeija voisi olla kuin bysanttilaisten etuvartio Yathribissa, missä toisinajattelijat ja vallankumoukselliset kokoontuivat, kaikki katalia teeskentelijöitä. Muhammad nimesi sen "vastustuksen moskeijaksi". "Menkää tuohon moskeijaan, jonka ihmiset ovat pahoja, ja hävittäkää se ja polttakaa se!", hän komensi. Ainakin yksi mies paloi kuoliaaksi moskeijan sisällä. "Jopa hänen pallinsa olivat palaneet", eräs tuhopolttajista muisteli jälkeenpäin.

---

Tarina jatkuu osassa kaksi.

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 33, "Terror Has Made Me Victorious" (ss. 432-437)


Hiekkadyynejä Rub' al Khali:ssa, Saudi-Arabiassa (kuva: wikipedia)







10. maaliskuuta 2017

Scruggs: Mitä on jihad?

Mike Scruggs kirjoittaa The Tribune Papers -verkkojulkaisussa:

Jihad on yksi islamin perusoppeja - ei siis "radikaalin islamin" tai "radikaalin islamilaisen terrorismin", vaan ihan vaan islamin. Turkin presidentti Recip Tayyip Erdogan kertoi meille yksinkertaisen totuuden, kun hän sanoi "islam on islam". On monia "maltillisia" (sekulaareja ja kulttuurillisia) muslimeja, mutta ei ole olemassa mitään "maltillista" islamia, jota valtavirran sunni ja shiia uskonoppineet ja papisto eivät pitäisi harhaoppisena. Jihadia tärkeämpi on vain shahada, muslimien uskontunnustus: "La ilaha illa Allah wa-Muhammad rasul Allah", joka kuuluu suomeksi "Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Muhammad on hänen profeettansa (tai lähettiläänsä)". Jihad muodostaa hulppeat 31 prosenttia islamin pyhistä teksteistä, joihin kuuluvat Koraani, haditheista löytyvät Muhammadin opetukset (perimätieto) ja Sira, Muhammadin elämäkerta.

Kirjassa "Reliance of the Traveller", klassisessa islamin pyhän lain (sharia) käsikirjassa sanotaan luvussa O:9.0: "Jihad on sotaa ei-muslimeja vastaan...jotta [islamin] uskonto tulisi voimaan." Tämän klassisen shariakäsikirjan koko O-osan 9. luku käsittelee jihadia, mukaanlukien sen pakollisuutta kaikille muslimeille. Muhammad puhui myös henkisestä sodankäynnistä itseä vastaan (nafs) palatessaan taistelusta: "Olemme palanneet vähäisemmästä jihadista suureen jihadiin". Mutta tämä sisäinen kamppailu itsensä kanssa muodostaa vain noin kaksi prosenttia jihadia käsittelevistä teksteistä islamin kolmessa peruslähteessä. Loput 98 prosenttia käsittelee Pyhän sodan tarpeellisuutta, pakollisuutta, käytäntöä ja tukemista, taistelussa kaikkia islamin vastustajia vastaan. Koraani ja Muhammadin sanat tekevät varsin selväksi, että "vähäisempi" jihad on se tärkeämpi ja arvostetumpi jihad. "Suuri henkinen" jihad osoittautuu vain hengelliseksi varustautumiseksi sotaisaan jihadiin. Muslimioppineet ja apologistit viittaavat usein jihadiin hengellisenä taisteluna puhuessaan ei-muslimeista muodostuvalle yleisölle, mutta se on 98 prosenttisesti hämäystä. Kuten Muhammad itse sanoi: "Tietäkää, että Paratiisi on miekan varjossa".

Alla on seitsemän selkeintä jaetta yhteensä 109:stä Koraanin sotaisesta jakeesta, ja kolme lyhyttä hadithia, joitka ovat jihadia selventäviä kertomuksia.

Koraani 8:12 Muista, kuinka Herrasi julisti enkeleille: »Olen kanssanne; tukekaa siis niitä, jotka uskovat. Täytän pian uskottomien sydämet pelolla; silloin hakatkaa poikki heidän kaulansa ja heidän kaikki sormensa.»

Koraani 9:5 Mutta kun pyhät kuukaudet ovat kuluneet, niin vuodattakaa pakanain verta missä tahansa heitä tapaattekin. Ahdistakaa ja piirittäkää heitä ja väijykää heitä kaikkialla, mutta jos he kääntyvät (oikeaan Jumalan uskoon), rukoilevat ja antavat almut, niin päästäkää heidät menemään. Jumala on totisesti anteeksiantava ja armollinen.

Koraani 9:29 Taistelkaa niitä vastaan, jotka, vaikka ovat saaneet Kirjoituksen, eivät usko Jumalaan eivätkä viimeiseen päivään, eivät pyhitä sitä, minkä Jumala ja Hänen lähettiläänsä ovat selittäneet pyhäksi, eivätkä tunnusta totista uskontoa, taistelkaa, kunnes he auliisti maksavat veronsa ja tunnustavat alistuvansa.

Koraani 9:123 Te, jotka uskotte, taistelkaa niitä uskottomia vastaan, jotka ovat lähellänne, jotta he kokisivat teidän voimanne, ja tietäkää, että Jumala on niiden kanssa, jotka hartautta harjoittavat.

Koraani 3:28 Uskovaiset älkööt ottako uskottomia ystävikseen uskovaisten asemesta. Jos joku niin tekee, ei hänellä ole mitään puolustusta odotettavana Jumalalta. Teillä ei ole mitään pelättävää heidän puoleltaan . Jumala kehoittaa teitä pelkäämään vain Häntä, ja Hänen luoksensa te palaatte.

Koraani 48:29 Muhammed on Jumalan sananjulistaja, ja ne, jotka ovat hänen kanssaan, ovat järkähtämättömiä uskottomille, mutta laupiaita toisiaan kohtaan.

Koraani 4:74 Taistelkoot siis Jumalan retkellä ne, jotka tämän elämän hinnalla tavoittelevat tulevaa. Sille, joka taistelee Jumalan retkellä, kaatuupa hän tai voittaa, annamme Me jalon palkinnon.



Bukhari hadith, volume 4, kirja 52, numero 44: Eräs mies tuli Jumalan lähettilään luokse ja sanoi: "Opasta minua siinä, mikä teko on jihadin veroinen". Muhammad vastasi: "En tiedä sellaista tekoa"

Bukhari hadith, volume 4, kirja 52, numero 73: Jumalan lähettiläs sanoi: "Tietäkää, että Paratiisi on miekan varjossa"

Abu Muslim hadith (001,0031): Jumalan lähettiläs sanoi: "Minua on käsketty käymään sotaan ihmiskuntaa vastaan, kunnes he tunnustavat, että ei ole muuta jumalaa kun Jumala, ja he uskovat, että minä olen Hänen profeettansa ja ottavat minun kauttani vastaan kaikki ilmoitukset."

Kaksikymmentä prosenttia haditheista käsittelee jihadia, hieman enemmän kuin Koraanin yhdeksän prosenttia. Kaikkein paljastavin on kuitenkin Sira, Muhammadin elämäkerta 67:llä prosentillaan. Kannattaa ottaa tarkoitusperät huomioon. Muslimiveljeskunta sekä Qatarin ja Saudi-Arabian rahoittamat opetusohjelmat Yhdysvalloissa ja Britanniassa, ja median islamin apologistit, eivät ole luotettavia lähteitä islamista ja jihadista. Muhammad, islamin tekstien päähenkilö ja jihadin keksijä, on islamin ja jihadin todellinen auktoriteetti. Koraani sanoo yhdeksänkymmentäyksi kertaa, että Muhammad on täydellinen esimerkki muslimeille.

Muhammadin islam on perustaltaan jihadistinen. Totuudenvastainen propagandistinen kertomus islamista rauhan ja suvaitsevaisuuden uskontona on äärimmäisen vaarallinen valhe, jota käytetään läntisen sivilisaation kukistamiseksi ja sen korvaamiseksi islamilaisella hallinnolla, lailla ja kulttuurilla. Meidän on ymmärrettävä tämä uhka ja löydettävä tahtotila sen kukistamiseksi ennen kuin on liian myöhäistä. Saraseenit ovat jo porteilla.

---

Alkuperäinen teksti: http://www.thetribunepapers.com/2017/03/09/understanding-jihad/

5. maaliskuuta 2017

Välimies

Kuin sotamarsalkka rinta täynnä mitaleja Muhammad myönsi itselleen henkeäsalpaavan määrän kunnianimiä profeetan uransa kuluessa. Ensin hän kutsui itseään Hyväksi, Totuudelliseksi, Rakastetuksi, Valituksi, Hyvän sanoman tuojaksi, Eläväksi valoksi, Valaisevaksi lampuksi ja niin edelleen. Nämä nimet hän antoi itselleen monissa Koraanin säkeissä ja vain harvoissa luvuissa hän ei ylistänyt itseään tai kirjoituksiaan. Uransa keskivaiheilla hänen omakehunsa alkoi muuttua orwellimaiseksi. Samaan aikaan, kun hän salamurhasi kriitikoitaan, massamurhasi juutalaisia, jakeli uhriensa peltoja ja viljelyksiä ystävilleen, ja otti sänkyynsä naisia, joiden aviomiehet hän oli hetkeä aikaisemmin surmannut, hänestä tuli Täydellinen mies, Parhain ihmisistä, Esimerkillinen roolimalli, Jumalan armo ihmiskunnalle, ja niin edespäin. Uransa loppupuolella hänen mahtaileva käsityksensä itsestään nosti hänet ylös planeetan pinnalta ja hänestä tuli Kokoaja - mies, joka herätettäisiin ensimmäisenä ylös Tuomion päivänä ja joka johtaisi väkijoukot Jumalan tuomittavaksi. Ja sinä kohtalokkaana päivänä hän olisi Välimies ja Hän jolla on oikeus toimia välittäjänä.

Ei tiedetä aivan tarkkaan milloin hän alkoi pitää itseään välimiehenä, mutta kirjallisuudesta käy ilmi, että hän oli suunnitellut sen niin, ettei asia tullut kenellekään yllätyksenä, kun hän antoi julistuksen uudesta arvonimestään. Prosessi alkoi, kun hän julisti, että Jumala aina toteutti profeettojen toiveita koskien heidän seuraajiaan. Aikaisemmat profeetat olivat käyttäneet omat toiveensa maallisiin tavoitteisiin kuten Nooa, joka pyysi Jumalaa hävittämään kansansa vedenpaisumuksessa, koska nämä eivät totelleet Herraansa ja Jumalaansa. Muhammad päätteli kuitenkin, että hänen seuraajansa hyötyisivät eniten siitä, että Jumala myöntäisi hänelle välittäjän aseman Tuomiopäivänä. Silloin hänellä olisi sanansa sanottavana, kun Jumala päättäisi syntien anteeksiannosta. Hän toimisi kansansa puolustusasianajajana ja vetoaisi heidän puolestaan. Tällainen tehtävä oli niin tärkeä, että Jumala antaisi sen ainoastaan yhdelle profeetoistaan, hänelle, joka on kaikkia muita korkeammalla. Hän julisti saarnastuolista tahtovansa olla se, jolle Jumala myöntäisi tämän kunnian, sillä sitä suurempaa palvelusta hän ei voisi tehdä seuraajilleen viimeisenä päivänä. Hän kuitenkin tarvitsi heidän apuaan. Hänen seuraajiensa tulisi lobata Jumalaa rukouksissaan. Hän ehdotti sanamuotoa: "(Oi Allah) Ole hyvä ja anna Muhammadille korkein asema Paratiisissa ja ylimääräinen kunnianosoitus ja nosta hänet Ylistyksen ja Kunnian asemaan."

Sitten eräänä päivänä hän ilmoitti, että Jumala on myöntynyt hänen pyyntöönsä, ja näin vastannut uskovaisten rukouksiin. Kirjallisuus ei kerro milloin tämä tapahtui. Luultavasti se oli ensimmäinen asia, jonka hän ilmoitti tajuttomuuden jälkeen, joko jonkun vaimonsa tai lähimpien tovereidensa seurassa. Innokkaasti nyökkäillen, aivan kuin ilmoittaessaan Aishalle, että Jumala oli sallinut hänen naida Zainabin, hän varmaankin sanoi: "Iloitkaa! Allah on myöntänyt minulle välittäjän tehtävän Tuomion päivänä! Menkää ja ilmoittakaa ilosanoma minun kansalleni." Eräässä kertomuksessa ilmoitus annettiin, kun hän oli palaamassa Mekasta Yathribiin, mahdollisesti yhden pienemmän pyhiinvaelluksen aikana, joihin hän osallistui tuhatpäisen seuraajien joukkonsa kanssa. Kun he ohittivat Juhfah-vuoria Mekan ja Yathribin puolivälissä, Muhammad yhtäkkiä nousi kamelinsa selästä. Hänen seuraajansa katsoivat häntä tyrmistyneinä, kun hän nosti kätensä kohti taivasta ja rukoili Jumalaa. Hän kävi läpi rukousrituaalin ja jäi sitten pitkäksi ajaksi liikkumattomaksi otsa maata vasten painuneena. Hän esitti tämän rituaalin yleisölleen kolme kertaa. Kun hänen seuraajansa lopulta kysyivät mistä oli kyse, hän sanoi: "Rukoilin Herraani ja toimin kansani välimiehenä, ja Hän antoi minulle kolmanneksen kansastani, ja niinpä minä heittäydyin maahan kiitollisuudesta Herraani kohtaan. Sitten nostin pääni ja pyysin Herraltani kansaani, ja Hän antoi minulle kolmanneksen kansastani, ja silloin heittäydyin maahan kiitollisuudesta Herraani kohtaan. Sitten nostin pääni ja pyysin Herralta kansaani, ja Hän antoi minulle jäljelle jääneen kolmanneksen, ja niin heittäydyin maahan kiitollisuudesta Herraani kohtaan."

Muhammadin mielikuvitus alkoi työskennellä ja muodostaa tarinaa siitä minkälainen rooli hänellä olisi Viimeisenä päivänä. Saarnatessaan ja pienimuotoisissa tapaamisissa, päivällisillä lähimpien seuraajiensa kanssa, tapaamisissa heimopäälliköiden kanssa, jotka olivat tulleet vannomaan uskollisuutta hänelle, ja tien päällä, kun keskustelu oli ainut ajanviete, hän puhui lopun ajoista ja mitä uskovaiset voisivat silloin odottaa. Muhammad sanoi, että se alkaisi silloin, kun enkeli Israfil puhaltaa pasuunaan ilmoittaakseen ylösnousemuksen alkaneeksi, ja niin voimakas on tämän pasuunan ääni, että koko luomakunta kuulee sen. Silloin maa on jo eloton autiomaa. Mutta Jumalan väliintulon ansiosta kaikki kuolleet nousevat ylös ja tulevat jälleen lihaksi, yhtä alastomina kuin he olivat syntyessään, mutta ulkonäöltään sellaisina kuin olivat olleet kuollessaan. Heidän ruumiinsa kootaan uudestaan Runsauden lammessa, joka on niin valtava järvi, että se on tuhat kertaa suurempi kuin kuuluisan Maribin padon aikaansaama vesistö. Tämän paikan nimi on Kokoamisen paikka, ja Muhammad on "Kokoaja". Hänet herätetään ensimmäisenä kuolleista ja hän saapuu paikalle pukeutuneena loistavan vihreään asuun ja päässään hänellä on vihreä turbaani - hän on ylösnousseista ainoa, joka on pukeissa, mikä on hänelle suotu kunnianosoitus hänen eläessään osoittamastaan säädyllisyydestä. Hän joko seisoo Arafatin tai jonkun muun vuoren huipulla, tai hän saapuu ratsastaen hevosella kantaen ylpeänä Ylistyksen ja Kunnian lippua, joka symbolisoi Jumalan hänelle antamaa kunnianosoitusta nostaessaan hänet Paratiisin korkeimmalle paikalle, josta korkeammalla on vain itse Jumala.

Muhammadilla riitti aina yksityiskohtia. Eräällä juhla-aterialla hän otti puheeksi ylivertaisen asemansa verrattuna muihin profeettoihin, ja hän kävi läpi kaikki profeetat Aadamista Jeesukseen. Se oli tyypillinen juhla-ateria: valtava nahka, joka toimi sekä pöytänä että pöytäliinana, oli levitetty lattialle ja vieraat istuivat jalat ristittynä sen ympärillä. Heille tarjoiltiin lihaa, leipää ja keittoa, ja Muhammedille tuotiin hänen lempiruokaansa, kokonainen paahdettu lampaanviulu. Pitäen sitä käsissään hän vuoroin haukkasi siitä hampaillaan, pureskeli ja puhui. Viimeinen päivä tuli puheeksi ja vieraat kysyivät häneltä muiden profeettojen oikeudesta toimia välittäjinä. Eikö heilläkin ole oikeus toimia välimiehinä? Edelleen pureskellen Muhammad pudisti päätään. "Minä olen koko ihmiskunnan johtaja Ylösnousemuksen päivänä." Hän katseli vieraitaan ja sanoi: "Tiedättekö miksi?" Kun hämmentyneet vieraat eivät sanoneet mitään, Muhammad harmistui heidän etikettivirheestään. Jumalan maanpäällisen edustajan kanssa keskusteltaessa oli nimittäin joitakin sääntöjä. Hän sanoi: "Miksi ette sano 'Minkä tähden niin on, oi Jumalan lähettiläs?'" Hänen nöyrät vieraansa sanoivat silloin: "Minkä tähden niin on, oi Jumalan lähettiläs?" Otettuaan uuden suupalan lampaasta hän selitti, että toiset profeetat halusivat luovuttaa välitysoikeutensa hänelle, ja hän toimisi sitten välittäjänä kaikille Aadamin lapsille eikä vain omille seuraajilleen. Se tarkoitti tietysti koko ihmiskuntaa, sillä kaikki ihmiset polveutuivat Aadamista. Hän myönsi kuitenkin vaatimattomasti, ettei hän olisi ainut välimies; hän olisi kuitenkin ensimmäinen ja hänen sallittaisiin toimia välittäjänä suurimmalle joukolle ihmisiä. Hänen jälkeensä myös toiset profeetat saisivat toimia välittäjinä, samoin sellaiset ihmiset, jotka olivat saavuttaneet välittäjän aseman perheidensä suhteen, palkintona heidän hyvistä töistään Jumalan asian eteen, esimerkiksi haavoittumalla tai kuolemalla taistelussa Jumalan asian puolesta.

Hän selosti miten hänen ylivertaisuutensa huomioitaisiin: Ylösnousemuksen päivänä Jumala viivyttää Suurta Tuomiota aiheuttaakseen hämmennystä väkijoukoille, kaikille sukupolville aina Aadamin aikoihin asti, jotka odottavat kärsimättöminä, mikä heidän kohtalonsa on. Jumala siirtää aurinkoa lähemmäksi niin, että ihmiset hikoilevat enemmän kuin koskaan. He alkavat hermoilla ajatellen viivytyksen tarkoittavan, että Jumala on vihastunut heihin. Niinpä he menevät eri profeettojen luokse pyytäen heitä välittäjäksi Jumalan kanssa ja he aloittavat Aadamista.

Tämä oli Muhammadille tarinan paras kohta: hän matki pelokasta ja tuskaista ääntä, millä hän kuvitteli ihmisten lähestyvän Aadamia: "Oi Aadam, sinä olet ihmiskunnan isä. Jumala loi sinut omin käsin ja puhalsi sinuun henkensä ja käski enkelien kumartaa sinua. Toimi meidän välimiehenämme Jumalasi kanssa. Näethän missä ahdingossa me olemme." Mutta Aadam kieltäytyy. Hänellä on omia ongelmia Jumalan kanssa, sillä hän oli syönyt kielletyn puun hedelmää, ja hän käskee ihmisten kysyä Nooan apua. Mutta Nooakin torjuu heidät, samoin kuin Aabraham ja Mooses. Mooses väittää, että on itse vaikeuksissa, koska hän oli tappanut jonkun, jota Jumala ei ollut käskenyt tappaa. Hän lähettää epätoivoisen väkijoukon Jeesuksen luo, mutta Jeesus kehottaa heitä menemään "jonkun toisen luo: parasta mennä tapaamaan Muhammadia."

Muhammad jatkaa: kun toiset profeetat ovat myöntäneet hänen ylivertaisuutensa, hän saapuu pukeutuneena vihreään asuun ja turbaaniin ja kantaen Ylistyksen ja Kunnian lippua. Hän saapuu joko hevosella tai Arafatin kaltaisen vuoren huipulle. Hän ottaa Aadamin lasten johtajuuden ja johdattaa alastomat joukot Siratin, Helvetin yllä kulkevan sillan yli.

Sitä voidaan kutsua Erottelemisen sillaksi, sillä siellä tapahtuu hyvien ihmisten erottelu puoliksi hyvistä, ei edes puoliksi hyvistä ja kokonaan pahoista. Muhammad ylittää sen kuin salama, samoin kuin muut suoraan Paraatiisiin pääsevät, mutta kaikille muille silta on vaarallinen - se on täynnä ansoja syntisille, Muhammad kertoo yleisölleen. Terävät koukut tarttuvat ihmisiin ja paloittelevat heidät ennen kuin heittävät heidät alla olevaan tuliseen pätsiin. Ihmiset yrittävät ryömiä nelinkontin sillan yli toivoen livahtavansa koukkujen alta, mutta se on turhaa; koukut heittävät heidät alas. Erityisesti kuvainpalvojat siepataan ja paloitellaan ennen kuin heidät heitetään tuleen, jossa he paistuvat ikuisesti, mutta toiset heitetään Helvettiin odottamaan Muhammadin neuvotteluja Jumalan kanssa.

Muhammad sanoo, että tästä alkaa välityksen ensimmäinen vaihe. Tuomion päivänä hän rukoilee seuraajilleen yleistä armahdusta, myös niille, jotka eivät sitä ansaitse. Hän nostaa katseensa Luojan puoleen ja huudahtaa: "Minun ummani, oi Herra! Minun ummani, oi Herra!", missä "umma" tarkoittaa hänen "kansaansa", heimorajat ylittävää uskovaisten superheimoa. Hän rukoilee Jumalaa säästämään heidät Helvetin tulen kärsimyksiltä, myös heidät, jotka eivät vapautusta ansaitsisi. Jumala suostuu hänen ensimmäiseen pyyntöönsä, mutta vain seitsemänkymmenentuhannen osalta, ja he kulkevat Paratiisiin heitä varten rakennetun portin kautta. Nämä ovat ne, jotka selviävät Helvetin yllä kulkevasta sillasta. He pääsevät yli, sillä Jumala tietää ennalta, että nämä saavat saman tien anteeksi Muhammadin vetoomuksen ansiosta. Ja näin nämä seitsemänkymmentätuhatta saavat kulkea Paratiisin portista ilman, että heidän tarvitsee tehdä tiliä teoistaan Jumalan edessä.

Sitten seuraa päätapahtuma. Muhammad pelastaa monia syntisiä, jotka jo putosivat sillalta. Nämä ovat ihmisiä, joilla on edes jyvänen tai vain aivan pikkuriikkisen uskoa Jumalaan ja hänen lähettilääseensä, mutta joiden elämän teot ansaitsevat rangaistuksen, mutta ei ikuista tuomiota. Heidät pannaan kärsimään Helvetissä eikä se ole aivan lyhyt aika. Yksi päivä tuonpuoleisessa vastaa viittäkymmentätuhatta maallista vuotta, joten vaikka joutuisi tuomituksi Helvettiin ainoastaan yhdeksi päiväksi, joutuu silti kärsimään kauheita tuskia tuhat kertaa kauemmin kuin tämän rangaistuksen perusteena oleva maallinen elämä oli kestänyt. Heidän ruumiinsa poltetaan niin, että se on aivan hiiltynyt, ja sitten heidät parannetaan, jotta heitä voidaan jälleen kiduttaa. Ruumiin kaikki osat palavat tulessa lukuun ottamatta otsan rukousmerkkejä. Ne otsat, jotka olivat rukoillessa koskettaneet maata, säästetään, mutta ainoastaan se osa, joka oli todella koskettanut maata, pyöreä kolikon kokoinen alue. Noista rukousmerkeistä on helppo tunnistaa ne syntiset, jotka voidaan pelastaa.

Muhammad tapasi kertoa yleisölleen, että kun välityksen aika tulee, hän heittäytyy maahan Jumalan valtaistuimen edessä ja rukoilee syntisten vapauttamisen puolesta. Jumala sanoo silloin: "Nosta pääsi, puhu ja sinua kuullaan, puhu heidän puolestaan ja sinun välityksesi hyväksytään." Joissakin versioissa Muhammad istuu Jumalan valtaistuimen vieressä - Ylistyksen ja Kunnian paikalla. Huolimatta Muhammadille osoitetusta kunnioituksesta hänen välityksensä ei kuitenkaan takaa vapautusta. Jumala antaa armonsa niille, joille haluaa, ja hänen komennostaan enkelit poimivat Helvetistä ne, jotka hän käskee poimia. Oli heidän sen hetkinen tilansa mikä hyvänsä - hiiltynyt tai luita myöten palanut - enkelit vievät heidät Elämän virtaan, ja siellä he palautuvat ihmisen muotoon. Sieltä he pääsevät Paratiisiin, mutta koska he ovat pelastettuja synnintekijöitä, heidän täytyy kulkea Paratiisin alimmasta portista, ja he joutuvat tyytymään alimpiin Paratiisin osiin.

Muhammadin välityskertomus huipentui tarinaan miehestä, joka pääsi viimeisenä ulos Helvetistä. Hän ryömii Helvetin syvyyksistä ylös ja Jumala hieman huvittelee hänen kanssaan kysymällä että jos hänelle riittäisi, että hän saisi ruumiinsa takaisin, eikä häntä enää kidutettaisi. Kun hän vastaa "kyllä", Jumala sanoo: "Siinä tapauksessa, että tämä pyyntösi toteutettaisiin, niin olisiko sinulla vielä muita pyyntöjä?" Hän lupaa olla pyytämättä enää mitään lisää; kunhan hänet vain säästettäisiin tuolta kauhealta rangaistukselta, kiitos vaan. Kun hänen ruumiinsa on palautettu Elämän virrassa, Jumala kiusaa häntä sallimalla hänen kävellä Paratiisin portille, mutta ei päästä häntä sisään. Tämä koskettaa kovasti miestä, sillä hän näkee vilaukselta Paratiisin riemuja. Silloin hän ei kestä enää vaan huudahtaa Jumalalle: "Oi Herrani! Päästä minut Paratiisiin." Silloin Jumala sanoo: "Voi sinua Aadamin poika! Kuinka petollinen oletkaan! Etkö sinä juuri luvannut ettet pyytäsi enää mitään?" Jumala ja Helvetistä viimeisenä pelastunut mies alkavat tinkiä. Mies pyytää aina vähän enemmän. Lopulta miehen sallitaan astua Paratiisiin, ja Jumala sanoo miehelle, että hän saa kymmenen kertaa enemmän kuin pyysi, osoituksena Jumalan armosta jopa kaikkein vähäisimpiä kohtaan. Tällä vähäisellä olennolla vaikutti olevan himoa maaomaisuuteen, sillä hän sanoo Jumalalle haluavansa paljon tilaa itselleen, koko maailman verran, ja niinpä Jumala antaa hänelle kymmenen kertaa maailman verran tilaa. Tarinan tässä vaiheessa Muhammad heittää päänsä taakse ja ulvoo naurusta.

Monet Aadamin lapsista, ehkä jopa useimmat, tuomitaan ikuiseen tuleen, ja heitä eivät voi auttaa mitkään välimiehet. He ovat monijumalaisia, teeskentelijöitä, uskonluopioita. Muhammad ei säästänyt yhtäkään pakanaa Helvetiltä, ei edes omaa äitiään tai ystävällistä Abu Talibia, joka oli huolehtinut hänestä, kun kukaan muu ei ollut sitä tehnyt ja kasvattanut hänet kuin oman poikansa. Hän teki tiettäväksi, että aikoo puhua Jumalalle Abu Talibin puolesta niin, että tämä nostetaan monijumalaisille varatusta Helvetin syvyydestä ylemmäs, niin että ainoastaan hänen jalkansa nilkkoihin asti palavat. Se saa hänen aivonsa kiehumaan, mutta on se kuitenkin parempi kuin tuskallinen rangaistus syvemmällä Helvetissä. Muhammadin äidillä sen sijaan ei ollut toivoa. Hän oli elänyt ja kuollut monijumalaisena.

Myös kristityt ja juutalaiset joutuvat Helvettiin, vaikka oletettavasti he voivat hyötyä Jeesuksen ja Mooseksen välityksestä. Muhammadin laskuissa Jeesus ja Mooses olivat häntä alempiarvoisia. Heilläkin on toki oikeus toimia välimiehinä Jumalan edessä omien seuraajiensa puolesta, mutta vasta kun Muhammad on tehnyt oman välitystyönsä. Toisin kuin muut, juutalaiset ja kristityt eivät joudu työnnetyksi tuliseen pätsiin ylittäessään Helvetin siltaa, vaan he putoavat kielekkeeltä kuin sopulit juostessaan janosta kärsivinä kohti kangastusta. Muhammad keksi tämän kangastusvertauksen kuvaamaan kristittyjen ja juutalaisten vääriä uskomuksia Jumalan luonteesta. Kristittyjen pahin synti oli heidän uskomuksensa, että Jeesus oli Jumalan poika, mikä oli yhdenlaista kuvainpalvontaa. Muhammad ei koskaan väsynyt selittämään kristittyjen uskonnon epäloogisuutta: jos on vain yksi Jumala, silloin hänellä ei voi olla poikaa tai vaimoa. Hän syytti myös juutalaisia siitä, että he palvoivat yhtä profeettaansa, Esraa, Jumalan poikana. Tämän vuoksi myös heitä täytyy rangaista.

Muhammad päätti tarinansa ylistämällä itseään vielä lisää: kun Suuri Tuomio on saatettu päätökseen, viimeinenkin pelastettu on otettu Helvetistä ja mennyt paikalleen Paratiisiin ja ikuiseen kadotukseen tuomituille valkenee, ettei heillä ole enää toivoa, Muhammad siirtyy omaan Paratiisin asuntoonsa. Hänen talonsa on Seitsemännen Taivaan huipulla, kaikkien muiden profeettojen yläpuolella ja lähempänä Jumalan valtaistuinta kuin kenenkään muun.

Ja siellä hän viettää ikuisuutensa kunniassa ja ylistyksessä.



Mitä sanot, Muhammad? Muhammad saarnasi, että Jumala on nimittänyt hänet koko ihmiskunnan välimieheksi Ylösnousemuksen päivänä, jolloin ihmisten on tehtävä tili elämästään ja kohdattava tuomionsa. Muhammad nousee ylös ensimmäisenä. Joissakin traditioissa hän istuu Jumalan oikealla puolella, ja avustaa häntä ihmisten tuomitsemisessa Paratiisiin tai kadotukseen. Viimeisenä profeettana Muhammadilla on suuri vaikutus Jumalan edessä syntisten vapauttamisessa Helvetin rangaistuksista. (Kirjan It's All about Muhammad kuvitusta)

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 34, "Intercession" (ss. 444-452)

Lue myös samasta kirjasta suomennetut luvut Muhammadin kuolema ja Viimeinen pyhiinvaellus.

1. maaliskuuta 2017

Hopkins: Maa, jossa naiset pelkäävät kävellä kadulla

Katie Hopkins kirjoittaa Mailonlinessa Ruotsista:

En tullut Ruotsiin mellakoiden vuoksi. Tai Trumpin takia. Minun piti itse asiassa tulla tänne jo joulukuussa, mutta sitten tuli lentolakko.

Tulin koska minua pyydettiin. Useasti.

Ruotsalaiset naiset ottivat minuun yhteyttä sähköpostilla ja kirjeillä, jotta voisivat huomaamattomasti näyttää minulle millaiseksi heidän maansa on muuttunut.

Isät kirjoittivat minulle olevansa huolissaan tyttäristään, ja tviittasivat, että Ruotsi ei ollut sellainen kuin ihmiset kuvittelivat, että nuoret tytöt pelkäävät mennä ulos iltaisin.

Uutisotsikot tulvivat nuorten ruotsalaisnaisten raiskauksia ja päällekarkauksia, ja aivan käsittämätöntä, jotkut teot on lähetetty livenä Facebookiin tekijöiden toimesta.

Toisista tapahtumista ei ole pidetty suurta meteliä: 'yksintulleen alaikäisen' maahanmuuttajan tekemä 14-vuotiaan lapsen raiskaus, ja tekijä leuhki myöhemmin olevansa 45-vuotias.

Kun Trump käänsi maailman huomion Ruotsiin viitaten kömpelösti massamaahanmuuton aiheuttamiin ongelmiin maassa, jota on pidetty koko maapallon liberaaleimpana, se oli räjähdyspisteessä.

Hän tarjosi sytykkeen räjähdysherkälle sekoitukselle tuhansia ikävystyneitä maahanmuuttajanuoria, jotka olivat syntyneet tappelemaan ja olivat tuoneet taistelun mukanaan.

Julkisuus polttoaineenaan he järjestivät esityksen täällä Rinkebyssä, joka tunnetaan myös 'Pikku Mogadishuna': ryöstelyä, mellakointia ja autojen polttamista.

Kun liberaalit esittivät syytöksiä valeuutisista, oikeisto esitteli kaaosta tässä kaupungissa, missä 90% Rinkebyn asukkaista on ulkomaalaisia, useimmat aivan hiljattain saapuneita.

Raiskaustilastoja esitettiin ja tulkittiin monipuolisesti: joko Tukholma oli 'Euroopan raiskauspääkaupunki' tai sitten lisääntyneet seksuaaliset ahdistelut olivat vain tilastollinen poikkeama, ja katso, jos käännät kuvaajan ylöalaisin, näet kuinka luvut itse asiassa ovat laskusuunnassa.

Mutta polarisoitujen uutisten maailmassa on vielä joitakin tosiasioita odottamassa kertomistaan. Vaikka se olisi vain yhden turvattoman ja väsyneen valkoisen naisen huomiointia.

Ja näin, että se oli täällä kaikkien nähtävänä ja kuultavana - jos joku vain kuuntelisi. Jos he vain voisivat lopettaa poltettujen autojen kuvaamisen ja raiskaustilastojen tulkitsemisen oman agendansa mukaisiksi.

Eräs 27-vuotias nainen - kutsutaan häntä vaikka nimellä Liisa - pelkää kuollakseen mennä yksin ulos. Hän asuu lähellä vilkasta ostoskeskusta, jonne virtaa maahanmuuttajia no-go-alueilta, ja hän pelkää kävellessään töihin ja töistä kotiin.

Lähellä hänen asuntoaan on silta, jonka alla miehet kokoontuvat. Kaikkina vuorokauden aikoina. He saavuttaisivat hänet helposti portaita pitkin. Kuin sadun pikku vuohi hän juoksee sillan yli kantaen mukanaan turvasuihketta. Peloissaan.

Hän osaa ulkoa viimeisimmät raiskaustapaukset ja kertoo niistä minulle sanojen ryöpytessä ulos, pitkä lista kauheita tapahtumia. Hän odottaa omaa vuoraan tulla lisätyksi listalle.

Hän ei voi kertoa äidilleen. Hän ei halua tämän huolestuvan.

Hänen asuntoonsa murtauduttiin viime viikolla keskellä päivää. Murtovarkaat veivät hänen läppärinsä ja autonavaimensa, ja myöhemmin vielä hänen autonsa. Poliisi sanoi hänelle, etteivät he ehdi tulla.

Hän ei halua kuvaansa julkaistavan. Ei maahanmuuttajien hyökkäyksen pelossa, vaan koska feministit alkaisivat vainota häntä ja syyttää häntä rasistiksi, koska hän on avannut suunsa. Hän pelkää maahanmuuttajamiehiä. Mutta ruotsalaiset naiset ovat vaientaneet hänet.

Pääsin näkemään tämän itse, kun kiirehdin tapahtumapaikalle, missä räjähtämätön käsikranaatti oli löytynyt roskiksesta poliisiaseman edestä eräässä kaupungin no-go-alueista, lähellä moskeijaa. Kysyin poliisilta mikä oli kohde.

He sanoivat etteivät tiedä. Kysyin myös moskeijan muslimijohtajalta. Hän sanoi uskovansa, että kohde oli poliisi.

Sitten kaksi naista tuli sanomaan minulle, ettei minun tulisi sekoittaa moskeijaa eikä muslimeja tähän. Tässä oli kyse poliisista - tällä ei ole mitään tekemistä maahanmuuton kanssa. Minusta tuntui etteivät he ymmärtäneet asian ydintä. Pommi roskiksessa.

Kahdentoista tunnin kuluessa saapumisestani Ruotsiin vastaanottokeskus oli poltettu, tuhopolttoa epäiltiin; käsikranaatti löyty roskiksesta, kohteena joko poliisi tai moskeija; ja toinen käsikranaatti räjähti haavoittaen yhtä Malmössä.

Voidaan keskustella siitä, onko näillä tapahtumilla mitään merkitystä. Minä kutsuisin tätä hulluudeksi. En voi mitenkään uskoa, että tämä on Ruotsi 2000-luvulla, maa jota ihaillaan sen ultra-edistyksellisyydestä.

Ruotsin yleisradion kameramies kysyi minulta, miksi tätä pitäisi lainkaan politisoida; miksei tässä voisi vain olla kysymyksessä tapahtuma, jossa joku on laittanut räjähteen roskikseen.

Katsoin häntä ja ihmettelin, että kumpikohan meistä on hullu.

Kävin myöhemmin vielä kävelemässä no-go-lähiössä ja päädyin lopulta sen keskustaan. Viikkoa aikaisemmin täällä poltettiin ja ryösteltiin koko maailman katsellessa.

Ihmettelin mikä tässä oli outoa, omituisen rauhallisuuden lisäksi. Ja ymmärsin sitten, että olin paikan ainoa nainen. Kaikki muut olivat nuoria afrikkalaismiehiä. Puhuivat arabiaa. Kuluttivat aikaa täysin ilman päämäärää.

Turhautuneena kysyin joiltakin heistä, mitä he oikein tekivät, mikä heidän päämääränsä oli, mitä he yrittivät saavuttaa seisoskelemalla siellä. Sisäinen äitini oli raivoissaan.

'Painu v*ttuun, senkin valkoinen huora, mee naimaan äitiäs', he vastasivat, ja jatkoivat esittämällä mitä he tekevät 'pienille valkoisille tyttöystävilleen'.

Seuraavana aamuna menin paikallisten naisten moniuskonnolliseen keskukseen kysymään, missä he olivat iltaisin, miksi he pysyivät sisällä, miksi maassa, joka on niin ylpeä tasa-arvostaan, heidät on lukittu sisälle?

Olin valmis syyttämään heidän uskontoaan, murisisin heidän taantumukselliselle ideologialleen, joka pitää naiset keittiössä.

Mutta se oli vain osa tarinaa.

Eräs nainen selitti: täällä Rinkebyssä on omituinen moraalikoodi. Jos et ole muslimi, joudut paljon helpommin rikoksen uhriksi. Nämä pojat ajattelevat, että he voivat viedä kaiken naiselta, joka ei pukeudu hijabiin tai edes peitä hiuksiaan.

Toinen, Besse, kertoi minulle: me emme mene ulos kadulle pimeän tultua. Se on liian vaarallista. Olen asunut täällä 25 vuotta ja se on mennyt koko ajan pahempaan suuntaan. Tilanne on nyt sellainen, että minun on mahdotonta mennä ostamaan edes supermarketista maitoa.

Parwin, kristitty nainen, syytti moskeijoita: kaikki johtuu siitä, mitä he opettavat moskeijassa. Täällä he ovat salafisteja, aivan kuin ISIS. Moskeija pitäisi sulkea, sillä sieltä nuo nuoret ovat oppineet pahoille tavoille.

Mutta yhdestä asiasta he ovat yksimielisiä. He eivät voi mennä ulos, koska he pelkäävät - muslimit, kristityt, nuoret ja vanhat.

Aivan kuin ruotsalainen Liisa, jonka pelko on lukinnut kotiinsa.

Huolissaan lapsistaan, liian huolissaan kertoakseen omille äideilleen.

Tunsin myötätuntoa näitä naisia kohtaan, turvallisesti toistensa seurassa täällä, mutta kauhean yksin omissa kodeissaan. Ainoastaan neljä heistä puhuu ruotsia; loput luottavat edelleen arabian kieleensä. Jopa 25 vuoden jälkeen.

Olin surullinen. Surullinen siitä, että maassa, joka on niin ylpeä naisten oikeuksistaan, feministisestä tasa-arvostaan, on tällaisia paikkoja.

Missä pelko lukitsee kaikkien uskontojen ja ihonvärien naiset koteihinsa.

Missä nuoret miehet aivan tuosta vaan kertovat minulle päin naamaa, että olen valkoinen huora, ja näyttävät seksuaalisia eleitä osoittaakseen minulle paikkani.

Missä yksi nainen pelkää näyttää kasvojaan peläten feministien panettelevan häntä rasistiksi.

Missä yleisradioyhtiö haluaa minun hyväksyvän käsikranaatin roskiksessa aivan normaalina asiana.

Kun seison bussijonossa näiden ihmisten ympäröimänä, voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi.

---

Alkuperäinen kirjoitus: http://www.dailymail.co.uk/news/article-4269576/KATIE-HOPKINS-reports-Scandi-lib-paradise-Sweden.html#ixzz4a5Luxoon