Hopkins: Maa, jossa naiset pelkäävät kävellä kadulla

Katie Hopkins kirjoittaa Mailonlinessa Ruotsista:

En tullut Ruotsiin mellakoiden vuoksi. Tai Trumpin takia. Minun piti itse asiassa tulla tänne jo joulukuussa, mutta sitten tuli lentolakko.

Tulin koska minua pyydettiin. Useasti.

Ruotsalaiset naiset ottivat minuun yhteyttä sähköpostilla ja kirjeillä, jotta voisivat huomaamattomasti näyttää minulle millaiseksi heidän maansa on muuttunut.

Isät kirjoittivat minulle olevansa huolissaan tyttäristään, ja tviittasivat, että Ruotsi ei ollut sellainen kuin ihmiset kuvittelivat, että nuoret tytöt pelkäävät mennä ulos iltaisin.

Uutisotsikot tulvivat nuorten ruotsalaisnaisten raiskauksia ja päällekarkauksia, ja aivan käsittämätöntä, jotkut teot on lähetetty livenä Facebookiin tekijöiden toimesta.

Toisista tapahtumista ei ole pidetty suurta meteliä: 'yksintulleen alaikäisen' maahanmuuttajan tekemä 14-vuotiaan lapsen raiskaus, ja tekijä leuhki myöhemmin olevansa 45-vuotias.

Kun Trump käänsi maailman huomion Ruotsiin viitaten kömpelösti massamaahanmuuton aiheuttamiin ongelmiin maassa, jota on pidetty koko maapallon liberaaleimpana, se oli räjähdyspisteessä.

Hän tarjosi sytykkeen räjähdysherkälle sekoitukselle tuhansia ikävystyneitä maahanmuuttajanuoria, jotka olivat syntyneet tappelemaan ja olivat tuoneet taistelun mukanaan.

Julkisuus polttoaineenaan he järjestivät esityksen täällä Rinkebyssä, joka tunnetaan myös 'Pikku Mogadishuna': ryöstelyä, mellakointia ja autojen polttamista.

Kun liberaalit esittivät syytöksiä valeuutisista, oikeisto esitteli kaaosta tässä kaupungissa, missä 90% Rinkebyn asukkaista on ulkomaalaisia, useimmat aivan hiljattain saapuneita.

Raiskaustilastoja esitettiin ja tulkittiin monipuolisesti: joko Tukholma oli 'Euroopan raiskauspääkaupunki' tai sitten lisääntyneet seksuaaliset ahdistelut olivat vain tilastollinen poikkeama, ja katso, jos käännät kuvaajan ylöalaisin, näet kuinka luvut itse asiassa ovat laskusuunnassa.

Mutta polarisoitujen uutisten maailmassa on vielä joitakin tosiasioita odottamassa kertomistaan. Vaikka se olisi vain yhden turvattoman ja väsyneen valkoisen naisen huomiointia.

Ja näin, että se oli täällä kaikkien nähtävänä ja kuultavana - jos joku vain kuuntelisi. Jos he vain voisivat lopettaa poltettujen autojen kuvaamisen ja raiskaustilastojen tulkitsemisen oman agendansa mukaisiksi.

Eräs 27-vuotias nainen - kutsutaan häntä vaikka nimellä Liisa - pelkää kuollakseen mennä yksin ulos. Hän asuu lähellä vilkasta ostoskeskusta, jonne virtaa maahanmuuttajia no-go-alueilta, ja hän pelkää kävellessään töihin ja töistä kotiin.

Lähellä hänen asuntoaan on silta, jonka alla miehet kokoontuvat. Kaikkina vuorokauden aikoina. He saavuttaisivat hänet helposti portaita pitkin. Kuin sadun pikku vuohi hän juoksee sillan yli kantaen mukanaan turvasuihketta. Peloissaan.

Hän osaa ulkoa viimeisimmät raiskaustapaukset ja kertoo niistä minulle sanojen ryöpytessä ulos, pitkä lista kauheita tapahtumia. Hän odottaa omaa vuoraan tulla lisätyksi listalle.

Hän ei voi kertoa äidilleen. Hän ei halua tämän huolestuvan.

Hänen asuntoonsa murtauduttiin viime viikolla keskellä päivää. Murtovarkaat veivät hänen läppärinsä ja autonavaimensa, ja myöhemmin vielä hänen autonsa. Poliisi sanoi hänelle, etteivät he ehdi tulla.

Hän ei halua kuvaansa julkaistavan. Ei maahanmuuttajien hyökkäyksen pelossa, vaan koska feministit alkaisivat vainota häntä ja syyttää häntä rasistiksi, koska hän on avannut suunsa. Hän pelkää maahanmuuttajamiehiä. Mutta ruotsalaiset naiset ovat vaientaneet hänet.

Pääsin näkemään tämän itse, kun kiirehdin tapahtumapaikalle, missä räjähtämätön käsikranaatti oli löytynyt roskiksesta poliisiaseman edestä eräässä kaupungin no-go-alueista, lähellä moskeijaa. Kysyin poliisilta mikä oli kohde.

He sanoivat etteivät tiedä. Kysyin myös moskeijan muslimijohtajalta. Hän sanoi uskovansa, että kohde oli poliisi.

Sitten kaksi naista tuli sanomaan minulle, ettei minun tulisi sekoittaa moskeijaa eikä muslimeja tähän. Tässä oli kyse poliisista - tällä ei ole mitään tekemistä maahanmuuton kanssa. Minusta tuntui etteivät he ymmärtäneet asian ydintä. Pommi roskiksessa.

Kahdentoista tunnin kuluessa saapumisestani Ruotsiin vastaanottokeskus oli poltettu, tuhopolttoa epäiltiin; käsikranaatti löyty roskiksesta, kohteena joko poliisi tai moskeija; ja toinen käsikranaatti räjähti haavoittaen yhtä Malmössä.

Voidaan keskustella siitä, onko näillä tapahtumilla mitään merkitystä. Minä kutsuisin tätä hulluudeksi. En voi mitenkään uskoa, että tämä on Ruotsi 2000-luvulla, maa jota ihaillaan sen ultra-edistyksellisyydestä.

Ruotsin yleisradion kameramies kysyi minulta, miksi tätä pitäisi lainkaan politisoida; miksei tässä voisi vain olla kysymyksessä tapahtuma, jossa joku on laittanut räjähteen roskikseen.

Katsoin häntä ja ihmettelin, että kumpikohan meistä on hullu.

Kävin myöhemmin vielä kävelemässä no-go-lähiössä ja päädyin lopulta sen keskustaan. Viikkoa aikaisemmin täällä poltettiin ja ryösteltiin koko maailman katsellessa.

Ihmettelin mikä tässä oli outoa, omituisen rauhallisuuden lisäksi. Ja ymmärsin sitten, että olin paikan ainoa nainen. Kaikki muut olivat nuoria afrikkalaismiehiä. Puhuivat arabiaa. Kuluttivat aikaa täysin ilman päämäärää.

Turhautuneena kysyin joiltakin heistä, mitä he oikein tekivät, mikä heidän päämääränsä oli, mitä he yrittivät saavuttaa seisoskelemalla siellä. Sisäinen äitini oli raivoissaan.

'Painu v*ttuun, senkin valkoinen huora, mee naimaan äitiäs', he vastasivat, ja jatkoivat esittämällä mitä he tekevät 'pienille valkoisille tyttöystävilleen'.

Seuraavana aamuna menin paikallisten naisten moniuskonnolliseen keskukseen kysymään, missä he olivat iltaisin, miksi he pysyivät sisällä, miksi maassa, joka on niin ylpeä tasa-arvostaan, heidät on lukittu sisälle?

Olin valmis syyttämään heidän uskontoaan, murisisin heidän taantumukselliselle ideologialleen, joka pitää naiset keittiössä.

Mutta se oli vain osa tarinaa.

Eräs nainen selitti: täällä Rinkebyssä on omituinen moraalikoodi. Jos et ole muslimi, joudut paljon helpommin rikoksen uhriksi. Nämä pojat ajattelevat, että he voivat viedä kaiken naiselta, joka ei pukeudu hijabiin tai edes peitä hiuksiaan.

Toinen, Besse, kertoi minulle: me emme mene ulos kadulle pimeän tultua. Se on liian vaarallista. Olen asunut täällä 25 vuotta ja se on mennyt koko ajan pahempaan suuntaan. Tilanne on nyt sellainen, että minun on mahdotonta mennä ostamaan edes supermarketista maitoa.

Parwin, kristitty nainen, syytti moskeijoita: kaikki johtuu siitä, mitä he opettavat moskeijassa. Täällä he ovat salafisteja, aivan kuin ISIS. Moskeija pitäisi sulkea, sillä sieltä nuo nuoret ovat oppineet pahoille tavoille.

Mutta yhdestä asiasta he ovat yksimielisiä. He eivät voi mennä ulos, koska he pelkäävät - muslimit, kristityt, nuoret ja vanhat.

Aivan kuin ruotsalainen Liisa, jonka pelko on lukinnut kotiinsa.

Huolissaan lapsistaan, liian huolissaan kertoakseen omille äideilleen.

Tunsin myötätuntoa näitä naisia kohtaan, turvallisesti toistensa seurassa täällä, mutta kauhean yksin omissa kodeissaan. Ainoastaan neljä heistä puhuu ruotsia; loput luottavat edelleen arabian kieleensä. Jopa 25 vuoden jälkeen.

Olin surullinen. Surullinen siitä, että maassa, joka on niin ylpeä naisten oikeuksistaan, feministisestä tasa-arvostaan, on tällaisia paikkoja.

Missä pelko lukitsee kaikkien uskontojen ja ihonvärien naiset koteihinsa.

Missä nuoret miehet aivan tuosta vaan kertovat minulle päin naamaa, että olen valkoinen huora, ja näyttävät seksuaalisia eleitä osoittaakseen minulle paikkani.

Missä yksi nainen pelkää näyttää kasvojaan peläten feministien panettelevan häntä rasistiksi.

Missä yleisradioyhtiö haluaa minun hyväksyvän käsikranaatin roskiksessa aivan normaalina asiana.

Kun seison bussijonossa näiden ihmisten ympäröimänä, voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi.

---

Alkuperäinen kirjoitus: http://www.dailymail.co.uk/news/article-4269576/KATIE-HOPKINS-reports-Scandi-lib-paradise-Sweden.html#ixzz4a5Luxoon