Yhdennentoista suuran lukemisen jälkeen saatat joutua käymään K-Marketin hiusväriosastolla.
Suura 11, "Huud", ajoittuu 10. suuran tavoin myöhäiselle Mekan kaudelle Muhammedin profeetan uran ensimmäiselle puoliskolle. Sen nimi tulee jakeista 50-60, joissa kerrotaan tarina profeetta Huudista, joka lähetettiin islamin tradition mukaan Arabian Aadin heimolle noin 2400 eKr. Suura 11 toistaa 10. suuran varoituksen Allahin tuomiosta vieläkin voimakkaimmin sanankääntein. Hadithin mukaa se sai Muhammedin ahdistumaan. Kerran yksi hänen läheisimmistä seuraajistaan, Abu Bakr, sanoi hänelle: "Oi Allahin Lähettiläs, totisesti hiuksesi ovat harmaantuneet." Muhammed vastasi, että suura 11, kuten myös suurat 56, 77, 78 ja 81, jotka kaikki käsittelevät tuomiopäivää, "ovat saaneet hiukseni harmaiksi."
Allah aloittaa tämän hiuksia harmaannuttavan suuran yhteenvedolla (jakeet 1-24) monista aiheista, joita käsiteltiin suurassa 10, mukaan lukien Koraanin viisauden (jae 1). Mujahi, Qatadah, Ibn Jarir muiden muassa selittivät tämän jakeen tarkoittavan, että Koraani on "täydellinen sanoissaan, yksityiskohtainen merkityksessään. Niinpä se on sekä muodoltaan että sisällöltään täydellinen." Ibn Kathir sanoo: "tämä Koraani laskeutui täydellisenä ja yksityiskohtaisena, pelkästään Allahin palvelemiseksi, ilman ketään kumppaneita." Koraani on myös jäljittelemätön. Allah toistaa haasteensa kirjoittaa samanlainen suura jakeessa 13. Hän painottaa tuttuja teemoja: yksin Allahia tulee palvella (jae 2) ja kaikki luodut ovat hänestä riippuvaisia (jae 6); epäjumalien hyödyttömyys (jae 14); maallisen elämän loiston petollisuus (jae 15); hirvittävä rangaistus (jakeet 15,22), joka odottaa sitä, joka "puhuu valhetta Jumalaa vastaan" (jae 18), sekä ihanat puutarhat, jotka odottavat siunattuja (jae 23).
Allah antaa jakeessa 5 oudon lausunnon: "Kavahtakaa, kun he kääriytyvät vaatteisiinsa. Jumala tietää, mitä he salailevat ja mitä ilmaisevat. Totisesti, Hän tietää, mitä heidän rintaansa on kätkettynä." Mitä vaatteisiin kääriytymisellä on tekemistä sen kanssa, että Allah tuntee heidät? Käy ilmi, että jotkut ihmiset verhoutuivat vaatteisiin peittääkseen itsensä Allahilta, erityisesti intiimien hetkien aikana: Ibn Abbas selittää, että "siellä oli ihmisiä, jotka häpeilivät riisua vaatteitaan kun kävivät tarpeillaan ja näin paljastivat alastomuutensa taivaalle. He häpeilivät myös harrastaa seksiä naistensa kanssa sen pelossa, että ilmaisisivat itsensä taivaalle. Tämä ilmestys siis koskee heitä."
Jaha.
Sitten seuraa tarinoita monista profeetoista ja ne kaikki käsittelevät sitä, miten uppiniskaiset ja jääräpäiset uskottomat hylkäävät heidät. Allah kertoo tarinan Nooan arkista varsin eri tavalla kuin Raamatussa (jae 25-49). Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa 6-9 Nooa ei ole missään tekemisissä uskottomien kanssa; Jumala kertoo hänelle: "Minä olen päättänyt tehdä lopun kaikesta elollisesta, sillä maa on ihmisten takia täynnä väkivaltaa. Minä hävitän heidät ja maan heidän kanssaan" (6:13) ja käskee hänen rakentaa arkin, mutta hän ei käske Nooaa varoittamaan ihmisiä tulvasta. Koraanissa kuitenkin Nooa menee antamaan kansalleen "selvän varoituksen" (jae 25) etteivät he "palvelisi ketään muuta kuin Jumalaa" (jae 26). Niinpä Raamatun kertomuksen ihmisten rappio ja väkivalta muuttuu Koraanissa yksinkertaisesti epäjumalanpalvelukseksi, tai tarkemmin sanottuna shirkiksi, joka tarkoittaa kumppaneiden asettamista Allahin rinnalle.
Myös Muhammed toi kansalleen selvän varoituksen (14:52), etteivät he palvelisi muuta kuin Allahia (3:64), ja niinpä Nooa on tässä kertomuksessa ikään kuin esi-Muhammed, jonka saarnaama sanoma on täysin samanlainen. Tämä onkin todella se, miten islam näkee raamatulliset profeetat. He opettivat Muhammedin tavoin islamia - heidän seuraajansa sitten väärensivät heidän opetuksensa ja loivat juutalaisuuden ja kristinuskon. Jopa Nooan saama vastaanotto muistuttaa sitä, kuinka Quraishin pakanaheimo otti vastaan Muhammedin. Uskottomat sanovat hänen olevan vain ihminen ja syyttävät häntä ja hänen seuraajiaan valehtelusta (jae 27) ja väittävät hänen jopa keksineen omasta päästään ilmestykset, joiden hän väittää tulleen Allahilta (jae 35). Nooa vastaa sanomalle, että jos Allah on päättänyt johtaa heidät harhaan, ei hänen sanomisillaan ole väliä (jae 34). Tämäkin vastaa lähes täysin Muhammedin kokemuksia: Allah käskee hänen kertoa uskottomille, että hän on vain ihminen (18:110); he syyttävät häntä valehtelusta (42:24) ja Koraanin väärentämisestä (jae 13); ja tietysti Muhammed myös kertoo, että jos Allah tahtoo jonkun eksyttää, kukaan ei voi häntä auttaa (7:186).
Nooa on siis käytännössä Muhammedin sijainen. Tässä epäsuorasti painotetaan kaikkien profeettojen samanlaista sanomaa ja uskottomien jääräpäisyyttä Allahin totuuden edessä. Yksi noista uskottomista on Nooan poika, joka kieltäytyy astumasta arkkiin ja sanoo: "Lähden turvaan jollekin vuorelle, se suojelee minut vedeltä" (jae 43). Hänen poikansa hukkuu ja Nooa muistuttaa Allahia tämän lupauksesta säästää hänen perheensä (jakeessa 40): "Totisesti, poikani kuuluu perheeseeni" (jae 45). Mutta Allah sanoo hänelle: "Oi Nooa! Totisesti, hän on perheesi ulkopuolella; hänen tekonsa ovat pahat" (jae 46). Usko ja epäusko menee islamissa jopa perhesiteiden yli. Ibn Kathir selittää: "Niinpä hänen poikansa oli jo edeltäkäsin tuomittu hukkumaan hänen epäuskonsa ja isänsä vastustamisen takia."
Huudin tarina (jakeet 50-60) seuraa samanlaista kaavaa. Hän kehottaa Aadin ihmisiä katumaan (jae 52), mutta he vaativat häneltä selkeitä todisteita (jae 53), ja heidät tuhotaan - vaikkakin Huud ja hänen laillaan uskovat pelastetaan (jae 58). Allah toistaa samaa kaavaa kertomuksessa Salihista (jakeet 61-68), joka lähetettiin Nooan jälkeen Thamudin heimolle, joka asui pohjoisessa Arabiassa. Allah antaa heille tunnusmerkin voimastaan: "Oi kansani, tämä naaraskameli on Jumalan, se on merkkinä teille" (jae 64) - kameli ilmestyi joidenkin traditioiden mukaan ihmeellisesti vuorelta. Thamudin ihmisiä käsketään olemaan vahingoittamatta kamelia, mutta he niin he tekevät (jae 65) ja sitten heidät tuhotaan (jae 67), paitsi Salih ja hänen laillaan uskovat (jae 66).
Seuraavaksi Allah kertoo raamatun tarinan Abrahamista, Saarasta ja Lootista (jakeet 69-83) huipentaen kertomuksen nimeämättömiin Sodomaan ja Gomorraan (jae 82) ja viitaten nimeltä mainitsemattomaan sodomian rikokseen (jae 79). Sitten hän kertoo Midianin heimon profeetan Shuaibin tarinan hyvin samoin sanankääntein ja päätyen samanlaiseen lopputulokseen kuin Huudin tarinassa (jakeet 84-95).
Jakeissa 96-123 Allah vetää yhteen monia suuran teemoja mainiten ohimennen Mooseksen ja Faraon (jakeet 96-98). Sekä Allahiin uskovat että myös hänet hylkäävät joutuvat kohtaamaan kauhistuttavan tuomion, jonka perusteella uskottomat joutuvat Helvetin tuleen ja uskovaiset pääsevät Paratiisiin (jakeet 103-108). Allah antaa Moosekselle Tooran, mutta siitä tulee kiista (jae 110), jonka Allah olisi voinut ratkaista, mutta hän päätti Tanwir al-Miqbas min Tafsir Ibn Abbasin mukaan "viivyttää tuomiotaan hänen kansalleen". Uskovaisten tulee rukoilla ja pysyä lujina (jakeet 114-115), koska se on Allahin tahto: "Ja mikäli Herrasi olisi tahtonut, Hän olisi voinut saattaa koko ihmissuvun yhdeksi ainoaksi yhteisöksi. Mutta he jatkavat kiistelemistään" (jae 118). Uskovaisten tulee kuitenkin luottaa häneen (jae 123) - tai muuten.
Koraanin luvut yhdestä yhdeksään ovat kirjan ensisijainen opillinen sisältö. Suuraa 9 seuraavat suurat alkavat keskittyä enemmän kertomuksiin profeetoista pönkittäen Muhammedin väitettä profeetallisuudestaan - ja samalla jatkuu raivoisa vääräuskoisten tuomitseminen, jota suurat 1-9 ovat pullollaan.
Suura 10, "Joona", ajoittuu myöhäiselle Mekan kaudelle, Muhammedin profeetan uran ensimmäiselle puoliskolle. Sen nimi tulee jakeesta 98, missä profeetta Joona ohimennen mainitaan. Luku alkaa jälleen kolmella salaperäisellä kirjaimella, jonka jälkeen se julistaa "Nämä ovat viisauden Kirjan säkeistöjä" (jae 1). "Tämä osoittaa", sanoo Ibn Kathir, "että nämä jakeet ovat Koraanista, joka tuomitsee viisaasti."
Allah osoittaa tämän "tuomion viisauden" useilla julistuksilla: hän on tehnyt kaikki asiat (jakeet 5-6); uskottomien jumalankuvat ovat arvottomia (jae 18); jotkut ihmiset ovat kiittämättömiä Allahille (jae 12); Allah hävitti aikaisemmat uskottomien sukupolvet (jae 13); uskottomat palavat helvetissä (jakeet 8, 27); ja uskovaiset saavat nauttia Paratiisin puutarhoista (jakeet 9, 26).
Siunattujen iho on valkoinen ja tuomittujen musta (jakeet 26-27) [suomennoksessa ei käytetä näitä sanoja]. Ibn Kathir lainaa hadithia: "Kun Paratiisin ihmiset saapuvat Paratiisiin", meille kerrotaan, "isäntä sanoo: 'Oi Paratiisin ihmiset, Allah on luvannut teille jotakin, jonka Hän tahtoo nyt täyttää'" Sitten siunatut vastaavat: "Mitä se on? Ei kai Hän ole tehnyt meidän Vaakaamme painavaksi?" - se tarkoittaa, että eikö hän ole tehnyt meidän hyviä tekojamme painavammaksi kuin pahoja tekojamme? "Eikö hän ole tehnyt meidän kasvojamme valkoisiksi ja pelastanut meitä Tulelta?" Sillä "mustaa tai pimeyttä ei tule olemaan heidän kasvoillaan Tuomiopäivän tapahtumissa. Mutta kapinoivien uskottomien kasvot ovat tomun ja pimeyden mustaamat." Vaikka jotkut ovat yrittäneet tehdä tästä rasistisen lausunnon, ei valtavirran muslimien Koraanin kommentaareissa ole mitään, mikä tukisi sellaista käsitystä; kyseessä on selvästi moraalinen tuomio, ei rotuun liittyvä.
Sitten Allah puhuu Koraanin ylivertaisuudesta ja siitä miten Muhammedin tulee vastata niille, jotka kyseenalaistavat sen (jakeet 37-41). Hän kertoo Muhammedille, että ainoastaan Allah olisi kyennyt luomaan Koraanin ja että se on "vahvistus sille, mikä ilmaistiin jo sitä ennen" - tässä viitataan Tooraan ja Evankeliumiin, jotka oli ilmoitettu aikaisemmin - " ja kirjoituksen selitys, joka totisesti on kaikkien maailmojen Herralta saatu" (jae 37). Allah esittää kuuluisan haasteen uskottomille jäljitellä Koraania, elleivät he pidä sitä jumalallisena kirjana: "Väittävätkö he, että hän (Muhammed) on sepittänyt sen? Sano silloin: »Tuokaa sitten suura, joka on tämän kaltainen, ja huutakaa avuksenne ketä voitte Jumalan asemesta, jos olette oikeassa.»" Ibn Kathir selittää:
"Koraanilla on ihmeellinen luonto, jota ei voi jäljitellä. Kukaan ei kykene tuottamaan mitään lähellekään sen kaltaista, ei edes kymmentä suuraa tai edes yhtä suuraa sen kaltaista. Koraanin kaunopuheisuus, tarkkuus ja sulous eivät voi olla peräisin kuin Allahilta. Koraanin suuret ja runsaat periaatteet ja merkitykset - jotka ovat suureksi hyödyksi tässä maailmassa ja Tuonpuoleisessa - eivät voi olla peräisin kuin Allahilta. Ei ole mitään sen vertaista kuin Hänen Ylhäisyytensä ja Ominaisuutensa ja Hänen sanansa ja tekonsa. Siksi Hänen Sanojaan ei voi verrata Hänen luomiensa olentojen sanoihin."
Hän selittää, että se vahvistaa aiemmat kirjoitukset, "ja todistaa niistä. Se näyttää muutokset, vääristelyt ja rappion, jotka ovat tulleet näihin Kirjoihin" - heijastaen valtavirran islamin uskomusta, että juutalaiset ja kristityt kirjoitukset ovat muslimiprofeettojen Mooseksen ja Jeesuksen alkuperäisten ilmoitusten väärennettyjä versioita. Koraani korjaa nämä väärennökset.
Miksi esittää haaste tuoda "suura, joka on tämän kaltainen"? Koska arabian kaunopuheisuutta pidetään merkkinä Koraanin jumalallisesta alkuperästä. Ibn Kathir selittää: "kaunopuheisuus oli osa arabien luonteenlaatua. Arabialaista runoutta, kuten Al-Mu'allazat - vanhin täydellinen kokoelma mitä kauneinta muinaista arabialaista runoutta - pidettiin kirjallisen taiteen huippuna. Kuitenkin Allah ilmoitti sellaista, jonka tyyliä kukaan ei tuntenut ja mitä kukaan ei kyennyt jäljittelemään. Niinpä uskovaisten joukossa oli niitä, jotka uskoivat sen tähden, mitä he tiesivät ja tunsivat Kirjassa mukaanlukien sen kauneus, kaunopuheisuus, hyödyllisyys ja sujuvuus. Heistä tuli kaikkein parhaimpia Koraanin tuntijoita ja sen noudattajia." Tämä on yksi perussyistä, miksi perinteinen islamilainen teologia sanoo, ettei Koraania voida kääntää: jos menetetään arabian kielen musiikki, menetetään osa sen olemuksesta.
Allah jatkaa toistamalla monia aikaisempia teemoja, jatkaen niiden arvostelua, jotka eivät kuunnelleet hänen profeettojaan, joita lähetettiin kaikille kansoille (jae 47). Allahin ikuisen rangaistuksen pitäisi saada synnintekijät katumaan (jakeet 50-54), sillä hän antaa elämän ja kuoleman, ja kaikki palaavat hänen luoksensa (jae 56). Kaikki luodut kuuluvat Allahille, ja epäjumalanpalvojat keksivät valheita Allahista (jae 66).
Uskottomat jopa uskaltavat väittää, että Allahilla on poika, vaikka hän on riippumaton (jae 68). Tafsir al-Jalalayn selittää: "He, nimittäin juutalaiset ja kristityt, ja ne jotka väittävät enkeleiden olevan Jumalan tyttäriä, sanovat: 'Jumala on ottanut pojan'" Mutta itse asiassa: "Hän on riippumaton eikä tarvitse ketään, sillä vain se, joka tarvitsee lapsen voisi haluta sellaisen. Hänelle kuuluu kaikki taivaissa ja maan päällä, kuten omaisuus, luodut olennot ja palvelijat".
Jakeissa 71-93 Allah kertoo Nooan (71-74) ja Mooseksen (75-93) tarinat ilman suuria eroavaisuuksia seitsemännen suuran versioihin. Nooa ja Mooses on laitettu samanlaisiin rooleihin kuin Muhammed: he ovat profeettoja, joiden ilmoituksia röyhkeät ja pahanilkiset kuulijat eivät kuuntele, ja joita sitten asianmukaisesti rangaistaan. Mooses jopa rukoilee Allahia, ettei tämä antaisi faraolle armoa: "Herra, pyyhi pois heidän rikkautensa ja koveta heidän sydämensä, niin että he eivät usko, ennen kuin näkevät tuskallisen tuomionsa!" (jae 88). Allah kuulee hänen rukouksensa (jae 89), vaikka Allah säästääkin faraon (jae 92), kun tämä katuu (jae 90). Hän "järjesti Israelin lapsille hyvät asuinsijat ja varusti heidät hyvällä ravinnolla", mutta he ryhtyivät "eripuraisiksi" (jae 93). Hadithin mukaan "juutalaiset jakaantuivat 71:ksi lahkoksi, kristityt 72:ksi lahkoksi ja tämä Umma [muslimien yhteisö] jakautuu 73:ksi lahkoksi, joista yksi pääsee Paratiisiin ja 72 joutuu Tuleen."
Suura lopettaa vakuutuksella Muhammedille ja julistamalla Allahin kaikkivaltiutta jakeissa 94-109. Allah käskee Muhammedia "kysymään niiltä, jotka ennen sinua lukivat Kirjaa", jos hän epäilee saamaansa ilmoitusta (jae 94). Tafsir al-Jalalayn sanoo tämän tarkoittavan, että Muhammedin tulee kysyä "kysymyksiä niiltä, jotka lukivat Kirjoituksia, Tooraa ennen sinua, sillä niissä on todisteet ja he voivat vahvistaa niiden totuuden." Tässä tietysti oletetaan, että väärentämättömät versiot juutalaisista (ja kristityistä) kirjoituksista olivat saatavilla muhammedin päivinä - väite, joka aiheuttaa vakavia vaikeuksia islamilaiselle käsitykselle, että niitä olisi ollenkaan väärennetty, sillä niiltä ajoilta on löytynyt kopioita, eivätkä ne eroa nykyisistä juutalaisista ja kristityistä teksteistä.
Viime kädessä on kuitenkin Allahista kiinni kuka uskoo ja kuka ei usko (jakeet 99-100). Se jätetään selittämättä miksi hän on luonut ihmisiä vain sen takia, että kiduttaisi heitä ikuisessa tulessa.
Miksi jotkut muslimit pitävät velvollisuutenaan Allahin edessä käydä sotaan juutalaisia ja kristittyjä vastaan? Syynä on tämä Koraanin luku.
Suura 9, "Katumus", on ainut Koraanin 114:stä luvusta, joka ei ala lauseella "Bishmillah ar-Rahman ar-Rahim" - "Jumalan, laupiaan Armahtajan, nimeen." Tähän annettu erilaisia selityksiä. Kalifi Uthman (ja muutkin islamin oikeusoppineen Zamakhsharin mukaan) selittää syyksi sen, että jotkut uskoivat suuran 8 ja suuran 9 olevan itse asiassa sama suura, ja että "pyhä profeetta kuoli ilmoittamatta oliko suura Bara'ah [suura 9] suuran Anfal [suura 8] osa vai ei." Ibn Kathir sanoo, että lausetta ei ole yksinkertaisesti siksi, että "Kumppanit eivät kirjoittaneet sitä Koraanin täydelliseen kopioon [Mushaf], jonka he olivat koonneet". Maududi vakuuttaa, että oikean selityksen antaa Imam Razi, joka sanoo, että Bismillah jätettiin pois, koska Muhammed, sen lisäksi, ettei itse lausunut Bismillahia, antoi käskyn olla lausumatta sitä tämän suuran alussa.
Miksi hän niin määräsi? Tafsir al-Jalalayn selittää Muhammedin käskyä siten, että Bismillah "on suojelus, ja [suura 9] lähetettiin sen jälkeen, kun suojelus oli poistettu miekalla." Eräs Muhammedin varhaisimmista seuraajista, Ali ibn Abi Talib, on samaa mieltä sanoen, että Bismillah "ilmaisee suojelua, mutta tämä suura lähetettiin miekan kera. Siksi se ei ala suojeluksella." Tafsir al-Jalalayn lisää, että "Hudhayfa kertoo, että he kutsuivat tätä Katumuksen suuraksi, vaikka se on todellisuudessa Rangaistuksen suura."
Se on: Rangaistus vääräuskoisille.
Joka tapauksessa Bismillahin kielto tämän suuran alussa pysyy. Sellaiset oppineet kuin Jazari ja Shatbi sanovat, että suuran alussa ei tule lausua Bismillahia, mutta Bulandshahri sanoo, että jos suuraa 9 lausutaan aloittaen jostain muusta kohdasta kuin alusta, lukija voi itse päättää lausuuko Bismillahin vai ei.
Bukharin talteen laittaman hadithin mukaan suura 9 oli viimeinen, joka ilmoitettiin kokonaisuudessaan, vaikka erään toisen suuran osia tuli vielä myöhemmin. Toinen hadith sanoo suuran 110 olleen aivan viimeinen, mutta joka tapauksessa suura 9 on hyvin myöhäinen, Muhammedin viimeisten ilmestysten joukossa. Islamin perimätiedon mukaan se ilmoitettiin niihin aikoihin, kun Muhammed järjesti tuloksettoman sotaretken Bysantin Tabukin varuskuntaa vastaan pohjoisessa Arabiassa vuonna 613, ja suuri osa sen sisällöstä käsittelee sitä, miten kristityn suurvallan armeijan kanssa yritettiin yhteenottoa.
Allah aloittaa tämän suuran kuitenkin puhuttelemalla Mekan pakanoita. Hän vapauttaa uskottomat kaikista velvollisuuksista, joista heillä oli sopimus muslimien kanssa ja kaikki voimassa olevat sopimukset rajoitettiin neljään kuukauteen (jakeet 1-3).
Allah varoittaa, että "olette Jumalan ulottuvilla sekä että Jumala saattaa uskottomat häpeään" (jae 2), jonka Tafsir al-Jalalayn selittää tarkoittavan, että Allah "nöyryyttää heitä tässä maailmassa tappamalla heidät, ja Tuonpuoleisessa heittämällä heidät Tuleen." Hajjin aikana annetaan ilmoitus, että "Jumalaa ei sido kosketus pakanain kanssa, samoin kuin se ei sido Hänen lähettilästänsäkään" ja pakanoita käsketään katumaan ja kääntymään islamiin (jae 3). Tämä koskee vain niitä pakanoita, jotka ovat rikkoneet sopimuksen muslimien kanssa; muita sopimuksia noudatetaan niiden päättymiseen asti (jae 4). As-Sawi sanoo, että tämä on poikkeus neljän kuukauden rajoitukseen, koskien Damra-heimoa, jonka "sopimusta oli vielä yhdeksän kuukautta jäljellä."
Seuraavaksi tulee pahamaineinen Miekkajae sisältäen käskyn "vuodattaa pakanain verta missä tahansa heitä tapaattekin" (jae 5). Nykyajan jihadistit luonnollisesti rakastavat jaetta. Vuoden 2003 saarnassaan Osama bin Laden riemuitsi tästä jakeesta: "Ylistys Allahille, joka ilmoitti tämän Miekan jakeen palvelijalleen ja lähettiläälleen [Profeetta Muhammed] osoittaakseen totuuden ja lopettaakseen valheen."
Ibn Juzayy huomauttaa, että jae 5 abrogoi (kumoaa) "jokaisen Koraanin rauhansopimuksen" ja erityisesti Koraanin ohjeen "vapauttaa" vangit tai "antaa heidän lunastaa itsensä vapaiksi" (47:4). As-Suyutin mukaan "tämä on miekan ayat, joka kumoaa anteeksiannon, aselevon ja huomiotta jättämisen" - tarkoittaa ehkäpä pakanoiden rikkomusten huomiotta jättämistä. Tafsir al-Jalalayn sanoo, että muslimien tulee "surmata monijumalaisia mistä hyvänsä te löydätte heitä, olkoot se laillinen aika tai pyhitetty, ja ottaa heidät vangeiksi linnoihin ja linnoituksiin, kunnes heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla surmatuiksi tai kääntyä islamiin".
Ibn Kathir on samaa mieltä ohjeistaen muslimeja, että "he eivät vain odottaisi heitä. Mieluummin etsikää ja piirittäkää heitä heidän maillaan ja linnoituksissaan, hankkikaa heistä tietoa teillä ja kulkuväylillä niin, että mikä on suurta näyttää yhä pienemmältä heille. Tällä tavoin heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolla tai kääntyä islamiin." Hän ei myöskään tunnu allekirjoittavan länsimaissa nykyään vaikuttavien islamin puhemiesten yleistä näkemystä, että tämä jae pätisi vain Arabian pakanoihin Muhammedin aikana eikä sitä voisi soveltaa muualle. Päinvastoin hän vakuuttaa, että "vuodattakaa pakanain verta missä tahansa heitä tapaattekin" tarkoittaa juuri sitä mitä siinä sanotaan: uskottomat on tapettava "kaikkialla maan päällä, paitsi Pyhällä Maalla" - se on Mekan pyhä moskeija Koraanin 2:191 mukaan.
Jos uskottomat kääntyvät islamiin on muslimien lopetettava heidän tappamisensa. Tafsir al-Jalalayn: "Mutta jos he katuvat epäuskoaan, suorittavat rukoukset ja maksavat almut, antakaa heidän mennä vapaasti älkääkä häiritkö heitä." Ibn Kathir: "Nämä Ayat [jakeet] sallivat taistelun ihmisiä vastaan, kunnes he kääntyvät islamiin ja noudattavat sen ohjeita ja sääntöjä." Qutb sanoo, että sopimusten päättäminen neljän kuukauden jakson jälkeen yhdistettynä komentoon tappaa uskottomat "ei ollut tarkoitettu kostoon tai tuhoamiseen, vaan paremminkin varoitus, joka antoi heille syyn kääntyä islamiin."
Asad kuitenkin sanoo, että jakeesta 5 "ei seuraa 'käänny tai kuole', kuten jotkut islamiin epäsuosiollisesti suhtautuvat kriitikot näyttäisivät olettavan." Hän sanoo, että "sota oli sallittu vain itsepuolustukseksi" Koraanin jakeen 2:190 perusteella, ja että "vihollisen kääntyminen islamiin ... on ainoastaan yksi, eikä suinkaan ainoa, tapa heille 'vastustaa vihollisuuksia'". Hän kehottaa lukemaan jakeet 4 ja 6 lisävalaistuksen saamiseksi.
Lopuksi on hyvä huomata, että As-Suyutin mukaan lainoppinut Ahs-Shafi'i piti tätä jaetta todisteena siitä, että ne jotka eivät rukoile tai maksa zakatia [almuja], tulee tappaa. "Jotkut käyttävät sitä todisteena siitä, että he ovat kafirun [uskottomia]." Samoin Ibn Kathir: "Abu Bakr As-Siddiq käytti tätä ja muita kunnioitettuja jakeita todisteena taistellessaan niitä vastaan, jotka kieltäytyivät maksamasta zakatia." Niinpä jopa ne muslimit, jotka eivät täytä islamin vaatimuksia, kuuluvat niihin, joita vastaan tulee taistella. Tämä on periaate, jota myöhempien aikojen salafistiset liikkeet soveltavat, ja käyttävät sitä leimaamaan vääräuskoisiksi hallituksia, jotka eivät hallitse tiukasti islamilaisen lain mukaan, ja niinpä itseään todellisina muslimeina pitävien tulee taistella niitä vastaan. Islamilainen Valtio soveltaa tätä julistaessaan, että ne muslimit, jotka eivät hyväksy sen auktoriteettia, ovat uskottomia ja heidän tappamisensa on siten oikeutettua.
1900-luvun islamoppineen Muhammad Asadin mukaan suuran 9 jakeet 4 ja 6 kumoavat sen vaikutelman, joka syntyy jakeesta 5: että pakanoille tarjotaan vain kaksi vaihtoehtoa - "käänny tai kuole". Jakeessa 4 kuitenkin vain todetaan, että muslimit tulevat noudattamaan pakanoiden kanssa tehtyjä sopimuksia niiden päättymispäivään saakka. Ja Ibn Kathirin mukaan jae 6 antaa pakanoille "turvallisen kauttakulun, jotta he voivat oppia Allahin uskontoa, niin että Allahin sanomaa levitetään Hänen palvelijoidensa keskuuteen...Toisin sanoen, ne jotka tulevat sodan alueelta islamin alueelle muslimien seurassa viestintuojina, liikematkailijoina, rauhanneuvottelijoina tai maksamaan jizyaa, saavat muslimijohtajilta ja heidän edustajiltaan turvatun kauttakulun muslimien hallitsemalla alueella siihen asti, kun he palavaat omalla maalleen tai turvapaikkaansa." Jizayan maksaminen viittaa Kirjan Kansoilta perittävään veroon islamin hallinnon alla, jae 29; niinpä vaihtoehdot ainakin niille, jotka ovat saaneet kirjoitetun ilmoituksen (lähinnä juutalaiset, kristityt ja zarathustralaiset), ovat - ei kääntyminen tai kuolema - vaan kääntyminen, alistuminen tai kuolema.
Tafsir al-Jalalayn, As-Suyuti ja Ibn Juzayy ovat samaa mieltä jakeesta 6. Ibn Juzayy sanoo sen merkitsevän, että muslimien tulee "taata heidän turvallisuutensa, jotta he voivat kuulla Koraanin sanoman, jolloin nähdään tuleeko heistä muslimeita vai ei. (sen jälkeen heidät saatetaan turvalliselle alueelle.) Jos he eivät käänny islamiin, palauttakaa heidät omalle alueelleen." Hän huomauttaa kuitenkin, että tämä ei ole yhtenäinen näkemys: "Toiset pitävät tätä tiukkana määräyksenä, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että tämä on abrogoitu määräyksellä taistella."
Pakanoiden ja muslimien välinen sopimus "pyhän temppelin seutuvilla" (jae 7) viittaa Hudaibiyyan sopimukseen. Islamin perimätiedon mukaan vuonna 628 Muhammed sain näyn, missä hän teki pyhiinvaelluksen Mekkaan - pyhiinvaellus oli pakanallinen tapa, jonka hän kovasti halusi ottaa osaksi islamia, mutta se ei ollut mahdollista, koska quraishit hallitsivat Mekan kaupunkia. Näihin aikoihin hän käski kuitenkin muslimeja valmistautumaan pyhiinvaellukseen Mekkaan ja hän matkasi sinne 1500 miehen kanssa. Quraishit kohtasivat heidät kaupungin ulkopuolella ja osapuolet sopivat 10 vuoden aselevosta (hudna), jota kutsutaan Hudaibiyyan sopimukseksi.
Eräät muslimijohtajat olivat tyytymättömiä aselepoon. Hehän olivat hiljattain murtaneet quraishien Medinan piirityksen ja olivat voimakkaampia kuin koskaan. Miksi he eivät käyttäisi sotillaalista mahtiaan sen sijaan, että neuvottelevat rauhansopimuksen vain tehdäkseen pyhiinvaelluksen? Muhammedin elämäkerturin Ibn Ishaqin mukaan hurjistunut Umar meni Abu Bakrin luo ja sanoi: "Eikö hän ole Jumalan lähettiläs, ja emmekö me ole muslimeja ja he monijumalaisia? Miksi meidän pitäisi suostua siihen, mikä halventaa uskontoamme?" He menivät Muhammedin luo, joka yritti vakuuttaa heidät: "Minä olen Jumalan orja ja Hänen lähettiläänsä. Minä en jätä tottelematta Hänen käskyjään ja Hän ei anna minun kärsiä tappiota."
Mutta sopimus ei todellakaan näyttänyt siltä, että se olisi muslimeille edullinen. Kun sopimuksen kirjoittamisen aika tuli, Muhammed käski Alin kirjoittaa "Allahin, Armollisen Armahtajan nimeen." Silloin quraishin neuvottelija, Suhayl bin Amr, keskeytti hänet ja sanoi: "Tuota minä en allekirjoita; kirjoita sen sijaan 'Sinun nimeesi, oi Allah.'" Muhammed käski Alin kirjoittaa, mitä Suhayl oli käskenyt.
Mutta Suhayl ei ollut vielä lopettanut. Kun Muhammed käski Alin kirjoittaa: "Tämä on se, mitä Muhammed, Jumalan lähettiläs, on sopinut Suhayl bin Amrin kanssa", hän vastusti jälleen. "Jos minä todistaisin, että sinä olet Jumalan lähettiläs", hän sanoi, "en olisi taistellut sinua vastaan. Kirjoita oma nimesi ja isäsi nimi." Jälleen islamin profeetta, seuraajiensa tyrmistykseksi, käski Alin kirjoittaa kuten Suhayl oli toivonut.
Sopimuksen lopullisessa versiossa Muhammed järkytti miehiään sopimalla ehdoista, jotka näyttivät olevan muslimeille epäedullisia: jos joku pakenisi quraisheja ja etsisi turvaa muslimeilta, hänet tulisi palauttaa heidät quraisheille; sen sijaan jos joku pakenisi muslimeja ja etsisi turvaa quraishilta, ei häntä palautettaisi muslimeille.
Pian Muhammed kuitenkin rikkoi sopimusta. Nainen Quraish-heimosta, Umm Kulthum, liittyi Medinan muslimeihin; hänen kaksi veljeään tulivat Muhammedin luo vaatien palauttamaan hänet "hänen ja quraishin Hudaibiyyassa tehdyn sopimuksen mukaan." Muhammed kuitenkin kieltäytyi: Allah kielsi sen. Hän antoi Muhammedilla uuden ilmestyksen: "Te uskovaiset, kun oikeauskoisia naisia tulee luoksenne paettuaan kodeistaan, niin tutkikaa heitä. Jumala tuntee heidän uskonsa parhaiten. Jos sitten havaitsette heidät uskoviksi naisiksi, niin älkää lähettäkö heitä takaisin uskottomien luo..." (Koraani 60:10).
Muhammed rikkoi sopimuksen kieltäytymällä lähettämästä Umm Kulthumia takaisin quraisheille. Vaikka muslimiapologistit ovat kautta historian väittäneet, että Quraish ensimmäisenä rikkoi sopimuksen, tämä tapahtuma oli ennen kaikkia niitä rikkomuksia, joita muslimit osoittavat quraishien tehneen. Yahiya Emerick, nykyinen muslimikirjailija sanoo, että Muhammed perusti ratkaisunsa hiustenhalkomiseen: sopimus edellytti, että muslimit palauttaisivat kenen tahansa miehen quraisheille, naisista ei puhuttu mitään. Vaikka tämä olisi totta, niin - kuten Emerick myöntää - alkoi Muhammed kohta ottaa vastaan myös quraishin miehiä, rikkoen siis selvästi sopimusta.
Tämä sopimuksen rikkominen vahvisti sitä periaatetta, että hyvää on vain se, mikä edistää islamia ja pahaa on vain se, mistä on haittaa islamille. Kun aselepo muodollisesti loppui, islamin lainoppineet muotoilivat periaatteen, että aselepo voidaan sopia vain väliaikaiseksi ja korkeintaan kymmeneksi vuodeksi, ja siihen voidaan ryhtyä ainoastaan tarkoituksena vahvistaa muslimien heikentyneitä joukkoja, jotta taistelua voidaan jälleen jatkaa tehokkaammin.
Joka tapauksessa Ibn Kathir ja muut ovat sitä mieltä, että Quraish rikkoi sopimuksen ensimmäisenä. Ja Allah taatusti antoi vaikutelman, että he sen rikkoivat, syyttäen pakanoita, että he ovat "luopuneet Jumalan tunnusmerkeistä" "mitättömästä hinnasta" (jae 9) ja rikkoen valat, jotka he olivat tehneet muslimien kanssa (jakeet 13-14). Ibn Juzayyin mukaan "Jumala rankaisee heitä teidän kädellänne" (jae 14) tarkoittaa "tappamista ja vangitsemista. Se on muslimeille lupaus voitosta." Tafsir al-Jalalayn on samaa mieltä: "Taistelkaa heitä vastaan ja Jumala on kurittava heitä, Hän aiheuttaa heidän kuolemansa teidän käsissänne sekä halventaa ja nöyryyttää heitä vankeuden ja alistumisen kautta, ja Hän on antava teille voiton heistä."
"Jumala rankaisee heitä teidän kädellänne" on merkittävä lausunto: se tarkoittaa, että muslimit ovat Allahin tuomion toimeenpanijoita maan päällä ja heidät on velvoitettu rankaisemaan uskottomia pyhällä rangaistuksella. Niinpä, kun muslimit rukoilevat Allahia rankaisemaan jotakuta, he käytännössä pyytävät muslimiveljiään suorittamaan rangaistuksen. Heidän näin tehdessään Allah "parantaa oikeauskoisten rinnat ja [...] poistaa vihan heidän sydämistään" (jakeet 14-15): väkivalta vääräuskoisia vastaan saa Allahin rauhoittamaan uskovien sydämet.
Luvun 9 jakeessa 29 Allah nimenomaisesti käskee muslimeja käymään sotaan juutalaisia ja kristittyjä vastaan ja alistamaan heidät. He ovat "Kirjan Kansoja", jotka alistuttuaan ovat dhimman, muslimien suojelun, alaisia: suojeltuja (tai syyllisiä) kansoja. Se miten muslimien oppineet tulkitsevat tämän jakeen, on äärimmäisen tärkeää juutalaisille, kristityille ja muille toisuskoisille - eikä vähiten sen vuoksi, että islamilaisessa maailmassa henkilön uskonnon katsotaan määrittävän hänen etnisyytensä vain pelkän uskonnollisen vakaumuksen sijaan, mistä seuraa, että myös Richard Dawkins ja Sam Harris ovat muslimien silmissä kristittyjä.
As-Sawin, Ibn Juzayyn ja monien muiden mukaan "tämä ayat ilmoitettiin silloin, kun Allahin Lähettilästä käskettiin taistelemaan Bysanttia vastaan. Ilmestyksen tultua Allahin Lähettiläs valmistautui Tabukin sotaretkeen." Ibn Kathir on samaa mieltä: "Allah käski Lähettilästään taistelemaan Kirjoitusten Kansoja, juutalaisia ja kristittyjä, vastaan Hijran yhdeksäntenä vuotena, ja hän valmisti armeijansa taistelemaan roomalaisia vastaan kutsuen ihmisiä jihadiin ilmoittaen heille aikeensa ja päämääränsä." Tämän sotaretken tarkoituksena oli hyökätä Bysantin (Itä-Rooman) varuskuntaa vastaan Tabukissa, pohjoisessa Arabiassa vuonna 631, mutta Bysantin joukot olivat lähteneet ennen kuin Muhammed ehti paikalle eikä taistelua käyty. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen yritys käydä kristittyä suurvaltaa vastaan, jonka he myöhemmin valloittasivat pala palalta ja lopulta tuhoaisivat.
Ibn Juzayy sanoo tämän jakeen olevan "käsky taistella Kirjan Kansoja vastaan" ja viitaten jakeeseen 30 lisää: "koska he kieltäytyvät uskomasta Allahiin juutalaisten sanoessa: 'Esra on Jumalan poika' ja kristittyjen sanoessa 'Messias on Jumalan poika'". Muslimien on myös taisteltava heitä vastaan, koska "he pitävät luvallisena raatoja, verta, sianlihaa, jne." ja koska "he eivät käänny islamiin". Hän sanoo, että "oppineet ovat samanmielisiä siitä jizyan [uskonnollinen vero] perimisestä juutalaisilta ja kristityiltä", ja lisää, että "Profeetta on käskenyt lisätä heihin maagit/zarathustralaiset sanomalla 'kohdelkaa heitä kuten Kirjan Kansoja'", vaikka "on erimielisyyttä siitä voidaanko sitä hyväksyä kuvainpalvojilta ja saabialaisilta". Hän tarkentaa, että "sitä ei tule periä naisilta, lapsilta tai mielenvikaisilta" ja että se merkitsee "alistumista ja tottelevaisuutta".
Vaikka islamilainen laki kieltää jizyan perimisen naisilta ja lapsilta, on todellisuus monesti ollut erilainen. Dhimmiyden historiantutkimuksen pioneerin, Bat Ye'orin mukaan:
"Henkiraha kiristettiin kidutuksella. Veronkerääjät vaativat lahjoja itselleen; lesket ja orvot ryöstettiin putipuhtaiksi. Teoriassa naiset, köyhät, sairaat ja vanhukset tuli vapauttaa verosta; kuitenkin armenialaiset, syyrialaiset ja juutalaiset lähteet antavat runsaasti todisteita siitä, että jizyaa perittiin lapsilta, leskiltä, orvoilta ja jopa kuolleilta. Huomattava määrä vuosisatoja säilyneitä asiakirjoja todistavat näiden käytäntöjen pysyvyydestä. Ranskalainen konsuli Chevalier Laurent d'Arvieux kirjoitti muistiin Aleppossa vuonna 1683, että 10-vuotiaat kristityt lapset maksoivat jizyaa. Tässä nähdään jälleen, miten teoria ja käytäntö eroavat toisistaan. ("The Decline of Eastern Christianity Under Islam, ss. 78-79")
Tafsir al-Jalalaynin mukaan jakeen käsky muslimeille taistella niitä vastaan, jotka eivät "tunnusta totista uskontoa", tarkoittaa niitä, jotka eivät seuraa islamia, "joka on luja ja kumoaa muut uskonnot". Ibn Kathir antaa vihjeen siitä miksi näin on, kun hän selittää, että Kirjan Kansat torjuivat Muhammedin vastoin parempaa tietoaan ja että he eivät ole tosiuskovia edes omissa uskonnoissaan:
"Niinpä kun Kirjan Kansat eivät uskoneet Muhammediin, he eivät uskoneet kehenkään heillä lähettetyihin Lähettiläisiin tai heidän tuomaansa sanomaan. He vain seurasivat uskontojaan omien mieliensä mukaan, omia himojaan ja esi-isiensä tapoja, eivätkä suinkaan Allahin lain ja uskonnon vuoksi. Jos he olisivat olleet omien uskontojensa tosiuskovaisia, se olisi ohjannut heitä uskomaan Muhammediin, koska kaikki profeetat ilmoittivat ilosanoman Muhammedista ja kehottivat tottelemaan ja seuraamaan häntä. Kuitenkin kun hänet lähetettiin, he eivät uskoneet häntä, vaikka hän oli mahtavin kaikista lähettiläistä. Sen tähden he eivät seuraa aikaisempien profeettojen uskontoa, koska ne uskonnot tulivat Allahilta, vaan omia halujaan ja himojaan. Sen tähden heidän uskonsa aikaisempiin profeettoihin ei auta heitä, koska he eivät uskoneet mestariin, suurimpaan, viimeiseen ja täydellisimpään kaikista profeetoista."
As-Sawi tarkentaa, että jizyan maksaminen osoittaa, että toisuskoiset ovat "nöyriä ja tottelevaisia islamin tuomiolle." As-Suyuti huomauttaa, että jizyaa ei tule "kantaa puutteenalaisilta", vaikka tätä sääntöä ei aina noudatettu. Esimerkkinä aikalaiskertomus Egyptin Nikioun kaupungin muslimivalloituksesta vuonna 640 kertoo, että "on mahdotonta kuvailla tämän kaupungin asukkaiden valitettavaa asemaa, kun he joutuvat jopa tarjoamaan lapsiaan vastikkeeksi valtavista summista, joita he joutuvat kuukausittain maksamaan."
Tämä ilmentää tässä jakeessa sanamuotoa "tunnustavat alistuvansa", ja sen lausui ääneen myös beduiinikomentaja al-Mughira bin Sa'd, kun hän kohtasi Persian Rustamin. Al-Mughira sanoi: "Kehotan sinua kääntymään islamiin tai muuten sinun on maksettava jizyaa, kunnes tunnustat alistuvasi".
Rustam vastasi: "Tiedän mitä jizya tarkoittaa, mutta mitä tarkoittaa, että 'tunnustan alistuvani'?"
Al-Mughira selitti: "Sinä maksat sitä seisten ja minä istun ja ruoska roikkuu sinun pääsi päällä."
Ibn Kathir sanoo samalla tavalla, että dhimmien tulee olla "häväistyjä, nöyryytettyjä ja väheksyttyjä. Siksi muslimien ei tule kunnioittaa dhimmejä eikä korottaa heitä muslimien yläpuolelle, koska he ovat viheliäisiä, häväistyjä ja nöyryytettyjä." 600-luvun oikeusoppinut Sa'id ibn al-Musayyab lausui: "Dhimmien on parempi väsyä maksamaan jizyaa, koska Hän sanoo: "kunnes he auliisti maksavat veronsa ja tunnustavat alistuvansa." As-Suyuti lisää, että tätä jaetta "käytetään todisteena niiden toimesta, jotka sanovat, että maksu suoritetaan nöyryyttävällä tavalla niin, että veronkantaja istuu ja dhimmi seisoo pää painettuna ja selkä kumarassa. Jizya asetetaan vaa'alle ja veronkantaja tarttuu hänen partaansa ja leukaansa." Hän lisää kuitenkin, että "An-Navin mukaan tämä "käytäntö on väärin." Zamakhshari kuitenkin on sitä mieltä, että jizya pitää kerätä "väheksyen ja nöyryyttävästi."
Koraanin luvun 9 jakeessa 29 Allah valtuuttaa muslimit taistelemaan juutalaisia ja kristittyjä vastaan "kunnes he auliisti maksavat veronsa [jizya] ja tunnustavat alistuvansa".
Asad, Daryabadi ja muut länsisuuntautuneet kommentaattorit ovat sitä mieltä, että jizya oli lähinnä korvaus asepalveluksesta vapauttamisesta. Asad selittää: "jokaisen hyväkuntoisen muslimin täytyy osallistua aseelliseen jihadiin (s.o. oikeutettuun sotaan Allahin puolesta) aina, kun hänen uskonnonvapautensa tai hänen yhteisönsä poliittiinen turvallisuus on uhattuna. Koska tämä on ensisijassa uskonnollinen velvollisuus, toisuskoisten, jotka eivät tunnusta islamin ideologiaa, ei voi kohtuudella olettaa osallistuvan tähän taakkaan." Mutta he ovat hiljaa jakeen 29 jälkimmäisestä osasta, joka velvoittaa toisuskoisten nöyryyttämiseen.
Selittäessään kuinka juutalaisten ja kristittyjen tulee "tunnustaa alistuvansa" Ibn Kathir siteeraa Muhammedia: "Älkää tervehtikö juutalaisia ja kristittyjä rauhan tervehdyksellä [Salam] ja jos te kohtaatte heidät tiellä, pakottakaa heidät kapeimmalle kujalle." Sitten hän jatkaa kuvailemalla pahamaineista Umarin Sopimusta (joka on lähes varmasti vain myytti), joka solmittiin islamin tradition mukaan muslimeja 634-644 hallinneen kalifi Umarin ja kristityn yhteisön välillä.
Vaikka sillä ei ole juuri historiallista arvoa, tämä sopimus ansaitsee lähemmän tarkastelun, koska siitä tuli islamin laissa perusta dhimmien kohtelulle. Aina kun islamin historiassa islamin lakia on noudatettu tarkasti, on tämä sopimus hyvin samanlaisena määrittänyt miten dhimmejä tulee kohdella. Seuraavat kohdat ovat Ibn Kathirin mukaan ne ehdot, jotka kristityt hyväksyvät saadakseen vastineeksi "turvan itselleni, lapsilleni, omaisuudelleni ja uskontoni seuraajille" - ehdot, jotka Ibn Kathirin mukaan "varmistivat heidän pysyvän nöyryytyksensä, alennustilansa ja häpäisynsä."
Kristittyjen ei tule:
1. Rakentaa "luostaria, kirkkoa tai munkin pyhäkköä" 2. "Korjata korjauksen tarpeessa olevaa pyhäkköä" 3. Käyttää tällaisia paikkoja "vihollisuuksiin muslimeja kohtaan" 4. "Päästää muslimien vakoilijaa kirkkoihin tai koteihin tai salata petosta muslimeja kohtaan." 5. Jäljitellä muslimien "vaatetusta, päähineitä, turbaaneja, sandaaleita, hiustyyliä, puhetta, liikanimiä tai arvonimiä" 6. "Ratsastaa satulassa, pitää miekkaa olkapäällä, omistaa mitään aseita tai kantaa niitä." 7. "Käyttää leimoissa arabiaa" 8. "Myydä alkoholia" - viime vuosina Irakin kristityillä on ollut riitaa tästä muslimien kanssa, jotka yrittävät pakottaa tätä sääntöä 9. "Opettaa lapsillemme Koraania" 10. "Harjoittaa julkisesti shirkiä" - se tarkoittaa toisten asettamista Allahin rinnalle, kuten Jeesuksen kutsumista Jumalan Pojaksi. Toisin sanoen, kristittyjen ja muiden toisuskoisten tulee harjoittaa uskontoaan yksityisesti ellei suorastaan salassa. 11. Pystyttää "ristejä kirkkojen ulkopuolelle tai näyttämällä niitä tai kirjojamme julkisesti muslimien kulkuväylillä tai kauppapaikoilla" - jälleen kristittyjen uskonnonharjoituksen ei tule olla julkista, jolloin muslimit voisivat nähdä sitä ja ärsyyntyä siitä. 12. "Soittaa kirkonkelloja, paitsi hillitysti, tai nostaa ääntämme, kun luemme pyhiä kirjojamme kirkossa, jos muslimeja on paikalla, eikä nostaa ääntämme [rukouksessa] hautajaisissamme tai sytyttää soihtuja hautajaiskulkueissamme muslimien kulkureiteillä tai kauppapaikoilla." 13. "Haudata vainajiamme muslien vainajien viereen" 14. "Ostaa muslimien vangitsemia palvelijoita" 15. "Kutsua ketään shirkiin" - tämä tarkoittaa lähetystyötä, tosin kristityt eivät myöskään saa: 16. "Estää ketään joukostamme kääntymästä islamiin, jos he niin haluavat." Niinpä kristityt voivat olla lähetystyön kohteena, mutta he eivät itse saa sitä tehdä. 17. "Lyödä muslimia"
Toisaalta kristittyjen tulee:
1. Sallia muslimien levätä "kirkoissamme, tulivat he sitten päivällä tai yöllä" 2. "Avata [kirkkojemme] ovet matkalaisille ja ohikulkijoille". 3. Tarjota majoitus ja ruoka "muslimeille, jotka tulevat vieraiksemme" kolmen päivän ajan. 4. "Kunnioittaa muslimeja ja siirtyä paikaltamme, jos he haluavat istua siinä." - tämä muistuttaa "Jim Crow"-lakeja 5. "Leikkaamme otsatukkamme, pukeudumme perinteisiin asuihimme ja käytämme vyötä" - nämä sen vuoksi, että muslimit tunnistavat toisuskoiset eivätkä erehdyksessä tervehdi heitä sanomalla as-salaamu aleikum, "rauha kanssasi", joka on muslimin tervehdys toiselle muslimille. 6. "Olla oppaina muslimeille ja pidättyä häiritsemästä heidän kotirauhaansa."
Kristityt vannoivat: "Jos me rikomme yhtäkään näistä lupauksista, jotka olemme antaneet teille itseämme vastaan, meidän dhimmamme (lupaus suojelusta) on rikottu ja te saatte tehdä meille niin kuin teidän on sallittua tehdä tottelemattomille ja kapinallisille."
Koraani 9:29 antaa käskyn alistaa toisuskoiset ja Umarin Sopimus on sen jatkoa ja osa islamin lakia yhä tänäkin päivänä. 1800-luvulla länsivallat alkoivat painostaa viimeistä islamilaista imperiumia, Osmanien valtakuntaa, lopettamaan dhimman. 1800-luvun alussa Bagdadissa Sheikh Syed Mahmud Allusi (1802-1853), Koraanin kommentaarin Ruhul Ma'anin kirjoittaja, valittaa että muslimeista on tullut niin heikkoja, että dhimmit maksavat jizyan edustajan välityksellä sen sijaan, että toisivat sen itse jalkaisin. 1900-luvun intialainen mufti Muhammad Aashiq Ilahi Bulandshahri harmittelee teoksessaan Tafsir Anwar al-Bayan, että "nykyaikana kaikki muslimit eivät harjoita Sovitusjärjestelmää (jizya). On todellakin valitettavaa, että muslimivaltiot pelkäävät periä Sovitusta (jizya) vääräuskoisilta (kuffar), jotka asuvat heidän maassaan, ja antavat heille enemmän oikeuksia kuin muslimeille ja kunnioittavat heitä enemmän. He eivät ymmärrä, että on Allahin tahto, etteivät muslimit osoita kunnioitusta yhdellekään vääräuskoiselle (kafir) ja ettei heille anneta mitään erioikeuksia."
Vaikutusvaltainen 1900-luvun jihad-teoreetikko ja aktivisti Syed Abul A'la Maududi (1903-1979) esittää, että "on yksinkertainen tosiasia, että islamin mukaan toisuskoisille on annettu vapaus pysyä islamin ulkopuolella ja pitäytyä väärissä, ihmisen keksimissä tavoissaan niin halutessaan." Tämä torjuu kaikki mahdolliset ristiriidat jakeiden 29 ja 2:256 ("Uskonnossa ei ole mitään pakkoa") välillä. Maududi jatkaa julistamalla, että uskottomilla "ei kuitenkaan ole mitään oikeutta ottaa valtaa missään osassa Jumalan maata eikä ohjata ihmisiä noudattamaan omia virheellisä oppejaan. Sillä jos heille sellainen mahdollisuus annetaan, on siitä seurauksena rappio ja pahanteko. Sellaisessa tilanteessa uskovilla on velvollisuus tehdä kaikkensa syrjäyttääkseen heidät poliittisesta vallasta ja alistaa heidät islamin elämäntavalle." (Towards Understanding the Qur'an, vol. III, s. 202)
Tänään islamin apologistit länsimaissa yleensä vakuuttavat, että 9:29 käskee sodankäyntiin ainoastaan niitä juutalaisia ja kristittyjä vastaan, jotka taistelivat Muhammedia vastaan, ei muita. Toivon että kaikki muslimit uskoisivat näin, mutta valitettavasti se ei ole koskaan ollut tämän jakeen valtavirran islamilainen tulkinta. Silloinhan edellä kuvailtua Umarin sopimusta, jos sitä nyt on koskaan edes ollut, ei olisi tehty - sillä se tehtiin vasta Muhammedin kuoleman jälkeen kristittyjen kanssa, joita vastaan hän ei ollut koskaan taistellutkaan. Tämä ja kaikkien islamin koulukuntien opetukset riittävät osoittamaan, että tällä jakeella on aina tulkittu olevan yleispätevä merkitys.
Tämä on syy siihen, että Islamilainen Valtio yritti kerätä jizyaa Mosulin kristityiltä, kun he valloittivat kaupungin vuonna 2014.
Juutalaiset eivät ole koskaan onnistuneet selvittämään kuka on Esra, josta Koraanin yhdeksännen luvun jae 30 väittää, että he sanovat Esran olevan Jumalan Poika. Ibn Juzayy selittää, että vain pieni joukko juutalaisia sanoi näin, mutta "se koskee heitä kaikkia, sillä he seurasivat niitä, jotka näin sanoivat." Tanwir al-Miqbas min Tafsir Ibn Abbas sanoo tämä olleen Medinan juutalaisten uskomus. Joka tapauksessa näin väitetään Koraanissa, joten monet muslimit pitävät sitä tosiasiana ja se tekee juutalaisista kristittyjen tapaan syyllisiä shirkiin, kumppaneiden asettamiseen Allahin rinnalle, mikä on pahin kaikista synneistä. Ibn Juzayy siteeraa toista islamin auktoriteettia sanoen, että kristittyjen uskomus on "kauhistuttavaa epäuskoa". Ibn Kathir lisää: "Tämän vuoksi Allah julisti nuo molemmat ryhmät valehtelijoiksi", koska "heillä ei ole muita todisteita väitteidensä tueksi kuin valheita ja sepitteitä."
Sen vuoksi he ovat Allahin kiroamia. Jakeessa 30 Allah jatkaa: "Jumalan ynseys heitä rasittakoon!", jonka Ibn Juzayy tulkitsee tarkoittavan "Allah heidät kirotkoon!". Juutalaisten ja kristittyjen epäjumalanpalvonta ei lopu tähän. He menevät jopa niin pitkälle, että he ottavat "herroikseen kirjanoppineensa ja munkkinsa, samaten Messiaan, Marian pojan, vaikka heidän tuli palvella vain yhtä ainoata Jumalaa" (jae 31). Palvovatko juutalaiset sitten rabbejaan ja kristityt munkkejaan? Ei suoraan: Muhammed selittää hadithissa, että rabbit ja munkit kielsivät juutalaisilta ja kristityiltä sen, mitä Allah oli sallinut, ja sallivat sen mikä oli kiellettyä ja "he tottelivat heitä. Tällä tavoin he palvoivat heitä."
Muhammedin kerrotaan myös sanoneen: "Totisesti, juutalaiset ovat ansainneet (Jumalan) vihan ja kristityt ovat käyneet harhaan" - kaikuja Fatihasta. Juutalaiset ja kristityt ovat myös niin uppiniskaisia ja kapinallisia, että he mielellään "puhaltaisivat sammuksiin Jumalan valon" - tarkoittaa Tafsir al-Jalalaynin mukaan "Hänen shariaansa ja todistustaan" (jae 32), mutta Allah tekee heidän suunnitelmansa tyhjiksi. Ibn Juzayy selittää jakeen 33 siten, että Allah korottaa "islamin korkeimmaksi kaikista uskonnoista (deen)" ja tekee siitä "niin vahvan, että se leviää itään ja länteen." Kuten Muhammed sen sanoo: "Tämä asia (islam) tulee leviämään niin pitkälle, että yö saavuttaa päivän, kunnes Allah ei hylkää mudasta tehtyä taloa, vaan antaa uskontonsa tulla sinne, ja antaa voiman voimakkaalle (muslimi) ja nöyryytyksen häpeälliselle (sille, joka torjuu islamin)."
Ibn Juzayy lisää, että "on sanottu", että islam omaksutaan idässä ja lännessä "kun Isa [Jeesus] laskeutuu taivaista ja vain islamin deen [uskonto] jää jäljelle." Tämä viittaa hadithiin, joka kertoo Muhammedin sanoneen, että "Marian poika [Jeesus] laskeutuu teidän [muslimien] keskellenne oikeudenmukaisena hallitsijana ja hajottaa ristin ja tappaa sian ja lakkauttaa Jizyan (toisuskoisilta suojelun alaisilta perittävä vero, jota maksetaan muslimihallitsijoille)." Se tarkoittaa, että Jeesus lakkauttaa dhimman, muslimien ja toisuskoisten välisen sopimuksen, antaen näin vain kaksi vaihtoehtoa: joko kääntyä islamiin tai tulla tapetuksi. Näin Jeesus islamisoi maailman.
Allah varoittaa muslimeja juutalaisista rabbeista ja kristityistä munkeista, jotka "kuluttavat ihmisten omaisuutta vääryyttä tehden sekä kääntävät muita Jumalan tieltä" - helvetin kidutus odottaa heitä (jakeet 34-35). Ibn Kathir sanoo: "Tämä Aya varoittaa oppineiden mädännäisyydestä ja harhaan menneistä ihmisistä." Sufyan bin Uyaynah sanoi: "Ne oppineistamme, jotka tulevat epärehellisiksi, ovat samanlaisia kuin juutalaiset, ja ne uskovat, jotka menevät harhaan ovat kuin kristityt...Kun Allah lähetti Lähettiläänsä [Muhammed], juutalaiset pysyivät harhaopissaan, epäuskossaan ja kapinassaan toivoen säilyttävänsä asemansa ja arvovaltansa. Allah otti kuitenkin sen heiltä pois Profeetallisella valolla ja antoi heille sen sijaan häpeän ja alennustilan, ja he saivat osakseen Allahin, Ylhäisen, vihan." Niinpä muslimien tulee "taistella pakanoita vastaan, kuten he taistelevat teitä kaikkia vastaan" (jae 36).
Ibn Kathir sanoo jakeesta 37: "Allah nuhtelee kuvainpalvojia heidän vääristä mielipiteistään koskien Allahin lakia. He muuttivat Allahin määräykset omien halujensa mukaisiksi sallien sen, minkä Allah oli kieltänyt ja kieltäen sen, minkä Allah oli sallinut." Muslimien ei tule mieltyä tähän maailmaan (jae 38). Jälkimmäinen jae on Ibn Juzayyn mukaan "nuhtelu niille, jotka eivät lähteneet Tabukin sotaretkelle", jota Muhammed johti Bysanttia vastaan. Ne jotka eivät taistele - Tafsir al-Jalalaynin mukaan "se tarkoittaa: käy Profeetan rinnalla jihadiin" - saavat jumalallisen rangaistuksen ja heidät korvataan toisilla (jae 39).
Niinpä jihad Allahin vuoksi (jihad fi sabil Allah, joka tarkoittaa islamin teologiassa aseellista taistelua, jolla saavutetaan islamin ylivalta) on paras teko, mitä muslimi voi tehdä (jae 41). Muhammedin tiedetään korostaneen tätä monissa yhteyksissä. Kerran eräs mies kysyi häneltä: "Kerro minulle, mikä teko on jihadin veroinen."
Allahilla on lisää ankaria sanoja niille muslimeille, jotka kieltäytyivät lähtemästä Tabukiin, syyttäen heitä siitä, että he pitävät helppoa elämää parempana kuin jihadin rasituksia ja sanovat, että olisivat olleet halukkaita lähtemään, jos se olisi ollut heille mahdollista (jae 42). Allah moittii jopa profeettaansa siitä, että hän on sallinut muslimien jäädä pois Tabukin sotaretkeltä (jae 43). Hän sanoi Muhammedille, että aidot muslimit eivät epäröisi käydä jihadiin, vaikka se vaarantaisi heidän omaisuutensa ja jopa henkensä. Ne jotka kieltäytyivät, eivät olleet tosiuskovia (jakeet 44-45). Toisaalta Allahille "oli vastenmielinen heidän lähtönsä ja Hän teki heidät hitaiksi" (jae 46), koska jos he olisivat lähteneet mukaan, he olisivat vain aiheuttaneet vaikeuksia Muhammedille (jae 47). Hehän olivat jo aiemmin aiheuttaneet riitoja (jae 48).
Ibn Ishaqin mukaan nimeämätön velttoilija, joka pyysi Muhammedilta: "Salli minun jäädä pois, äläkä kiusaa minua!" (jae 49), viittasi hänen heikkouteensa naisten suhteen. Hän pyysi Muhammedilta: "Annathan minun jäädä, etkä painosta minua, koska kaikki tietävät minun olevan kovasti naisten perään, ja pelkään, että jos näen bysanttilaisen naisen, en pysty hillitsemään itseäni."
Muhammed antoi hänelle vapautuksen, mutta Allah ei ollut tyytyväinen ja sanoi profeetalleen, että ne jotka pyytävät vapautusta, ovat jo langenneet kiusaukseen ja joutuvat helvettiin (jae 49).
Jakeissa 50-80 Allah tuomitsee Teeskentelijät - nuo jotka väittävät olevansa muslimeja, mutta eivät todellisuudessa ole. Sen sijaan he tulevat murheellisiksi muslimien onnistumisista ja iloitsevat, kun he kärsivät (jae 50). Mutta Allah käskee muslimien sanoa heille: "'Ette te odota meille muuta, kuin jompaakumpaa kahdesta parhaimmasta asiasta.' Ja me odotamme, että Jumala on teille lähettävä kärsimyksen joko suoraan tai meidän käsiemme kautta. Antakaa siis ajan näyttää; kyllä me odotamme niinkuin tekin!" (jae 52). Kaksi parhainta asiaa ovat marttyyrius ja voitto Ibn Abbaksen, Mujahidin, Qatadahin ja muiden mukaan. Toisin sanoen, muslimit joko voittavat Teeskentelijät tai tulevat tapetuksi heidän käsissään, jolloin he pääsevät Paratiisiin - he siis voittavat joka tapauksessa.
Teeskentelijät voivat "uhrata omastaan tahtoen tai tahtomattaan" (jae 53) islamin hyväksi; joka tapauksessa Allah ei hyväksy heidän uhriaan, koska "totisesti he ovat jumalatonta väkeä". Ruhul Ma'anin mukaan tämä jae viittaa erääseen Teeskentelijöistä, Jadd bin Qaisiin, joka oli halukas lahjoittamaan rahaa Muhammadin Tabukin sotaretkeä varten, mutta ei taistelemaan itse. Hänen ja muiden hänen kaltaistensa tekopyhyys on este heidän lahjojensa hyväksymiselle (jae 54). Muhammedin ei pidä vaikuttua heidän vauraudestaan tai poikiensa lukumäärästä, sillä "Jumala tahtoo vain rangaista heitä maallisella elämällä ja antaa heidän henkensä lähteä heidän ollessaan uskottomia" (jae 55).
Al-Hasan Al-Basrin mukaan Allah toteuttaa suunnitelmansa "ottamalla Zakatin heidän rahoistaan ja käyttämällä sen Allahin hyväksi." Koska he eivät ole oikeita muslimeja ja rohkenevat jopa kyseenalaistaa sen, miten Muhammed jakaa almut (jakeet 56-60). Tähän liittyy myös aikaisemmin kerrottu tapaus, jossa yksi teeskentelijöistä sanoi Muhammedille "Ole oikeudenmukainen, Muhammed! Sinä et ole ollut oikeudenmukainen." Muhammed vastasi: "Mietihän itse! Jos minä en ole oikeudenmukainen, niin kuka on?"
Tafsir al-Jalalaynin mukaan Teeskentelijöiden olisi pitänyt olla tyytyväisiä siihen, "mitä Jumala ja Hänen lähettiläänsä ovat heille antaneet" (jae 59) "sotasaaliiseen ja muuhun". Allah määrää miten almut, zakat, jaetaan (jae 60). Jae sanoo, että se voidaan käyttää "avustukseksi Jumalan retkelle". Ibn Kathir selittää: "Jumalan retkellä tarkoittaa sen jakamista jihadisteille, jotka eivät saa korvausta muslimien rahastosta." As-Suyuti lisää: "Jotkut sanovat, että sitä voidaan käyttää kaikkeen jihadiin liittyvään: sopimuksiin vihollisen kanssa, linnoitusten rakentamiseen, ojien kaivamiseen, aseisiin ja muonitukseen ja vakoilijoiden palkkioihin jopa silloin, kun he ovat kristittyjä."
Teeskentelijät myös ärsyttävät profeettaa väittämällä, että "hän on herkkäuskoinen" (jae 61). Ibn Juzayy sanoo: "hän hyväksyy kaiken kuulemansa". Se tarkoittaa, että hän on niin hyväluontoinen, ettei ymmärrä omaa parastaan: Tafsir al-Jalalayn lainaa Teeskentelijöiden sanoja, että "hän kuulee jokaisen pikku asian, ja uskoo sen. Kun vannomme ettemme olleet sitä sanoneet, hän uskoo sen." Mutta Ibn Kathirin mukaan todellisuudessa "hän tietää kuka puhuu totta ja kuka valehtelee."
Ja tämä on yksi syy miksi Muhammed on niin tärkeä. Hän on niin keskeinen, että uskovien ei tule vannoa pelkästään Allahin nimeen, vaan Allahin ja Hänen Lähettiläänsä nimeen (jae 62), ja ne jotka vastustavat Allahia ja Muhammedia, joutuvat helvettiin (jae 63). Teeskentelijät olivat panneet merkille, että hän tapaa saada ilmestyksiä vihollisistaan (pahamaineisena esimerkkinä suura 111, joka on kokonaan omistettu hänen setänsä Abu Lahabin kiroamiseen, koska tämä ei uskonut Muhammedin olevan profeetta) ja "ulkokullatut pelkäävät, että heitä vastaan julkaistaan suura, joka paljastaa heidän sydämensä" (jae 64). Ibn Kathirin mukaan Allah "paljastaa ja selittää totuutenne Hänen Lähettiläälleen ilmestysten kautta" - tarkoittaen Teeskentelijöiden salaisuuksia. He sanovat vain vitsailleensa, kun he pilkkasivat Allahia ja Muhammedia (jae 65), mutta todellisuudessa he ovat uskonluopioita (jae 66). "Allahin tunnusmerkkien pilkkaaminen", sanoo As-Suyuti, "on merkki kufrista [epäuskosta]", ja epäuskoa pahempaa ei ole tietenkään mikään. Tämä saattaa selittää, miksi Muhammedin pilakuvat aiheuttavat sellaista närkästystä islamilaisessa maailmassa. Teeskentelijät joutuvat helvetin tuleen (jae 68), koska he hylkäsivät profeettojen sanoman (jae 70).
Uskovat sen sijaan pääsevät Paratiisin puutarhoihin (jakeet 71-72). Muhammedin kerrotaan sanoneen: "Kaksi puutarhaa, joissa astiat ja kaikki muu on tehty kullasta, ja kaksi puutarhaa, joissa astiat ja kaikki muu on tehty hopeasta. Ainoastaan Allahin Kasvojen Kunnian Verho estää ihmisiä näkemästä Häntä Eedenin puutarhassa." Mutta ennen kuin he voivat nauttia kaikesta tästä, Muhammedin ja muslimien täytyy "taistella uskottomia ja ulkokullattuja vastaan, olla ankara heitä kohtaan" (jae 73). Ibn Abbas selittää: "Allah käski Profeettaa taistelemaan miekalla vääräuskoisia vastaan ja puheella sekä ankaruudella teeskentelijöitä vastaan." Ad-Dahhak lisää: "Käykää jihadia miekalla vääräuskoisia vastaan ja olkaa sanoissa ankaria teeskentelijöitä kohtaan ja se on jihadia heitä vastaan." Ja Ibn Juzayy: "Jihad [islamin] hylkääjiä vastaan käydään miekalla, ja jihad teeskentelijöitä vastaan käydään puheella niin kauan, kun he eivät avoimesti osoita epäuskoaan...Ankaruus on armon ja myötätunnon vastakohta. Sitä voidaan harjoittaa sanoi, teoin, jne."
On huomattavaa, että Al-Hasan ja Qatadah sanovat, että "taistelu heitä vastaan sisältää (islamilaisen rikos)lain tasa-arvoisuuden soveltamista heihin."
Eräs muslimi, joka kieltäytyi seuraamasta Muhammedia Tabukin sotaretkelle, oli Julas bin Suwayd sekä veljensä Harith. Ibn Ishaqin mukaan Julas sanoi Muhammedista: "Jos tämä mies on oikeassa, me olemme pahempia kuin aasit."
Eräs Julasin sukulainen, Umayr bin Sa'd, kertoi Muhammedille, mitä Julas oli sanonut. Sitten hän selitti Julasille, että hän oli kannellut, koska islam on kaikkein tärkeintä: "Sinä olet tärkeämpi minulle kuin yksikään ihminen, olet minulle kaikkein jalomielisin, ja minulle on tuskallista sanoa mitään, mikä loukkaisi sinua; mutta olet sanonut asioita, joita en voi toistaa aiheuttamatta sinulle häpeää, ja jos olen hiljaa, aiheutan vaaran uskonnolleni. Toinen on toista tärkeämpi."
Julas ja Harith oli ajettu nurkkaan ja Julas kielsi heidän lausuneen loukkaavia sanoja, jolloin Allah ilmoitti: "He vannovat Jumalan nimeen, etteivät ole mitään väärää puhuneet. Kuitenkin he todella puhuivat epäuskon sanoja ja olivat uskottomia omaksuttuaan Islaamin" (jae 74). Allah tarjosi heille mahdollisuutta katua, mutta varoitti samalla, että elleivät he katuisi "niin Jumala langettaa heille tuskallisen tuomion tässä maailmassa ja tulevassa" (jae 74). He katuivat.
Miten Allah olisi langettanut heille tuskallisen tuomion tässä maailmassa? Uskovien käsissä, kuten jakeissa 14-15 sanotaan.
Teeskentelijät ovat kääntäneet selkänsä Allahille (jae 76), niinpä "antaa Hän ulkokultaisuuden pysyä heidän sydämissään" (jae 77), ja vaikka Muhammed "seitsemänkymmentä kertaa pyytäisi heille anteeksiantoa, ei Jumala heille anteeksi anna" (jae 80) - tämä on kuin vastakohta Matteuksen evankeliumin jakeille 18:21-22.
Allah tuomitsee muslimit, jotka kieltäytyivät seuraamasta Muhammedia Tabukin sotaretkelle, missä hän toivoi taistelevansa bysanttilaisia vastaan vuonna 631 (jakeet 81-89). Jotkut pyysivät vapautusta Arabian hirmuisen helteen vuoksi, joka olisi tehnyt retkestä erityisen haastavan - mikä saa Allahin pilkkaamaan heitä muistuttaen helvetin tulesta: he eivät "tahtoneet panna alttiiksi omaisuuttaan ja henkeään Jumalan asian puolesta", se tarkoittaa jihadia (yujahidoo) (jae 81). Ibn Kathir selittää: "jos heillä olisi ollut lainkaan ymmärrystä, he olisivat marssineet Allahin Lähettilään kanssa kuumuudessa, jolloin he olisivat säästäneet itsensä Jahannamin Tulelta (helvetiltä), mikä on paljon ankarampi."
Vaikka Teeskentelijät muuttaisivat mieltään ja haluaisivat seurata Muhammedia jollekin toiselle sotaretkelle, ei heitä milloinkaan päästetä mukaan (jae 83). Muhammed ja muslimit eivät saa edes rukoilla heidän puolestaan, jos he kuolevat (jae 84). Heitä rangaistaan myös tässä maailmassa (jae 85 - jakeen 55 kertaus). Mutta Muhammed ja ne muslimit, jotka "panevat alttiiksi [jahadoo] omaisuutensa ja henkensä" pääsevät Paratiisin puutarhoihin (jakeet 88-89).
Allah osoittaa erityistä kritiikkiä beduiineille, jotka eivät lähteneet Tabukiin (jakeet 90-105). Ibn Juzayy sanoo, että kieltäytyminen osoitti, etteivät he olleet muslimeja, vaikka he väittivät niin: "He olivat ihmisiä, jotka eivät käyneet jihadiin, eivätkä antaneet sille mitään syytä, joten he valehtelivat sanoessaan olevansa uskovaisia." Tämä ei tarkoita etteikö jihadista voisi jäädä pois hyvästä syystä: pois jäänti sallitaan niille, jotka ovat "heikkoja tai sairaita tai joilla ei ole mitä uhrata" (jae 91). Ibn Kathir selittää ehdot: "Allah antaa tässä oikeutetut syyt, joiden nojalla voi jäädä pois taistelusta. Hän mainitsee ensin henkilöön liittyvät syyt, jotka estävät osallistumisen jihadiin, kuten sokeus, ontuminen, jne. Sitten hän mainitsee syitä, jotka eivät ole pysyviä, kuten sairauden, joka estää taistelemasta Allahin puolesta ja köyhyyden, joka estää varustautumisen jihadiin. Näissä tapauksissa ei ole synti olla osallistumasta taisteluun edellyttäen, että he eivät levitä pahaa verta tai yllytä muslimeja olemaan taistelematta, vaan käyttäytyvät hyvin."
Kuitenkin rikkaat vaativat vapautusta (jae 93) ja esittävät tekosyitä Muhammedille, jonka ei tule hyväksyä niitä (jae 94), koska nuo ihmiset ovat saastaisia (jae 95). Pahimpia uskottomia ja Teeskentelijöitä ovat beduiinit (jae 97). Allah syyttää joitakin heitä juonittelusta Muhammedia vastaan ja varoittaa, että heille käy huonosti (jae 98). Jotkut kuitenkin ovat tosiuskovaisia (jae 99). Allah antaa anteeksi niille, jotka katuvat tekemiään vääryyksiä, kun he ovat "sekoittaneet teon, joka on hyvä, toiseen, joka on paha" (jae 102). Ibn Juzayy selittää, että "tämä ayat ilmoitettiin koskien Abu Lubabaa. Hänen hyvä tekonsa oli jihadiin osallistuminen ja paha tekonsa Banu Quraizan neuvominen" - juutalainen heimo, joka rikkoi sopimuksen muslimien kanssa ja jonka Muhammed oli siitä syytä joukkomurhannut. Ne jotka katuvat voivat sinetöidä katumisensa antamalla almuja (jakeet 103-104).
Allah vertaa väärää uskoa aitoon (jakeet 106-112). Paluumatkalla Tabukista Muhammed sai tietää joidenkin muslimien rakentamasta moskeijasta, joka oli perustettu vastustamaan hänen valtaansa. Allah antoi hänelle ilmestyksen tehden selväksi näiden rakentajien pahat aikeet huolimatta heidän vakuutteluistaan hyvistä aikomuksistaan (jae 107). Muhammed käski seuraajiaan polttamaan moskeijan maan tasalle. Ibn Kathir sanoo, että sen rakentajat olivat "tehneet siitä etuvartion niille, jotka sotivat Allahia ja Hänen Lähettilästään vastaan."
Allah takaa pääsyn Paratiisiin niille, jotka "surmaavat" ja joita "surmataan" (jae 111). Tästä jakeesta on tullut nykyajan oikeutus itsemurhapommituksille. Ibn Kathir selittää: "Allah sanoo, että Hän on korvannyt uskovaisille palvelijoilleen heidän henkensä ja omaisuutensa - jos he ovat menettäneet ne Hänen vuokseen - pääsyllä Paratiisiin." Ibn Juzayy lisää merkittävästi: "On sanottu, että tämä ilmoitettiin Aqaban Valasta [varhainen muslimien vakuutus taistella islamin puolesta], mutta se pätee jokaiseen uskovaiseen, joka käy jihadiin Allahin tiellä Ylösnousemuksen Päivään asti."
Näin se on ymmärretty. Abu Abdel Aziz, nykyajan jihadisti, joka taisteli Afganistanissa ja Bosniassa, sanoi vuonna 1994 haastattelussa: "Olen ymmärtänyt, että paras uhri, jonka voimme antaa Allahille, on sielumme ja sen jälkeen omaisuutemme." Sitten hän siteerasi jaetta 111.
Koraani sanoo, että lupaus Paratiisista niille, jotka surmaavat ja tulevat surmatuiksi, on myös Toorassa ja Evankeliumissa, mutta todellisuudessa sitä ei niistä löydy - joka todistaa jälleen hurskaille muslimeille, että niitä on väärennetty.
Allah korostaa, että uskollisuus Allahille menee kaiken edelle, ja että Allah kontrolloi kaikkea (jakeet 113-129). Muhammedin ja muslimien ei tule rukoilla pakanoiden puolesta, ei edes sukulaisten (jae 113, myös jae 84). Abraham jopa hylkäsi isänsä, kun hän huomasi tämän olevan "Jumalan vihollinen" (jae 114). Allah ei johda ihmisiä harhaan sen jälkeen, kun hän on ohjannut heidät totuuteen (jae 115) - Ibn Juzayy selittää: "Tämä ayat ilmoitettiin sen jälkeen, kun jotkut muslimit olivat rukoilleet anteeksiantoa kuvainpalvojille, ja nyt he pelkäsivät tehneensä väärin, ja niin tämä ayat ilmoitettiin heidän lohdutuksekseen, toisin sanoen Allah ei tuomitse teitä sellaisesta, jonka te ette tienneet olevan väärin."
Ne "kolme henkilöä", jotka saavat anteeksi jakeessa 118, olivat kolme muslimia, jotka Iban Juzayyn mukaan "jäivät pois Tabukin sotaretkeltä ilman syytä, mutta he eivät olleet teeskentelijöitä eivätkä olleet aikoneet jäädä pois." Uskovien tulee "kunnioittaa Jumalaa ja olla totuutta rakastavien seurassa", mikä tarkoittaa as-Suyutin mukaan "totuudenmukaisia kaikessa ja kaikissa tilanteissa." Muhammedin kerrotaan kuitenkin sallineen valehtelun "taistelussa, sovinnonteossa, miehen kertomuksissa vaimolleen ja vaimon kertomuksissa miehelleen (sovinnon tekeminen valkoisilla valheilla)."
Medinalaisten ja beduiinien ei olisi saanut epäröidä seuraamasta Muhammedia, koska kaikki heidän kärsimyksensä olisi katsottu heidän edukseen oikeuden tekoina. Mikään heidän murheistaan ei jää palkitsematta (jae 120). Kaikkien muslimien ei kuitenkaan tarvitse lähteä sotaretkelle (jae 122). Ibn Abbas sanoo: "kaikkien muslimien ei ole välttämätöntä osallistua hyökkäykseen." Tämä on perusta islamin lain periaatteelle, että jihad on fard kifaya - yhteisön velvollisuus, jolloin loput ovat siitä vapaita, jos toiset osallistuvat siihen. Jihadista tulee fard ayn, pakollinen jokaiselle uskovalle, kun muslimien maahan hyökätään. Yleisesti muslimien tulee taistella uskottomia vastaan ja olla ankara heille (jae 123).
Koraanin suurat kasvattavat muslimien uskoa (jae 124), mutta vain lisäävät vääräuskoisten epäuskoa (jakeet 125-127).