25. tammikuuta 2017

Muhammadin kuolema, osa 2

Suremisen taustalla alkoi valtataistelu. Se oli alkanut jo yli viikko sitten, kun Muhammadin lähipiiri kieltäytyi lähtemästä Osaman johdolla Syyriaan hidastellen lähdön kanssa. Näennäisesti kyse oli siitä, että he eivät halunneet olla yhdeksäntoista vuotiaan entisen orjan pojan alaisuudessa. Muhammad moitti heitä siitä moskeijassa, ja ylisti Osamaa ja piti tehtävän voimassa. Osaman armeija ei kuitenkaan päässyt Yathribin pohjoispuolella olevaa kokoontumispaikkaa kauemmaksi. Jokainen ymmärsi, että jos Muhammad kuolisi, puhkeaisi valtataistelu. Umar ja muut huomattavat mekkalaiset, jotka Muhammad oli määrännyt seuraamaan Osamaa, eivät halunneet joutua osattomiksi. Niinpä he estivät lähdön jättämällä tulematta kokoontumispaikalle.

Muhammadin kuollessa oli muodostunut kolme tärkeää puoluetta. Mekkalaiset olivat jakautuneet kahteen leiriin toisten kannattaessa Alia oikeutetuksi seuraajaksi, sillä hän oli Muhammadin verisukulainen ja suku jatkui hänen kahdessa pojassaan, Hasanissa ja Husseinissa. Zubair oli Alin kannattaja kuten monet muutkin Mekasta lähteneet, joiden mielestä seuraajan tulisi olla Muhammadin Hashimite-klaanista. Toinen puolue muodostui Abu Bakrin ja Umarin ympärille. He olivat myöskin mekkalaisia, vaikkakin eri klaanista ja heitä kannatettiin, koska he olivat olleet tärkeitä Muhammadille ja tämän uskonnon leviämiselle. Aisha tuki voimakkaasti isäänsä, osaksi omistautumisensa vuoksi, mutta myös Alia vastaan tuntemansa vihan vuoksi, siilä Ali ei ollut puolustanut häntä uskottomuussyytöksiä vastaan Mustaliqin sotaretken aikoina. Kolmanteen ryhmään kuului ainoastaan Yathribin käännynnäisiä, jotka myös vaativat itselleen oikeutta vallanperimykseen. Heidän vaikuttimenaan oli osaltaan vihamielisyys mekkalaisia kohtaan, jotka olivat tulleet laaksoon kymmenen vuotta aiemmmin ja ottaneet vallan.

Muhammadin kuoleman jälkeen Yathribin käännynnäiset olivat ensimmäisinä aloittamassa valtapeliä ja organisoivat kokouksen Ausin ja Khazrajin klaanijohtajien kanssa Khazrajin johtajan Sad Ubadan talolla valitakseen seuraajan. Kun Umar ja Abu Bakr saivat tietää asiasta, he jättivät Muhammadin ruumiin Aishan lukittuun huoneeseen ja kiirehtivät kokoukseen yhdessä Ubayda ibn al-Jarran kanssa, miehen, joka oli kunnostautunut Badrin taistelussa surmaamalla oman isänsä ja Uhudin taistelussa nuolemalla veren Muhammadin kasvoilta. Kokouksen tunnelma oli hyvin jännittynyt. Panoksena ei ollut ainoastaan Muhammadin uskonnon johtajuus, vaan koko Arabian niemimaan hallinta.  Yksi toisensa jälkeen Yathribin miehet astuivat esiin kannattaakseen ansareita - Muhammadin varhaisia Aus ja Khazraj -heimojen auttajia ja tukijoita - oikeutetuiksi seuraajiksi. Mekkalaiset saattoivat olla Muhammadin heimoa, mutta ansarit olivat Jumalan sotajoukkoja ja oikeutettuja valtaan. Vähintäänkin he halusivat jakaa vallan mekkalaisten kanssa. "Yksi johtaja meiltä ja yksi johtaja teiltä" tuli heidän tunnuslauseekseen.

Abu Bakr otti puheenvuoron. Hän myönsi ansareiden tärkeän roolin, mutta huomautti, että arabit yleisesti tunnustaisivat ainoastaan Muhammadin heimon, Quraishin, auktoriteetin. Tämän sanottuaan hän nosti Umarin ja Abu Ubaydan kädet ja kehotti kokousta valitsemaan toisen heistä. Mutta ansarit vaativat edelleen kahta johtajaa, yhden Mekasta ja toisen Yathribista. Ei tiedetä kauanko keskustelu jatkui, mutta on selvää, että kaikki osallistujat ymmärsivät, että jos seuraajaa ei valittaisi tässä ja nyt, kaikki osapuolet valitsisivat oman johtajansa ja se voisi johtaa veriseen selkkaukseen. Lopulta Umar suostutteli kokouksen valitsemaan Abu Bakrin. Hän perusteli valintaa sillä, että Allah oli valinnut hänet erityiseksi toveriksi, sillä hän oli järjestänyt paon Mekasta. Hän oli myös Muhammedin kanssa Thaur-vuoren luolassa, kun he olivat piilotelleet kolme päivää mekkalaisilta. Hän oli tehtävään pätevä, sillä hänen Koraanin ja sunnan tuntemuksensa olivat virheettömät. Lisäksi, vaikka Muhammad ei ollut suoraan nimittänyt seuraajaansa, oli hän epäsuorasti osoittanut tahtonsa nimittämällä Abu Bakrin johtamaan päivittäisiä rukouksia, kunnia, jonka hän ainoana oli saanut. Kun äänestyksen aika tuli, Abu Bakr valittiin. Hän ojensi kätensä ja ansarit ja mekkalaiset vannoivat hänelle yksi kerrallaan kuuliaisuutta.

Abu Bakr esiteltiin vasta seuraavana päivänä Muhammadin seuraajana suuressa uskovaisten kokouksessa moskeijassa. Muhammadin ruumis yhä peitteen alla saarnastuolin takaisessa huoneessa Abu Bakr istuutui saarnastuoliin.  Umar seisoi korokkeen reunalla ja puhui väkijoukolle. Hän pyysi anteeksi edellisen päivän puheitaan sanoen, ettei hänen sanoillaan ollut perustetta Muhammadille oppaaksi annetussa Jumalan kirjassa eikä Muhammadin sunnassa. Hän puhui täydestä sydämestään sanoessaan, että hän oli toivonut Muhammadin elävän kauemmin kuin kukaan heistä. Vaikka Muhammad oli kuollut, Koraani oli elävä. Hän osoitti Abu Bakria. "Jumala on antanut asianne teistä parhaimman hoidettavaksi", hän sanoi ja toisti perustelut, jotka hän oli esittänyt edellisenä päivänä ansareille. "Nouskaa ja vannokaa hänelle uskollisuutta."

Abu Bakr oli hyväksynyt roolinsa vastentahtoisesti toivoen yhdistävänsä eri puolueet ja välttääkseen verenvuodatuksen. Uskollisuusvalojen jälkeen hän piti sovittelevan puheen ja lupasi noudattaa Koraania ja Muhammadin esimerkkiä kaikissa toimissaan. "Olen ottanut käskyvallan itselleni, vaikka en ole paras teistä. Jos suoriudun hyvin, auttakaa minua. Jos erehdyn, oikaiskaa minua." Se oli pitkä puhe, jonka hän päätti julistukseen, että jihad on pakollinen velvollisuus. "Kukaan teistä ei saa pidättäytyä taistelemasta Jumalan asian puolesta, sillä jos kansa niin tekee, joutuvat he Jumalan epäsuosioon."

Ali ja hänen puolueensa herätti huomiota olemalla pois kokouksesta. Päivää ennen Zubair oli julkisesti vetänyt miekan huotrastaan ja julistanut, ettei pane sitä takaisin ennen kuin Ali tunnustetaan Muhammadin seuraajaksi. Abu Bakrin puheen jälkeen Umar kutsui Alin ja hänen tukijansa moskeijaan vannomaan kuuliaisuutta, mutta he kieltäytyivät. Silloin Abu Bakr ja Umar menivät aseistettujen miesten kanssa Alin talolle ja määräsivät kaikki ulos. Umar huusi: "Joko tulettu ulos ja vannotte uskollisuutta Abu Bakrille tai sytytän talon tuleen." Zubair juoksi ulos miekka paljastettuna, mutta kompastui kun joku heitti häntä kivellä. Hänet nujerrettiin ja riisuttiin aseista saman tien. Pian loputkin antautuivat.

Muhammad haudattiin joko samana iltana tai aamuyöstä. Ensimmäiseksi ruumis pestiin. Vaikka se ei ollut tavanomaista, ainoastaan miespuolisten sukulaisten sallittiin osallistua pesemiseen, ja hän oli puettuna vaatteisiin pesemisen aikana, joka myös oli epätavallista. Kirjallisuus väittää, että oli hänen oma toiveensa, että vain miespuoliset sukulaiset osallistuivat pesemiseen, mutta vaatteiden ylläpitäminen saattoi johtua nolostuttavasta asiasta, joka on suurimmaksi osaksi poistettu kirjallisuudesta. Hänen siittimensä oli täyttynyt verellä ja siitä aiheutui kuolemanjälkeinen erektio. Asiasta huomautti Edward Gibbon, joka viittasi Abu al-Fidan, 1300-luvun historioitsijan, kirjoituksiin. Abu al-Fida kirjoittaa, että kun Ali näki Muhammadin ruumiin, hän huudahti ihastuneena: "Oi Profeetta, ilman mitään epäilystä siittimesi nousee taivaisiin!" Tätä yksityiskohtaa ei löydy tavallisista kirjoituksista ja se on jätetty pois tai poistettu jälkikäteen. Asiaa tukee tavanomaisten kertomusten oudot ja vihjailevat sanankäänteet. Eräässä versiossa Alin kerrotaan ruumiin nähtyään huudahtaneen: "Miten oivallinen oletkaan sekä elämässä että kuolemassa!" - ehkäpä viittaus Muhammadin kuuluisaan mieskuntoon. Tabari huomautti, että "ruumis ei näyttänyt siltä kuin tavallinen ruumis näyttää".

Kunnioituksesta vainajaa kohtaan Ali ja muut miehet eivät tienneet miten toimia tässä tilantessa, sillä kukaan ei halunnut riisua vainajaa, vaikka se oli tavanomainen käytäntö ennen kuolinvaatteeseen pukemista. Kirjoitukset kertovat, että he olivat niin hämmentyneitä, että he kaikki vaipuivat äkisti uneen parrat rinnalle vaipuneina ja heräsivät vasta kun ääni kehotti: "Peskää Profeetta vaatteet päällään!" Niinpä Muhammadin ruumis pestiin vaatteet päällä. Hänen päälleen kaadettiin vettä ja Ali hankasi hänen ihoaan märän kankaan läpi. Aisha valitti myöhemmin: "Jos olisin tiennyt sen, minkä sain myöhemmin tietää, ainoastaan vaimot olisivat pesseet Jumalan lähettilään."

Kun Muhammadin ruumis oli puettu hautausta varten alkoivat miehet kiistellä siitä, mihin hänet tulisi haudata. Toisten mielestä paras paikka olisi moskeijan sisäpiha; toisten mielestä se olisi se paikka, jossa hän tapasi johtaa uskovaisten rukousta, joka oli saarnakorokkeen edessä. Toiset sanoivat, että hänet pitäisi haudata Gharqadin puutarhaan, jonne monet hänen tovereistaan oli haudattu. Abu Bakr huomautti kuitenkin Muhammadin sanoneen, että profeetat haudattiin aina siihen paikkaan, missä he olivat kuolleet. Niinpä he päättivät haudata hänet Aishan huoneeseen. Haudankaivaja tuotiin paikalle. Kaivamisen aikana Muhammadin ruumis lepäsi patjalla, joka oli työnnetty seinän viereen. Kun kaivanto oli valmis, kaikki poistuivat huoneesta tunniksi, jotta enkelien joukot voisivat rukoilla hänen puolestaan. Kun aika oli kulunut, ihmiset asettuivat jonoon käydäkseen lausumassa rukouksensa hänen puolestaan. Abu Bakr ja Umar johtivat Muhammadin läheisten sukulaisten, hänen vaimojensa ja hänen sukulaistensa monilukuisien lasten ja vaimojen hidasta kulkuetta. Kun he olivat menneet, sallittiin uskovaisten astua pieneen huoneeseen.

Muhammad haudattiin keskellä yötä soihtujen valossa. Neljä miestä, mukaan lukien Abbasin pojat, seisoivat kaivannossa ja ruumis laskettiin heidän käsiinsä. Hauta täytettiin ja muutamia tiiliä asetettiin sen päälle merkiksi. Seuraavana päivän huone sinetöitiin. Mughira ibn Shuba, pakolaisten massamurhaaja Taifissa, mies, joka oli palvellut Muhammadin henkivartijana ja joka oli se mies, jonka Muhammad oli lähettänyt hävittämään Abu Sufyanin kanssa al-Latin temppelin, ylpeili, että hän oli viimeinen ihminen, joka oli koskenut Muhammadia. Ennen kuin ensimmäinen lapiollinen maata heitettiin ruumiin päälle, hän heitti sormuksensa hautaan ja se putosi Muhammadin päälle. "Heitin sen sinne tarkoituksella, niin että koskettaisin sillä Jumalan lähettilästä ja olisin näin viimeisenä hänen kanssaan", hän tapasi kertoa.

Tuskin Muhammadia ehdittiin haudata, kun kapinat jo puhkesivat joka puolella Arabiaa. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä beduiiniheimot, jotka olivat vannoneet hänelle uskollisuutta, rikkoivat kostonhimoisina valansa. Ensimmäiset tyytymättömyyden merkit olivat näkyneet jo kuukausia ennen Muhammadin kuolemaa Jemenin Hadramautissa. Jonglööri ja taikuri Aswad Ans-heimosta oli julistanut itsensä profeetaksi. Hän kokosi armeijan ja karkotti ja tappoi Muhammadin nimittämät hallintovirkamiehet. Muhammadin palkkaama salamurhaaja tappoi hänet vain muutama päivä ennen Muhammadin kuolemaa. Muhammadin kuoleman jälkeen kapinointi levisi laajalle ja se oli erityisen raivokasta niiden heimojen keskuudessa, jotka Muhammad oli murskannut sotilaallisesti, kuten hawazinit. Jopa Mekassa kyti kapinahenki. Kun he saivat tietää Muhammadin kuolemasta, he karkottivat tämän nimittämän kuvernöörin, mutta kapina katkesi lyhyeen, kun Suhail, entinen Badrin sotavanki, joka oli ollut vankina Saudan huoneessa Yathribin moskeijassa - nyttemmin harras uskovainen - uhkasi katkaista kaikkien kaulat.

Tunteellinen Abu Bakr, joka saattoi puhjeta kyyneliin ilon ja surun hetkellä, vaikutti sopimattomalta johtajalta näin haastavana aikana, mutta hän osoittautui yhtä päättäväiseksi ja säälimättömäksi kuin Muhammad oli ollut. Kun hän sai tietää, että jotkut Hadramautin naiset olivat juhlineet Muhammadin kuolemaa koristamalla kätensä hennamaalauksilla ja laulaneet ja soittaneet tamburiinia kaduilla, hän lähetti miehiä hoitelemaan heidät. Hän määräyksestään naisten kädet hakattiin irti ja heitä kutsuttiin siitä lähtien "Hadramautin portoiksi" vaikka he olivat jalosukuisia. Hän ei myöskään tuhlannut aikaa ryhtyessään sotatoimiin. Päivä Muhammadin hautajaisten jälkeen hän lähetti Osaman johtaman kolmen tuhannen miehen armeijan viivästyneelle kostoretkelle Syyriaan huolimatta varoituksista, että monet kapinoivat heimot olivat aikeissa hyökätä Yathribiin. Osama kukisti pienempiä kapinoita matkalla Syyriaan ja palatessaan sieltä. Syyriassa hänen armeijansa oli voitokas kristittyjä arabeja vastaan läntisen Syyrian alueella, joka tunnetaan Raamatussa Moabina. Kerrotaan, että hän jäljitti miehen, joka oli tappanut hänen isänsä taistelussa lähes kolme vuotta aikaisemmin ja leikkasi hänen päänsä irti.

Muhammadin kuolemaa seurannut Arabian poliittinen muutos oli tyrmäävä. Vaikka hän oli ennen kuolemaansa hallinnut käytännössä koko Arabiaa, hänen kuolemansa jälkeen suurin osa Arabiaa kääntyi hänen hallintoaan vastaan, ja oli ainoastaan Abu Bakrin hyvän onnen ja raivokkuuden ansiota, että Muhammadin perintöä ei hävitetty. Muutos tapahtui melkein yhdessä yössä. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Osama lähti Syyriaan, beduiiniheimojen liittouma, johon kuuluivat hawazinit ja ghatafansit, janoten kostoa kaikesta Muhammadin tekemästä vääryydestä, tuli iskuetäisyydelle Yathribista. Abu Bakr kokosi kiireesti toisen armeijan ja nimitti Alin, Zubairin ja Talhan komentajiksi. He onnistuivat pitämään raivokkaat heimot loitolla kunnes Osama palasi Syyrian retkeltään. Silloin Abu Bakr yhdisti armeijat ja nimitti Khalidin komentajaksi. Khalid, joka tultaisiin tuntemaan nimellä "Allahin miekka", jonka nimen hän sai massamurhaajan maineensa vuoksi, iski vihamieliset heimot takaisin ja saavutti lopulta yhden kapinallisten päälinnoituksista Yamaman linnoitetussa kaupungissa itäisessä keski-Arabiassa. Viikon piirityksen jälkeen Yamama kukistui. Samoihin aikoihin Abu Bakr lähetti pienempiä sotajoukkoja kukistamaan kapinoita, joita sikisi Jemenissä ja muualla Arabiassa. Vaikka kapinalliset aluksi kontrolloivat suurinta osaa Arabiaa, he eivät kyenneet muodostamaan yhtenäistä rintamaa, ja ensimmäisen hallitusvuotensa loppuun mennessä Abu Bakr sai kapinan kukistettua. Hän eli enää yhden vuoden, mutta sen vuoden aikana alkoi laajentuminen Muhammadin valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Yamamassa tukikohtaansa pitävä Khalid lähti kuusi kuukautta kestäneelle sotaretkelle länsi-Irakiin ja hän voitti persialaiset ja heidän kristityt arabiliittolaisensa lukuisissa yhteenotoissa. Ne olivat verisiä taisteluita. Jos kirjallisuuteen on uskomista, kolmekymmentätuhatta persialaista ja kristittyä arabialaista sotilasta tapettiin yhdessä taistelussa, seitsemänkymmentätuhatta toisessa. Jälkimmäisessä tuhansia sotavankeja vietiin joen rannalle, missä heidät mestattiin. Heidän ruumiinsa heitettiin jokeen, joka virtasi punaisena kolme päivää. Irakista Khalid käänsi raivoisan miekkansa Syyriaan ja jätti jälkeensä kuolleita Irakin rajalta Damaskokseen. Hän ryösti kaikki valloittamansa alueet ja Abu Bakrin riemuksi valtavat omaisuudet virtasivat uuden valtakunnan pääkaupunkiin Yathribiin, jota kutsuttiin nyt Medinaksi, Profeetan kaupungiksi.

Abu Bakr kuoli elokuussa 634, kun Khalid oli Damaskoksen porteilla. Hänen seuraajansa oli Umar, joka salamurhattiin marraskuussa 644. Hänen seuraajansa oli puolestaan Uthman, joka salamurhattiin kesäkuussa 656 ja hänen seuraajansa Ali, joka salamurhattiin tammikuussa 661. Näiden kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana he valloittivat Syyrian, Egyptin ja Persian ja joko pakkokäännyttivät valloittamansa kansat tai määräsivät heidät maksamaan alamaisveroa. Idässä heidän armeijansa etenivät nykyisen Pakistanin alueelle ja Mustanmeren rannoille. Lännessä he taistelivat tiensä nykyiseen Tunisiaan. Valtavat rikkaudet virtasivat valloitetuilta alueilta Arabiaan.

Muhammadin luomat armeijat olivat voitokkaita hänen kehittämänsä maagisen motivointikeksinnön vuoksi, joka lupasi uskovaisille rajatonta seksiä Paratiisissa, jos he saisivat surmansa taistelussa, ja maallisia rikkauksia, mikäli he selviäisivät hengissä. Zubair, Talha, Abdul Rahman ja muut olivatkin kuollessaan sen ajan miljardöörejä.

Jos valloitussodat olivat raivokkaita, niin oli sitä myös sisäinen valtakamppailu. Sisällisota vallanperimyksen ja uskonnon kontrollin vuoksi johti lopulta jakautumiseen sunni- ja shiia-haaroihin, ja ryhmien väliset vihamielisyydet ovat jatkuneet aina meidän päiviimme saakka.

Muhammad oli sairaalloinen nero, epileptinen kaunopuheinen psykopaatti, joka uskoi Jumalan puhuvan hänelle, myrkyllinen sekoitus, joka muutti hänet ajan myötä massamurhaajaksi ja hirmuhallitsijaksi, joka edisti hänen itsensä ympärille punottua harhaista kulttiaan. Häntä ajoi eteenpäin hänen vakaumuksensa erityisestä tehtävästä, joka oli seurausta hänen epileptisistä kokemuksistaan. Hän oli suvaitsematon kaikkia niitä kohtaan, jotka vastustivat häntä, ja hän aloitti loppumattoman sodan heitä vastaan. Se mitä hän kutsui Jumalalle alistumiseksi, oli tosiasiassa alistumista hänen tahtoonsa, sillä hän oli itse keksinyt ajatuksen Jumalasta, joka vaatii alistumista. Hän jakoi maailman maahan, joka jo oli valloitettu ja maahan, joka tulisi vielä valloittaa, maahan, joka jo alistui hänen harhakuvitelmalleen itsestään ja maahan, joka pitäisi vielä alistaa sille. Hänen seuraajansa jatkoivat siitä mihin hän jäi. Se mikä alkoi veripisaroilla Mekassa, kun Sad Waqqas löi jotakuta päähän kamelin leukaluulla, kasvoi punaiseksi joeksi, joka on virrannut jo 1400 vuotta.

Muhammadin sairas perintö jatkaa hellittämättä ja uhkaa tuhota tämän päivän maailman.

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 36, "Death of Muhammad" (ss. 469-476)


24. tammikuuta 2017

Muhammadin kuolema, osa 1

Muhammad kuoli kolme kuukautta sen jälkeen, kun hän oli palannut Yathribiin. Kirjallisuudessa kerrotaan, että hänellä oli ennakkoaavistus kuolemastaan ja hän varoitti pyhiinvaelluksen aikana, että se saattaisi olla hänen viimeisensä. Yathribiin paluun jälkeen kaikki oli kuitenkin kuten ennenkin. Hänen ensimmäisiä toimiaan oli järjestää jemeniläisen kapinaliikkeen johtajan salamurha. Hänen luokseen tuli edelleen heimojen lähetystöjä vannomaan hänelle uskollisuutta ja hän nimitti nille paikallisjohtajia, saarnamiehiä ja veronkantajia.

Hän jatkoi näitä toimiaan, kunnes sairastui valmistellessaan armeijan hyökkäystä Syyriaan kostona kahden vuoden takaisesta tappiosta bysanttilaisia vastaan käydyssä taistelussa, jossa olivat kuolleet hänen entinen adoptiopoikansa Zaid, Alin veli Jafar ja kuolemaa ikävöivä kiihkoilija Abdullah Rawaha. Sairaus alkoi eräänä iltana, kun Muhammad rukoili hautausmaalla muutamien vapautettujen orjiensa kanssa. Sen sijaan, että olisi viettänyt yönsä jonkun vaimonsa huoneessa rukoillen ylimääräisiä rukouksiaan, Muhammad meni silloin tällöin hautausmaalle rukoilemaan. Kalmiston nimi oli Gharqadin puutarha ja sinne oli haudattu monia Muhammadin tovereita, mukaan lukien kolme hänen tyttäristään - Zainab, Ruqaya ja Umm Kulthum. Maria Koptilaisen kanssa saatu poika Ibrahim oli myös haudattu sinne. Päätellen niistä rukouksista, joita hänen kerrotaan rukoilleen, hän oli väsynyt maailmaan ja niihin loputtomiin selkkauksiin, jotka hänen sotansa kaikkia vastaan oli synnyttänyt. Hän puhui ääneen haudoille sanoen, että kuolleet olivat onnekkaita; heidät oli vapautettu maailman murheista, jotka tulivat toinen toisensa jälkeen ja viimeiset olivat vielä pahempia kuin edelliset.

Päästyään takaisin moskeijaansa, Muhammad sai hirvittävän päänsäryn. Sinä yönä hän nukkui Aishan luona, joka oli tuolloin kahdeksantoista vuotias. Aishallakin oli kova päänsärky, ehkäpä tukahdutetun mustasukkaisuuden tähden, sillä Muhammad oli taas kerran lähtenyt hänen luotaan keskellä yötä, mutta Aisha ei uskaltunut seurata häntä peläten saavansa selkäänsä. Hänen kasvonsa kuvastivat tuskaa. Kun Muhammad kysyi häneltä, mikä oli vialla, hän vastasi: "Voi minun päätäni." Muhammad vastasi: "Minulla se vasta päänsärky on!" Hän pilaili, että olisi parempi Aishalle kuolla päänsärkyyn ennen häntä, niin hän voisi rukoilla hänen puolestaan. Vaimon mustasukkaisuus kuului hänen vastauksestaan: "Minäpä luulen, että palaisit huoneeseeni viettämään häitä uuden morsiamen kanssa!"

Muhammadin päänsärky yltyi sellaiseksi, että hän luuli kallonsa räjähtävän, ja helpottaakseen kipua hän kääri päänsä niin tiukasti siteisiin, että hän näytti siltä kuin olisi haavoittunut taistelussa. Vain muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli ensi kerran valittanut päänsärkyä, hänelle nousi niin korkea kuume, että se kaatoi hänet vuoteeseen. Sen tapahtuessa hän oli erään vaimonsa seurassa - jotkut sanovat sen olleen Maimuna, toiset Zainab. Hän pyysi vaimoiltaan, että saisi olla Aishan huoneessa, ja hänet kannettiin sinne jalat maata laahaten.

Aavistaessaan sairauden olevan kuolemaksi hän pyysi anteeksiantoa ihmisiltä, joita vastaan oli tehnyt vääryyttä ja Jumalan anteeksiantoa niille, jotka olivat tehneet hänelle vääryyttä. Hän kutsui yleisen kokouksen ja sanansaattajat käskivät kaikki lähistöllä olevat moskeijaan. Muhammedilla oli korkea kuume. Ennen kokoukseen menoa hän istui vaimonsa Hafsan pronssiammeessa, joko vaatteet päällä tai verhon takana, ja hänen vaimonsa kaatoivat kylmää vettä hänen päälleen. Kun hän vihdoin pystyi seisomaan, hän tuli esiin Aishan huoneen ja saarnastuolin erottavan verhon takaa pää tiukasti käärittynä ja istuutui saarnastuoliin. Rukouspaikka ja sisäpiha oli täynnä uskovaisia. Muhammad aloitti sanomalla: "Oi ihmiset, teidän oikeutenne ovat minulle tärkeitä ja niinpä, jos olen ruoskinut jonkun selkää, tässä on minun selkäni - hän kostakoon." Hän oli täynnä hyväntahtoisuutta: hän rukoili Jumalaa armahtamaan ne jousimiehet, jotka olivat jättäneet tottelematta hänen käskyään Uhudissa, minkä seurauksena mekkalaiset olivat voittaneet. Hän ylisti Abu Bakria luotettavana toverina. Hän astui alas saarnastuolista johtamaan rukousta ja palasi sen jälkeen saarnastuoliin ja julisti, että jos hän on jollekulle velkaa, tämä puhukoon nyt. "Teistä pidän eniten niistä, jotka joko perivät saatavansa, jos olen heille velkaa, tai vapauttavat minut velasta, jotta kun tapaan Kaikkivaltiaan Jumalan, minulla ei ole mitään epäoikeudenmukaisuutta sovitettavana."

Silloin eräs mies hyppäsi ylös ja vaati kolmea dirhamia, jotka hän oli lainannut Muhammadille vuosia aikaisemmin. Muhammad pyysi häntä virkistämään muistiaan, sillä hän ei tiennyt mistä mies puhui. "Etkö muista kuinka kerran eräs kerjäläinen kulki ohitsesi ja sinä käskit minua antamaan hänelle kolme dirhamia?" Muhammad määräsi erään serkkunsa antamaan miehelle hänen rahansa ja käski sitten miestä istumaan. Toinen mies tunnusti ottaneensa kolme dirhamia, summa joka oli juuri alle sen, että hänen kätensä olisi katkaistu siitä hyvästä. Muhammad määräsi hänet maksamaan rahan takaisin. Ihmiset ottivat syntinsä sydämen asiakseen ja monet nousivat ylös ja tunnustivat katuvaisina syntinsä. Tavallisesti Muhammad olisi nauttinut sellaisesta kokouksesta ja olisi antanut sen jatkua, mutta hänelle nousi taas kuume. Hän tarjosi yleistä armahdusta kaikille heidän tekemistään synneistä ja vetäytyi takaisin Aishan huoneeseen.

Hänen vaimonsa pakkosyöttivät hänelle lääkettä. Hänen uskottiin kärsivän keuhkotulehduksesta ja abyssinialaisilla oli maineikas lääke, joka oli pahanmakuista öljyn ja yrttien sekoitusta. Hän oli liian heikko vastustelemaan ja niinpä he avasivat hänen suunsa ja kaatoivat sinne rohtoa. Hieman tämän jälkeen hänen tilansa parani, joko lääkkeen ansiosta tai vain luonnollisesta syystä, ja hän kosti pakottamalla koko talon väen nielemään samaa käärmeöljyä. Hän syytti sairaudestaan myrkkyä, jota oli saanut Khaibarissa sen juutalaisen naisen ruuasta, jonka aviomiehen ja sukulaiset Muhammad oli surmannut. "Kärsin vieläkin kivuista sen Khaibarissa syömäni aterian vuoksi", hän kertoi Aishalle. "Silloin tunsin aorttani repeävän sen myrkyn takia."

Hänen sairautensa kesti lähes kaksi viikkoa. Hän johti edelleen rukouksia viisi kertaa päivässä, kunnes oli liian heikko siihen. Loppua kohden hän määräsi uskollisen Abu Bakrin johtamaan rukouksia, minkä monet tulkitsivat merkiksi, että hän halusi Abu Bakrin seuraajakseen. Aisha ei pitänyt tässä stressaavassa tilanteessa isäänsä parhaana valintana rukousten johtajaksi, sillä hän itki jatkuvasti Muhammadin heikkenevää terveyttä eikä pystynyt lukemaan riviäkään Koraanista puhkeamatta kyyneliin. Hän otti kuitenkin haasteen vastaan ja onnistui pitämään tunteensa kurissa. Erään rukouksen aikana Muhammad, jonka voimat olivat palaamassa, tuli rukouspaikalle kahden rotevan sukulaisen auttamana, ja asettui istumaan Abu Bakrin taakse. Abu Bakr halusi luovuttaa johdon mestarilleen, mutta Muhammad viittoi häntä jatkamaan. Vaikka hän oli liian heikko suorittamaan seisomaan nousuja, kumartumisia ja polvistumisia, hän toisti kaikki Abu Bakrin lukemat Koraanin säkeet.

Hän kuoli maanantaina keskipäivällä. Päivä alkoi lupaavasti, sillä hän tuntui vahvistuvan. Hän oli ollut vuoteen omana kolmen päivän ajan, mutta sinä maanantaina hän nousi aamurukouksen aikaan ylös ja siirsi syrjään verhon, joka erotti rukouspaikan huoneesta ja katseli uskovaisten rivistöjä, kun he seurasivat Abu Bakria rukousrituaalissa ja Koraanin lausunnassa. Muhammad hymyili ja kerran jopa nauroi ihastuksissaan. Silloin uskovaiset katsoivat ylös rukouksistaan.  Abu Bakr luuli hänen tulevan ottamaan johdon, mutta Muhammad viittasi häntä jatkamaan. Hän antoi verhon pudota paikoilleen ja asettui vuoteelle Aishan viereen.

Muhammad vaikutti hyväntuuliselta ja Abu Bakr uskoi, että hän saattaisi jopa toipua. Hän oli niin varma siitä, että hän pyysi Muhammadilta luvan vierailla ylängön kodissaan ollaakseen lempivaimonsa, Kharijan tyttären, kanssa, jonka vuoro oli tänään ja Abu Bakr halusi olla hänen luonaan. Muhammed suostui tähän ja Abu Bakr ratsasti pois hevosellaan. Mutta aamun kuluessa Muhammadille tuli kovia kipuja. Välillä hän oli selväjärkinen ja välillä hän houraili. Hän makasi patjalla pää Aishan rinnalla. Ihmiset tulivat katsomaan Muhammadin vointia. Ainoastaan Muhammadin tärkeimmät toverit ja läheiset sukulaiset kuten hänen tyttärensä Fatima, setänsä Abbas, Abbasin pojat Fadl ja Quthman, Aishan velipuoli Abdullah, hänen toiset vaimonsa ja jotkut pitkäaikaiset palvelijat ja apulaiset päästettiin pieneen huoneeseen.

Varhain aamulla hänen mielensä oli kirkas. Levätessään Aishan vierellä hän muistutti ihmisiä välittäjän roolistaan ja kehotti heitä rukoilemaan häntä hänen kuolemansa jälkeen, erityisesti perjantaisin, pakollisen yhteisrukouksen aikana, sillä sellaiset rukoukset lisäisivät hänen kykyään toimia välittäjänä Allahin edessä heidän puolestaan Tuomiopäivänä. "Perjantai on yksi parhaista päivistä. Perjantaina luotiin Aadam ja perjantaina hän kuoli. Sinä päivänä elämä alkoi henkäyksestä ja sinä päivänä se loppuu salamointiin. Rukoilkaa minua usein sinä päivänä, silloin rukouksenne tulevat tietooni." Kun häneltä kysyttiin, miten se on mahdollista, sillä hänen ruumiinsahan olisi jo lahonnut Ylösnousemuksen päivänä, hän sanoi: "Jumala on kieltänyt maata nielemästä profeettojen ruumiita", tarkoittaen, että hänen ruumiinsa säästettäisiin lahoamisen häpeältä. Muhammad antoi ohjeen, että hänen lähimmät miespuoliset sukulaisensa saisivat pestä hänen ruumiinsa "yhdessä monien enkelien kanssa, jotka näkevät teidät sieltä, mistä te ette näe heitä", ja että hänen kuolinvaatteensa pitää olla hänen tavalliset vaatteensa "tai jemeniläinen vaate tai valkoinen egyptiläinen vaate." Hänellä oli erikoinen pyyntö koskien enkeleitä: "Kun olette pesseet, balsamoineet, pukeneet minut kuolinvaatteeseen ja asettaneet minut haudan reunalle, poistukaa hetkeksi luotani. Ensimmäisenä puolestani tulee rukoilla kaksi toveriani ja ystävääni, Gabriel ja Mikael, sitten Israfil, sitten kuoleman enkeli ja enkeleiden sotajoukot, rauha olkoon heidän kanssaan."

Myöhemmin aamulla hänen kuumeensa nousi ja hän houraili sanoen mitä tahansa hänen mieleensä juolahtikin, mutta aina välillä hän oli selväjärkinen. Koko aamun hänen päänsä lepäsi Aishan rinnalla. Kerran hän avasi silmänsä ja sanoi: "Kaikista ihmisistä profeetat kärsivät eniten." Toisella kertaa hän sanoi: "Mies saa kärsimystä uskonsa määrän verran; jos hän on luja uskossaan, hänen kärsimyksensä on suuri." Aikaisemmin hän oli tehnyt selväksi, ettei halua komeata hautaa, sillä siitä saattaisi tulla palvontapaikka, mikä olisi yhdenlaista kuvainpalvontaa. Heikentyessään hänen mieleensä tuli, että kristityt ja juutalaiset tekivät profeettojensa haudoista palvontapaikkoja. Silloin hän vihastui ja huusi katsomatta ketään erityisesti: "Hävittäköön Jumala juutalaiset ja kristityt! He ovat tehneet profeettojensa haudoista moskeijoita!" Purkaus uuvutti hänet. Hänen päänsä kallistui taas Aishan rinnalle, mutta hänen vihansa juutalaisia ja kristittyjä ja monijumalaisia ja kaikkia niitä vastaan, jotka olivat ikinä vastustaneet häntä ja hänen uskontoaan, purkautui uudestaan. Viimeiseksi hän puuskahti: "Arabien mailla ei voi olla kahta uskontoa!"

Kesä oli alussa ja keskipäivään mennessä kuumuus oli tukahduttava. Joku toi vesiastian ja asetti sen hänen viereensä. Kun hän kastoi sormensa astiaan ja pyyhki kasvojaan, hän huusi: "Oi Jumala, säästä minut kuoleman kivuilta." Juuri sillä hetkellä Aishan veli Abdullah tuli huoneeseen. Hänellä oli mukanaan hammastikku, joka oli veistetty joko palmun rungosta tai sitten se oli siwak-puun oksa. Muhammad oli aina käyttänyt tällaisia tikkuja hampaidensa puhdistamiseen. Aisha otti hammastikun ja pureskeli sen päätä niin, että se rispaantui harjaksi ja antoi sen Muhammadille, koska arveli tämän pitävän siitä. Muhammad hankasi sillä hampaitaan kuumeisesti. Sitten hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala!" Sitten:"Kuolemalla on kipunsa!" Hetken päästä hänen silmänsä katsoivat ikään kuin kaukaiseen kohteeseen. Hän nosti vasemman etusormensa ja sanoi: "Korkeimman toverin seurassa! Korkeimman toverin seurassa!" - viitaten mahdollisesti Jumalaan.

Kuolema saapui kun hän ojensi uudelleen kätensä vesiastiaa kohti. Kun hän kosketti vettä, hänen kätensä herpaantui ja hänen päänsä lysähti rintaa vasten. Kuoleman tullessa hän nojasi edelleen Aishaa vasten. Aisha nousi ylös ja laittoi nahkatyynyn miehensä päänaluseksi ja sitten hän ja muut naiset alkoivat surussaan lyödä rintojaan ja kasvojaan, mutta pidättäytyivät parkumasta ja ryömimästä maassa, sillä Muhammad oli kieltänyt sellaiset surun ilmaukset.

Sana hänen kuolemastaan levisi nopeasti, mutta monet kieltäytyivät uskomasta sitä. Aisha lähetti Abdullahin kertomaan Abu Bakrille ja Fatima ilmoitti Alille. Kun Abu Bakr pääsi moskeijaan, hän ryntäsi väkijoukon läpi ja meni suoraan Aishan huoneeseen. "Jumalalle me kuulumme ja Hänen luokseen me palaamme! Jumalan lähettiläs on kuollut!" hän sanoi nähtyään ruumiin. Hän suuteli Muhammadia otsalle ja meni rukouspaikalle. Umar kieltäytyi uskomasta ja paasasi väkijoukon edessä: Muhammad ei ole kuollut! Tekopyhät ovat levittäneet sellaista huhua, mutta samaa valhetta levittivät ihmiset myös Mooseksesta, kun hän oli poissa neljäkymmentä päivää, ja sitten palasi! "Jumalan nimeen, myös Jumalan lähettiläs palaa ja katkaisee kädet ja jalat niiltä, jotka väittivät hänen kuolleen." Umar uhkasi tappaa jokaisen, joka levittää sellaisia huhuja. Abu Bakr yritti saada hänet lopettamaan, mutta kun puheesta ei tullut loppua, hän keskeytti ja otti johdon. Hän vahvisti, että Muhammad oli todellakin kuollut, ja hän lausui säkeen, jossa sanotaan, että Muhammad on vain Jumalan lähettiläs ja lähettiläitä on tullut ja mennyt jo entisinä aikoina, ja että ainoastaan Jumala on kuolematon.

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 36, "Death of Muhammad" (ss. 463-469)

Muhammadin kuolema, osa 2

22. tammikuuta 2017

Dzinnejä, enkeleitä ja Paratiisin riemuja

Muhammed Paratiisissa,
kirjamaalaus 1000-luvulta
Koraaniblogi jatkuu suurilla 72-76. Jinnitkin kuulevat Muhammedin saarnaa. Allah kyllä ymmärtää, jos uskovaiset eivät ehdi lukea Koraania, sillä heillä on kiireitä Pyhän Sodan parissa. Numero 19 kiihottaa koraaninselittäjien mielikuvitusta. Allah kykenee uusimaan kuolleiden luutkin. Hän palkitsee uskovaiset paikalla Puutarhassa, jossa he pukeutuvat silkkivaatteisiin ja istuvat nojakorokkeilla, eivätkä he kärsi hellettä tai kylmää. He nauttivat käden ulottuvilla olevista hedelmistä ja juovat hopeamaljoista ja kristallipikareista inkiväärillä maustettua viiniä helmenkaltaisten kuolemattomien poikien palvellessa heitä. Vääräuskoisille on sen sijaan luvassa tuskallinen rangaistus.


Tahir Shah on kirjoittanut hienon kirjan "The Caliphs House" [Kalifin talo], jossa hän kertoo, kuinka hän muutti perheineen Marokon Casablancaan ja remontoi itselleen taloa, ja kuinka hän monesti yllättyi (jopa länsimaalaistuneiden) paikallisten uskomuksista koskien jinnejä, pahankurisia henkiolentoja, jotka sekaantuvat ihmisten asioihin. Vastaus hänen kysymyksiinsä asiasta oli aina: "se on Koraanissa".

Mekkalainen suura 72 on Koraanin tärkeimpiä jinnejä käsitteleviä tekstejä. Jakeissa 1-15 jinnit kertovat kuulleensa "luettavan ihmeellistä Koraania", joka saa heidät uskomaan Allahiin, joka ei "ole ottanut vaimoa eikä lasta" (jae 3). Allah jatkaa aiheesta jakeissa 16-28 varoittaen uskottomia: jos he vain olisivat kääntyneet islamiin, Allah olisi lähettänyt heille sateen - tässä jälleen osoitus siitä kuinka Allahin tottelemisesta seuraa maallista hyvää. "Temppelit kuuluvat Jumalalle" jakeessa 18 tarkoittaa Qatadahin mukaan: "Aina kun juutalaiset ja kristityt astuvat kirkkoihinsa tai synagogiinsa, he asettavat toisia Allahin rinnalle. Niinpä Allah käski Profeettaansa kertomaan heille, että heidän tulee palvella ainoastaan Häntä." Suura päättyy varoitukseen, että vaikka Muhammed vaikuttaa heikolta, Allahin lupaukset ovat tosia ja uskottomat saavat maistaa helvettiä (jakeet 23-24).

Mekkalaisen suuran 73 alussa Allah puhuttelee Muhammedia: "Sinä, joka olet vaippaan kääriytynyt" (jae 1), kun Muhammed valvoi ja rukoili yöllä. Allah neuvoo häntä rukouksen pituudesta (jakeet 3-4, 20) ja lupaa uusia ilmestyksiä (jae 5). Allah käskee Muhammedia omistautumaan täydellisesti Hänen palvontaansa (jae 8) ja olemaan kärsivällinen epäuskoisten suhteen (jae 10), jotka tulevat kärsimään helvetissä (jakeet 13-14). Muhammed on samanlainen sanan julistaja kuin oli Mooses faraolle, ja ne ,jotka kieltäytyvät ottamasta hänen sanaansa vastaan, jakavat faraon kohtalon (jakeet 15-16). Uskovaisten tulee lukea niin paljon Koraania kuin heille on helppoa, ja Allah kyllä tietää, että heillä on kiireitä jihadissa, tai jotkut voivat olla sairaita tai matkustavat (jae 20).

Suura 74, jälleen mekkalainen, alkaa samalla tavalla: Allah puhuttelee Muhammedia "sinä, joka olet viittaan kiedottu" (jae 1) ja käskee häntä välittämään varoituksensa (jae 2). Muhammedin on pidettävä itsensä puhtaana (jakeet 4-5) eikä odottaa materiaalista hyvää Allahin sanan julistamisesta (jae 6). Sitten Allah kuvailee Muhammedin julistusta pilkanneen perikatoa ja kirousta huipentaen kertomuksensa tämän kidutukseen helvetin tulessa (jakeet 8-29).

Sen jälkeen tulee salaperäinen ja kuuluisia jae: "ja sen yläpuolella on yhdeksäntoista" (jae 30). Minkä yläpuolella? Mitkä yhdeksäntoista? Teksti ei tarjoa selkeää vastausta ja siitähän riittää huvitusta. Free-minds -keskustelupalstalla käsitellään monia tätä jaetta koskevia teorioita mukaan lukien Koraanin tutkijan Günter Lülingin ehdotus, jossa pieni tekstin muutos tekee siitä viittauksen helvetin porttiin - mikä sopiikin kontekstiin. Tämä salamyhkäinen jae on kuitenkin ollut innoituksena monille islamilaisen numerologian teorioille, joissa pyritään osoittamaan jakeen salattu numeerinen merkitys, mikä todistaa Koraanin ihmeellistä olemusta. Jae on myös johtanut mystisiin tulkintoihin koskien numeroa yhdeksäntoista - kuten - huolimatta ehdotetusta "kahdestakymmenennestä kaapparista" ja että sellaista ei ollut, vaan yhdeksäntoista kaapparia oli nimenomaisesti valittu syyskuun 11. päivän jihad-tehtävään tämän luvun mystisen merkityksen vuoksi.

Seuraava jae näyttää siltä kuin se olisi tuotu siihen jostain muualta, sillä se on pitkä ja diskursiivinen keskellä muuta tekstiä, jonka jakeet ovat lyhyitä ja runollisia. Se vahvistaa numeron yhdeksäntoista mystiikkaa sanoen, että "tulen vartijoiksi" asetetut enkelit, joiden lukumäärän Allah on asettanut "vain koetukseksi niille, jotka eivät usko, jotta ne, joille on annettu Pyhä kirja, olisivat varmoja, ja ne, jotka uskovat, kasvaisivat uskossa" (jae 31). Jos tämä on tarkoittavinaan, että helvettiä vartioivia enkeleitä on yhdeksäntoista, niin miten se auttaa juutalaisia, kristittyjä ja muita Kirjan kansoja vakuuttumaan siitä, että Muhammed on profeetta, ja vahvistamaan muslimien uskoa?

Tähän kysymykseen ei tekstissä anneta vastausta, mutta tästä alkaa islamin numerologinen mystiikka. Ja sen päämääränä on aina todistaa Koraani todeksi ja osoittaa Kirjan kansoille Ibn Kathirin sanoin, että Muhammed "puhuu heille samoja asioita, joista heidän omat taivaalliset Kirjoituksensa puhuivat ennen Häntä." Mutta Allah lopulta yksin päättää, kuka ottaa Muhammedin ilmoituksen vastaan ja kuka ei, kuten jakeen usein toistettu sanonta kuuluu: "Näin johtaa Jumala harhaan kenet haluaa ja ohjaa ketä mielii".

Allah päättää suuran uusilla varoituksilla helvetin tulesta (jakeet 32-56) ja kertoo, että uskottomat itkevät sinne päätymistään vain koska eivät rukoilleet (jae 43) tai ruokkineet köyhiä (jae 44). Sen sijaan he puhuivat joutavia (45) ja kielsivät Tuomion päivän (46) ja sinä päivänä ei heillä ole auttajaa (48).

Mekkalainen suura 75 on runollista pohdintaa ylösnousemuksesta ja jumalallisesta tuomiosta ja niistä, jotka epäilevät niiden tulemista. Allah vakuuttaa, että hän kykenee uusimaan kuolleiden luutkin (jakeet 3-4, 40) ja kun Päivä tulee, ei kukaan voi välttyä tuomiolta (jakeet 10-11, 34-36). Sen sijaan ihminen joutuu todistuskappaleeksi itseään vastaan, vaikka hän kuinka yrittäisi puolustautua (jakeet 14-15). Ne jotka eivät anna hyväntekeväisyyteen, eivät rukoile ja kieltävät totuuden, joutuvat tuomiolle (jakeet 30-32).

Allah sanoo vielä Muhammedille, ettei hänen tule yrittää kiirehtiä Koraanin muistiin painamisessa silloin, kun sitä ilmoitetaan (jakeet 16-19). Tafsir al-Jalalayn selittää: "Jumala, ylhäisin, sanoo Profeetalleen: älä liikuta kieltäsi tyrkyttääksesi heille sitä (Koraania) ennen aikojaan, ennen kuin Gabriel on lopettanut, pelätessäsi unohtavasi sen". Allah varmistaa, että hän muistaa sen, kuten Ibn Kathir kirjoittaa: "Allah varmistaa, että se tallettuu hänen rintaansa, ja Hän tekee helpoksi muistaa sen samanlaisena kuin se ilmoitettiin". Tässä katkelmassa ei keskustella mahdollisuudesta, että Allah saattaisi antaa joidenkin Koraanin osien unohtua kuten sanotaan jakeessa 2:106.

Mekkalainen suura 76 käsittelee oikeamielisten palkintoa. Koska he auttoivat hädänalaisia (jakeet 8-10), heidät säästetään Tuomiopäivän tuholta (jae 11) ja he pääsevät hyvinkin maalliseen Paratiisiin: Allah palkitsee heidät paikalla Puutarhassa, jossa he pukeutuvat silkkivaatteisiin (jakeet 12, 21) ja istuvat "nojakorokkeilla", eivätkä he kärsi hellettä tai kylmää (jae 13). He nauttivat käden ulottuvilla olevista hedelmistä (jae 14) ja juovat hopeamaljoista ja kristallipikareista (15) inkiväärillä maustettua viiniä  (17) helmenkaltaisten kuolemattomien poikien palvellessa heitä (19).

Allah on ilmoittanut Koraanin Muhammedille osa kerrallaan (jae 23); Muhammedin tulee siksi olla kärsivällinen eikä kuunnella uskottomia (jae 24), vaan rukoilla jatkuvasti (jakeet 25-26). Heitä, jotka rakastavat maallista elämää, tulee varoittaa: heille on varattuna tuskallinen rangaistus (jakeet 27-31).


Blogging the Qur’an: Suras 72, “The Jinn,” 73, “The Mantled One,” 74, “The Cloaked One,” 75, “Resurrection,” and 76, “Man”

Dzinnien suura
Vaippaansa kääriytyneen suura
Viittaan kiedotun suura
Ylösnousemuksen suura
Ihmisen suura

21. tammikuuta 2017

Koraanin selityksiä: suurat 67 - 71

Robert Spencerin Koraaniblogi jatkuu suurilla 67-71: Uskottomat saavat kärsiä helvetissä ja he katuvat, että hylkäsivät Allahin lähettiläät. Muhammed ole mielenvikainen tai noiduttu vaan jalo ja siveä. Ellet kuuntele Muhammedia, joudut perikatoon sekä tässä elämässä että tuonpuoleisessa. Allah hävitti monia kansoja, koska he eivät kuunnelleet profeettojaan. Uskovaiset hillitsevät halujaan, paitsi vaimojensa ja orjattariensa suhteen. Uskottomat hukkuvat vedenpaisumuksessa ja Nooa rukoilee, ettei heistä jää yksikään henkiin.


Mekkalainen suura 67 kertaa jälleen monia tuttuja ja toistuvia Koraanin teemoja: Allah säätää kaikista asioista ja hänen luomistyönsä on täydellistä (jakeet 1-5); uskottomat saavat kärsiä helvetissä ja he katuvat, että hylkäsivät Allahin lähettiläät (jakeet 6-11); oikamieliset saavat palkintonsa (jae 12); Allah tuntee ihmisten sydämet (jakeet 13-14); Allah ylläpitää elämää ja kuolema voi tulla äkkiarvaamatta - niinpä on parempi muistaa Allahia ja totella häntä (jakeet 15-22). Suuran lopuksi Allah antaa Muhammedille kuusi asiaa, jotka hänen tulee sanoa uskottomille vastauksena heidän epäilyihinsä Ylösnousemuksen päivästä (jakeet 23-30).

Varhainen mekkalainen suura 68 käsittelee samoja aiheita. Allah lohduttaa Muhammedia, kun uskottomat ovat torjuneet hänen sanomansa, ja vakuuttaa, ettei hän ole mielenvikainen tai noiduttu (jae 2), vaan jalo ja siveä (jae 4). Aisha ja muut sanovat, että tämä viittaa siihen, että Muhammedin henkilö on täysin Koraanin mukainen ja hän on sen eetoksen ruumiillistuma. Ne jotka väittävät Muhammedia mielenvikaiseksi, ovat itse hulluja (jae 6). Muhammedin ei pidä kuunnella heitä (jakeet 8, 10). Muhammedin nimeltä mainitsematon panettelija on röyhkeä ja ahne pahan puhuja (jakeet 11, 13), joka hylkää tunnusmerkit (Koraanin säkeet) "muinaisjuttuina" (jae 15) - mutta pian Allah polttaa hänen nenänsä (jae 16)! Islamin perimätiedon mukaan kyseessä on mies nimeltä al-Walid ibn al-Mughira, joka oli Quraish-heimon pakanoita ja Muhammedin vastustaja. Ibn Abbas sanoo hänestä: "Emme tunne ketään, josta Jumala olisi puhunut niin halventavasti kuin hänestä, kiroten hänet ikuisella häpeällä." Miten kirous kävi toteen? Tafsir al-Jalalayn kertoo meille, että "hänen nenänsä leikattiin miekalla irti Badrissa."

Seuraavaksi Allah kertoo vertauksen. Jumala siunasi "puutarhan omistajia", mutta he olivat kiittämättömiä ja jättivät huomiotta sen miehen varoitukset, joka kutsui heitä ylistämään Allahia (jae 28); niinpä he menettävät puutarhansa ja vasta sitten ymmärtävät, että heidän tulee katua ja palata Allahin luo (jakeet 17-33). Tarinan opetus on, että ellet kuuntele Muhammedia, joudut perikatoon sekä tässä elämässä että tuonpuoleisessa (jae 33). Sitten Allah esittää uskottomille pilkkaavia kysymyksiä (jakeet 34-41, 46-47) - onko heillä muka kirja, jossa on kaikki mitä he pitävät parhaana (jakeet 36-38)? Voivatko he tehdä liittolaisia, joita he palvovat Allahin rinnalla (jae 41)? Tuomiopäivä tulee varmasti (jakeet 42-45), niinpä Muhammedin täytyy odottaa kärsivällisesti eikä olla kuten valittava Joona - "kalan nielemä mies" (jae 48), vaikka uskottomat lävistäisivät heidät katseellaan (jae 51). Tafsir al-Jalalaynin mukaan he "katsovat sinua vakavasti melkein kaataen sinut maahan ja saaden sinut horjahtamaan, kun he kuulevat Muistutuksen, Koraanin, ja he sanovat kateellisina: 'Hän on todellakin mielipuoli!' sen Koraanin sanan tähden."

Varhaiseen mekkalaiseen suuraan 69 liittyy tarina Umarista, josta tuli uskovien toinen johtaja Abu Bakrin jälkeen Muhammedin kuoltua. Umar kertoo:

"Ennen kääntymistäni islamiin lähdin eräänä päivänä talostani aikoakseni kiusata Pyhää Profeetta, mutta hän astui Masjid al-Haramiin [Kaaba, pyhäkkö Mekassa] ennen minua. Kun saavuin paikalle, kuulin hänen lausuvan rukouksessaan suuraa Al-Haaqqah [suura 69]. Seisoin hänen takanaan kuuntelemassa. Hänen lausuessaan Koraania ihmettelin sen viehkeyttä ja kauneutta. Silloin mieleeni pälkähti, että hänen täytyy olla runoilija kuten quraishit [Muhammedin heimo] väittivät. Juuri silloin hän lausui nämä sanat: "Totisesti, se on kunnioitettavan sananjulistajan sana eikä mitään runoilijan puhetta." Silloin ajattelin: ellei hän ole runoilija, niin sitten ennustaja. Juuri silloin hän lausui "ei se liioin ole mitään ennustelijan puhetta - vähän te käsitätte - se on ilmoitus Jumalalta, maailman Herralta." Tämän kuultuani islam tuli sydämeeni."

Suura alkaa Allahin vakuutuksella "varmasta tuhosta", viimeisestä tuomiosta (jakeet 1-3); sitten hän luettelee joitakin tottelemattomia kansoja, joita hän rankaisi, kun he hylkäsivät hänen lähettiläänsä (jae 10): Tamuud ja Aad (4-8), Faraon kansa (jae 9) ja Nooan kansa (11-12). Seuraavaksi kuvaillaan Tuomiopäivää (13-18) ja oikeamielisten (19-24) sekä tuomittujen (25-37) kohtaloita. Suura päättyy (38-52) vakuutukseen, että tämä on tosi ilmoitus Allahilta eikä runoilijan säkeitä (41) tai ennustajan puheita (42). Sananjulistaja ei ole sitä myöskään keksinyt sitä omasta päästään - sillä jos hän olisi niin tehnyt, olisi Allah katkaissut hänen aorttansa (jakeet 44-46).

Varhainen mekkalainen suura 70 jatkaa samalla tavalla. Se alkaa Allahin vakuutuksella, ettei kukaan voi estää rangaistusta, jonka hän ("nousevain portaitten Herra") on varannut uskottomille (jakeet 1-4). Niinpä Muhammedin tulee olla kärsivällinen, sillä totisesti Päivä tulee (jakeet 5-7). Jakeissa 8-18 Allah kuvailee tätä kauheaa Päivää. Uskottomia verrataan oikeamielisiin: uskottomat ovat ahdistuneita valittajia (19-21), uskovaiset sen sijaan uskollisia rukouksessaan (jae 23), he auttavat köyhiä (25), uskovat tuomion päivään (jae 26), hillitsevät halujaan, paitsi vaimojensa ja orjattariensa suhteen (29-30), noudattavat sopimuksia (32) ja ahkeroivat hartauden harjoituksissa (34). Epäuskoiset eivät edes kaipaa autuuden puutarhaa (jae 38), mutta he joutuvat siitä huolimatta kohtaamaan Päivän (42-44).

Mekkalaisessa suurassa 71 Nooa puhuu kansalleen ja rukoilee Allahia. Näemme jälleen vahvan yhteyden Muhammedin ilmoitukseen ja saamme epäsuorasti oppitunnin siitä, että se joka hylkää Muhammedin sanoman, saa kokea kaikkien niiden kohtalon, jotka hylkäsivät Nooan ilmoituksen. Muhammedin tavoin Nooa on "varoittaja" (jae 2), mutta hänen kuulijansa ovat itsepäisiä ja kieltäytyvät kuuntelemasta (jae 7). Kuten Muhammed, Nooakin kertoo uskottomille, että Allah siunaa heitä maallisella hyvällä (jakeet 11-12), mutta eivät he silti kuuntele. Kuten Muhammed, Nooakin kertoo uskottomille Allahin luomistyöstä (13-20). Samalla tavalla kuin he vehkeilivät Muhammedia vastaan, vehkeilivät he myös Nooaa vastaan (jae 22). Ja niin uskottomat hukkuvat vedenpaisumuksessa (jae 25) ja Nooa rukoilee, ettei heistä jää yksikään henkiin (jae 26), sillä he vain johtaisivat uskovaisia harhaan (jae 27). Nooa rukoilee vielä Allahia siunaamaan uskovaisia ja rankaisemaan uskottomia (jae 28).


Blogging the Qur’an: Suras 67, “Sovereignty,” 68, “The Pen,” 69, “The Reality,” 70, “The Ways of Ascent,” and 71, “Noah”

Valtakunnan suura
Kynän suura
Varman tuhon suura
Nousevien portaiden suura
Nooan suura



19. tammikuuta 2017

Allah sanoo: Älkää lyöttäytykö juutalaisten ja kristittyjen ystäviksi.

Muhammed myöntyy Ubayyn pyyntöön olla tappamasta juutalaisen Qainuqa-heimon miehiä. Allah kieltää ottamasta vääräuskoisia ystäviksi ja liittolaisiksi. Vihollinen voi löytyä omien vaimojen ja lasten joukosta. Kolmannen kerran erotettua vaimoa ei voi ottaa takaisin ennen kuin vaimo on ollut yhdynnässä toisen miehen kanssa. Allah sallii Muhammedille rikkoa lupauksensa olla makaamatta Marian kanssa ja uhkaa Profeetan vaimoja avioerolla. Allah käskee Lähettilästään käymään jihadiin uskottomia ja teeskentelijöitä vastaan.


Suura 63 alkaa tavalliseen tapaan Allahin tuomitessa teeskentelijät, jotka vastustivat Muhammedia Medinassa (jakeet 1-6). Maududin mukaan se ilmoitettiin Muhammadeille vastauksena erään teeskentelijöiden johtajan, Abdullah bin Ubayyn tekemisten takia. Kun juutalainen Qainuqa-heimo antautui muslimeille, jotkut quinuqalaiset, jotka olivat muslimien liittolaisia, tulivat vaatimaan oikeutta Muhammedilta. Tabarin mukaan Muhammed halusi surmata kaikki heimon miehet. Abdullah bin Ubayy esitti kuitenkin vaatimuksen Muhammedille: "Oi Muhammed, kohtele lempeästi liikekumppaneitani." Muhammed ei kuunnellut häntä, jolloin Abdullah toisti vaatimuksen, jolloin islamin profeetta käänsi kasvonsa pois. Silloin Abdullah bin Ubayy tarttui kiinni Muhammedin kauluksesta, jolloin Ibn Ishaqin mukaan "apostoli suuttui niin, että hänen kasvonsa aivan mustuivat". Muhammad sanoi Abdullahille: "Päästä irti, kirottu!"

Mutta Abdullah vastasi: "En, kautta Jumalan, en päästä ennen kuin kohtelet liikekumppaneitani lempeästi. Neljäsataa miestä ilman haarniskaa ja kolmesataa haarniskassa suojeli minua kaikilta vihollisiltani; ja sinä aiot tappaa heidät yhtenä aamuna? Jumalan nimeen, minä olen mies joka pelkää olosuhteiden vielä muuttuvan." Silloin Muhammed suostui hänen pyyntöönsä ja myöntyi säästämään Qainuqan kunhan nämä antaisivat omaisuutensa Muhammedille sotasaaliina ja lähtisivät Medinasta, jonka he sitten tekivätkin.

Muhammed oli kuitenkin tyytymätön siihen, että Abdullah oli ollut liittoutunut juutalaisheimon kanssa. Nyt Muhammed sai merkityksellisen ilmestyksen muslimien ja toisuskoisten suhteista: "Te, jotka uskotte! Älkää lyöttäytykö juutalaisten ja kristittyjen ystäviksi, - he ovat ystäviä vain toisilleen, ja joka ottaa heidät liittolaisikseen, on yksi heistä. Jumala ei totisesti ulota johdatustaan väärämielisiin" (Koraani 5:51). Sitten Allah nuhtelee ankarasti niitä, jotka Abdullah bin Ubayyn tavoin pelkäsivät liikeasioidensa kärsivän Qainuqan onnettomuuden vuoksi (5:52). Suurassa 63 Allah kritisoi heitä siitä, että he kehottavat olemaan antamatta rahaa islamin asialle (jakeet 7, 9-10).

Mekkalainen suura 64 kertaa jälleen teemoja, joita olemme niin usein kuulleet: Allah on kaikkivaltias (jae 1); hän tuntee sydämien salaisuudet (jakeet 2, 4); ne, jotka hylkäävät Allahin lähettiläät, saavat ankaran rangaistuksen (jakeet 5-6); he eivät usko, että heidät herätetään kuolleista ja tuomitaan (jae 7), mutta kyllä heidät herätetään, ja oikeamieliset pääsevät Paratiisiin (jae 9), kun taas tuomitut joutuvat helvettiin (jae 10). Koettelemukset eivät tapahdu ilman Allahin suostumusta (jae 11) - on siis parempi totella Allahia ja Muhammedia, mutta Muhammed ei ole vastuussa heistä, jotka hylkäävät hänen ilmoituksensa (jae 12). Jakeen 14 varoitus siitä, että vihollinen voi löytyä omien vaimojen tai lasten keskuudesta, on seurausta sattumuksesta, josta Ibn Abbas kertoo: "Oli kaksi miestä, jotka kääntyivät islamiin Mekassa ja halusivat muuttaa [Medinaan] Allahin lähettilään mukana. Heidän vaimonsa ja lapsensa eivät kuitenkaan sallineet heidän tehdä niin. Kun he myöhemmin liittyivät Allahin lähettilääseen, he huomasivat, että lähettilään seurassa olevat olivat saavuttaneet ymmärryksen uskonnossa ja niin he aikoivat rangaista vaimojaan ja lapsiaan" - silloin Allah kehotti heitä antamaan heille anteeksi (jae 14).

Suura päättyy kehotukseen lahjoittaa rahaa islamin asialle (jakeet 16-17).

Medinalainen suura 65 asettaa avioerosäännöksiä. Jos mies haluaa erota vaimostaan, hänen tulee odottaa kahden kuukautiskierron verran varmistaakseen, ettei tämä ole raskaana (jae 1) - tai kolme kuukautta, jos vaimon kuukautiset ovat jo loppuneet (jae 4). Puhe vaimon pitämisestä luonansa (jae 2) viittaa siihen, että islamilaisessa laissa mies voi erottuaan ottaa vaimonsa takaisin kaksi kertaa, mutta kolmannen eron jälkeen vaimoa ei enää voi noin vain ottaa takaisin. Muhammed määräsi, että siinä tapauksessa erotetun vaimon on ensin pantava avioliitto täytäntöön toisen miehen kanssa, ja vain jos tämä toinen mies eroaa hänestä, voi ensimmäinen aviomies ottaa vaimonsa halutessaan takaisin:

Rifa'a Al-Qurazin vaimo tuli Profeetan luo ja sanoi: "Olin Rifa'an vaimo, mutta hän erosi minusta ja se oli viimeinen peruuttamaton ero. Sitten menin naimisiin Abdur Rahman bin Az-Zubairin kanssa, mutta hän on impotentti." Profeetta kysyi häneltä: "Haluatko mennä Rifa'an kanssa uudestaan naimisiin? Et voi tehdä sitä, ennen kuin olet ollut yhdynnässä nykyisen aviomiehesi kanssa."

Suura jatkaa vielä varoituksella epäuskoisten kansojen hävityksestä (jae 8) ja uhkauksella viimeisestä Tuomiosta (jae 10).

Ibn Abbas kysyi kerran Umarilta, maineikkaalta Muhammedin toverilta, josta tuli profeetan jälkeen toinen muslimiyhteisön johtaja, medinalaisesta suurasta 66: "Oi uskovien Päällikkö! Ketkä olivat ne kaksi naista Profeetan vaimojen joukossa, joille Allah sanoi: 'Jos te kumpikin käännytte Jumalan puoleen' (jae 66:4)?"

Umar vastasi: "Hämmästelen kysymystäsi, oi Ibn Abbas. He olivat Aisha ja Hafsa." Umarin mukaan Hafsa, yksi Muhammedin vaimoista, oli suututtanut Muhammedin puhumalla hänen selkänsä takana. Sitten kun Umar kuuli, että Muhammed oli eronnut kaikista vaimoistaan, hän ei ollut lainkaan yllättynyt; päinvastoin hän riemuitsi ja huudahti: "Hafsa on surkea luuseri! Arvasin että näin kävisi joku päivä."

Umar meni tapaamaan Muhammedia, joka aluksi kieltäytyy ottamasta häntä vastaan, mutta myöntyy sitten. "Tervehdin häntä ja ennen kuin olin ehtinyt istua sanoin: 'Oletko eronnut kaikista vaimoistasi?' Hän katsoi minua ja vastasi kieltävästi." Umar selitti Abdullahille, että "Profeetta ei vieraillut vaimojensa luona, koska Hafsa oli kertonut Aishalle salaisuuden, ja hän sanoi ettei vierailisi vaimojensa luona kuukauteen, sillä hän oli vihainen heille, sillä Allah oli moittinut häntä (siitä että hän oli luvannut olla tapaamatta Mariaa). Kun kaksikymmentäyhdeksän päivää oli kulunut, Profeetta meni ensimmäiseksi Aishan luokse."

Tarinan tausta on sellainen, että Hafsa oli yllättänyt Muhammedin sängystä jalkavaimonsa Maria Koptilaisen kanssa, vaikka se oli Hafsan päivä. Muhammed lupasi pysyä erosta Mariasta ja käski Hafsan pitää asian salaisuutena, mutta Hafsa kertoi Aishalle. Silloin Allah puuttui asiaan uhkauksella avioerosta, jonka voimme nyt lukea jakeista 1-6, vapauttaen Muhammedin lupauksesta olla tapaamatta Mariaa.

Toinen perimätieto selittää jakeiden koskevan vain hänen vaimojensa mustasukkaisuutta (tai Muhammedin pahanhajuista hengitystä) ja hänen lupaustaan olla juomatta hunajaa. Tässä tapauksessa hunaja oli se, mitä Profeetta oli pitänyt kiellettynä, mutta jonka Allah oli nyt sallinut. Muhammed siis yritti miellyttää puolisoitaan lupaamalla luopua hunajasta, mutta Allah sallii hänen rikkoa lupauksensa ja uhkaa väärin tehneitä vaimoja avioerolla.

Allah päättää suuran 66 vielä uudella varoituksella, että epäuskoiset joutuvat helvettiin (jakeet 7-12). Allah käskee Muhammedia "taistelemaan" (jahidi, جاهد) epäuskoisia ja tekopyhiä vastaan. Ibn Kathir selittää: "Ylhäinen Allah käskee Lähettilästään käymään jihadiin uskottomia ja teeskentelijöitä vastaan, edellisiä vastaan aseilla ja sotajoukoilla ja jälkimmäisiä vastaan panemalla toimeen Allahin rangaistukset rikoksista".


Blogging the Qur’an: Suras 63, “The Hypocrites,” 64, “Haggling,” 65, “Divorce,” and 66, “Prohibition”

Tekopyhien suura
Harhoista Havahtumisen suura
Avioeron suura
Kiellon suura





10. tammikuuta 2017

Hetkellinen ja ikuinen viha

Malsi-tung: Hatred, temporal and eternal

Vihaa pidetään nykyään kuolemansyntinä; niin kauhistuttavana tunteena, ettei kukaan kunnollinen ihminen tunne sellaista.

Meitä neuvotaan olemaan enkelimäisen anteeksiantavia ja "suvaitsevaisia" jopa siihen pisteeseen asti, ettei kukaan, vaikka hänellä olisi minkälainen vaikutus meidän elämäämme tai lastemme tulevaisuuteen, jää ilman myötätuntoamme. Lainsäätäjät laativat vihapuhelakeja rangaistaakseen "suvaitsemattomuudesta kaikissa muodoissaan", aivan kuin suvaitsevaisuus olisi itsessään hyve.

Taistelu "vihaa" vastaan on saanut monia muotoja: "Hope not hate" [ei vihaa, vaan toivoa], "No Hate Alliance" [liittouma vihaa vastaan], "No Hate Speech Movement" ['ei vihapuhetta'-liike], "Unite Against Hate" [yhdessä vihaa vastaan], "Come Together Against Hate" [tulkaa kaikki vastustamaan vihaa].

Sen sijaan, että keksisimme uuden iskulauseen, voisimme pohtia mitä viha on ja yrittää ymmärtää sitä.

Viha on eräs tapa suhtautua asioihin, ihmisiin tai ajatuksiin. Monet sanakirjat määrittelevät sen "voimakkaaksi vastenmielisyydeksi" ihmistä tai asiaa kohtaan. Se merkitsee voimakasta vihamielisyyttä. Se voi olla aivan mitätöntä, kuten jonkun ruokalajin vihaamista, tai äärimmäiseen vakavaa, kuten silloin, kun ihmisryhmä vihaa toista ihmisryhmää.

Mielestäni vihan voi paremmin ymmärtää jatkuvan vihamielisyyden asenteena.

Toisessa maailmansodassa liittoutuneet pitivät yllä jatkuvaa vihamielisyyttä akselivaltoja kohtaan pitääkseen yllä taistelutahtoa. Kun natsit oli kukistettu, ei ollut enää mitään syytä vihata saksalaisia, vaikka jotkut heitä vihasivatkin aiheuttamansa kärsimyksen tähden.

Psykologien mukaan asenne muodostuu kolmesta elementistä:

  1. Kognitiivinen elementti, joka muodostuu ajatuksista ja uskomuksista koskien kyseistä asiaa
  2. Emotionaalinen elementti, joka muodotuu tunteista asiaa kohtaan
  3. Toiminnallinen elementti, joka on usein kognitiivisen ja emotionaalisen elementin ilmaus, mutta joka myös vahvistaa niitä. Toiminta ei kuitenkaan ole aina yhdenmukaista uskomusten ja tunteiden kanssa; esimerkiksi sosiaalinen paine voi vaikuttaa käytökseen.

Asenteet ovat pitkäaikaisia, ne kestävät usein koko eliniän, tai yhteisöllisellä tasolla jopa vuosisatoja. Jos viha on jatkuvan vihamielisyyden asenne, niin mikä saa sen jatkumaan? Vastaus löytyy kognitiivisesta ja toiminnallisesta komponentista.

Uskomukset ja ajatukset vihan kohteesta säilytetään ja toistetaan kognitiivisella tasolla. Siellä uskomukset säilyvät ja kehittyvät; siellä säilytetään muistoja menneistä vääryyksistä; siellä ovat päätelmät tulevaisuudesta perustuen menneisiin tapahtumiin ja mielikuvitukseen; siellä päätellään mitä todennäköisesti tulee tapahtumaan. Ilman tätä säilyttämisen ulottuvuutta vihamielisyys ei pysyisi eikä olisi niin katkeraa.

Väittäisin kuitenkin, että on vielä toinen vihan ulottuvuus, joka menee vihamielisyyttä pidemmälle. Todella myrkyllinen antipatia, joka demonisoi ja panettelee vihattua ryhmää. Klassinen esimerkki tällaisesta on natsien vihamielisyys juutalaisia kohtaan ja sen myötävaikuttama juutalaisten tuhoamisohjelma.

Natsien holokausti on pysyvä muistutus siitä miten pitkälle tällainen viha voi mennä. Myöhemmin on tapahtunut muitakin joukkomurhia: Kambodza, Ruanda, Darfur, jesidit.

Mistä sitten vihapuhelakeja ja syrjintää vastustavia säännöksiä laativat moraalinvartijamme ovat huolissaan? Tietenkään he eivät ole huolissaan siitä, että minä alkaisin vihata koiria ja kissoja tai edes vanhaa tätiäni. He ovat huolissaa sellaisesta vihasta, joka kohdistuu ihmisryhmää kohtaan, varsinkin jos tämä ryhmä on tällä hetkellä vähemmistö.

He ovat huolissaan siitä, että vihantäyteiset sanat voisivat johtaa tällaisen ryhmän syrjintään; tämä on itse asiassa täsmälleen se, mistä Geert Wildersiä syytettiin viimeisimmässä vihapuheoikeudenkäynnissä. Wilders oli kysynyt kokousväeltä haluavatko he enemmän vai vähemmän marokkolaisia Alankomaihin.

Vihapuhelakien säätäjiä ei kiinnosta se miten haitallista  vähemmistön toiminta on yhteiskunnalle; heille suurin huolenaihe on julkinen keskustelu ongelmista, "sillä se voi johtaa syrjintään". Mutta kieltäessään keskustelun he tulevat samalla syrjineeksi isäntäyhteiskuntaa. He eivät pysty näkemään tätä, koska heidän näkökulmastaan syrjintä voi kohdistua ainoastaan vähemmistöön.

Pohditaan seuraavaksi sitä, mitä viha on ja minkälaisia tasoja sillä on.

Kuten sanottua, yhdellä tasolla vihaa voi pitää eräänlaisena jatkuvana vihamielisyytenä. Tällainen vihamielisyys voi perustua kokemukseen. Jos joku ihmisryhmä on sortanut sukuasi sukupolvien ajan, saatat hyvinkin tuntea voimakasta ja pysyvää vihamielisyyttä tätä ryhmää kohtaan.

Tätä vihamielisyyttä voi kuvailla molemminpuoliseksi, sillä se aiheutuu meitä kohtaan suunnatusta vihamielisyydestä. Tämä on perusta "koston kierteelle". Molemminpuolinen viha aiheutuu kahden ryhmän vuorovaikutuksesta. Se synnyttää käsityksiä ja väärinymmärryksiä. Tässä tapauksessa konfliktin ratkaisua voidaan yrittää saavuttamalla keskinäinen yhteisymmärrys. Jos voimme vähentää keskinäistä epäluuloa ja vihamielisyyttä, voimme saavuttaa tilanteen, jossa kaksi ryhmää elävät rauhanomaisesti yhdessä sen sijaan, että vihaisivat toisiaan.

Vihamielisyys toisia kohtaan voi kummuta myös ryhmän jäsenyydestä. Jos olen ryhmän A jäsen, minun saatetaan edellyttää olevan vihamielinen ryhmää B kohtaan. Tällainen vihamielisyys on sidottu henkilökohtaiseen identiteettiini.

Voin tuntea olevani ryhmän täysivaltainen jäsen vain, jos tunnen ja ilmaisen vihamielisyyttä ulkoryhmää kohtaan. Saan hyväksyntää siitä, että inhoan ulkoryhmää. Voi olla jopa niin, että jos en näytä tarpeeksi vihamielisyyttä ulkoryhmää kohtaan, minua voidaan epäillä sisäryhmässä luopioksi. Joissakin ryhmissä tämä voi olla hengenvaarallista, ja niinpä kannattaa ilmaista syvää vihaa ulkoryhmää kohtaan.

Tässä kohtaa asenteen toiminnallinen elementti ja tunteellinen elementti vahvistavat toisiaan. Psykologisesti me tarvitsemme yhdenmukaisuutta näiden kolmen komponentin välillä, ja jos näytän vihamielisyyttä ryhmää kohtaan, silloin kognitiivinen komponentti päättelee, että he ansaitsevat sen, koska he kuuluvat ulkoryhmään.

Yllä kuvattu vihamielisyys on edelleen "kirjoittamatonta"; se on suhteellisen epämuodollista. Seuraavalla tasolla tämä vihamielisyys kirjataan poliittiseen doktriiniin kuten natsismissa.

Natsismissa doktriini perustui sisäryhmän rodulliseen ylivertaisuuteen; tämä ylivertaisuus oli perusta toisten alempiarvoisuudelle. Siihen sisältyi puheet likaisuudesta ja iljettävyydestä. Natsit näkivät juutalaiset likaisina. rappeutuneina ja korruptoituneina. Sisäryhmän jäsenien odotettiin tuntevan vastenmielisyyttä heitä kohtaan. Tällaista vihaa voitaisiin sanoa opilliseksi vihaksi.

Juuri tällaisen vihamielisyyden ilmastossa alkaa nousta tuhoamisen retoriikka. Vihatut ihmiset ovat niin pahoja ja turmeltuneita, että heidän tuhoamisensa on järkevä toimenpide.

Tässä mennään pidemmälle kuin äärimmäiseen vastenmielisyyteen ja siirrytään tasolle, jota voisin kutsua aidoksi vihaksi. Vihamielisyyteen kuluu kiihkeitä ja tunteellisia kuvauksia likaisuudesta, inhottavuudesta ja turmeltuneisuudesta. Tähän vihaan kuuluu moraalinen ulottuvuus ja se menee niin pitkälle, että vihasta tulee oikea ja asianmukainen asenne paneteltua ryhmää kohtaan.

Toiminnallinen elementti voidaan jälleen nähdä vahvistamassa tätä vihaa. Kun juutalaisia syrjittiin ja kohdeltiin kaltoin, oli kolmen komponentin yhtenäisyyden kannalta välttämätöntä vahvistaa uskoa siitä, että he olivat ansainneet sen; he todella olivat likainen ja turmeltunut uhka.

Voimme tietenkin ymmärtää, miksi vihapuhelakien säätäjät haluavat estää tällaista tapahtumasta. Toimivatko he oikein on kuitenkin eri asia.

Vihan viimeinen muoto on teologinen. Tämä on osoittautunut kaikkein kestävimmäksi ja kauaskantoisimmaksi vihan muodoksi. Siinä yhdistyvät kaikki edellämainitut vihan muodot:

  • Keskinäinen vihanpito
  • Ryhmän jäsenyys
  • Identiteetti
  • Doktriini
  • Sisäryhmän ylivertaisuus
  • Inho ja vihanpito ulkoryhmäläisiä kohtaan
  • Uskomus, että ulkoryhmän syrjintä ja sortaminen on moraalisesti oikeutettua

Islam on täydellinen esimerkki teologisesta vihasta.

Koraanissa viitataan usein ajatukseen, että ei-muslimit kadehtivat muslimeita ja ovat heitä vastaan petollisia ja että heidän tavoitteenaan on houkutella muslimit luopumaan islamista. He vihaavat muslimeja eivätkä koskaan pääse halustaan saada muslimit jättämään islam ja tehdä heistä samanlaisia kuin he itse: vääryyden rakastajia, totuuden vihollisia ja turmeluksen levittäjiä.

"He eivät lakkaa sotimasta teitä vastaan, ennenkuin ovat saaneet, mikäli voivat, teidät luopumaan uskonnostanne.(Koraani 2:217).

"He toivoisivat, että te tulisitte uskottomiksi, aivan kuin he itse ovat, ja siten heidän kaltaisikseen." (Koraani 4:89)

"Epäuskoiset kuluttavat varojaan käännyttääkseen ihmisiä pois Jumalan tieltä" (Koraani 8:36)

Tällaisten opetusten tehtävä on kylvää epäluottamusta muslimien ja ulkopuolisten välille; se pitää yllä vainoharhaa ei-muslimien tarkoitusperistä ja kiihdyttää näin keskinäistä vihanpitoa.

Islam tekee kaikkensa erottaakseen muslimit toisuskoisista ja varmistaakseen, että muslimit pitävät itseään ylivertaisina verrattuna toisiin ihmisiin. Se julistaa: "Te olette paras seurakunta, mikä on muodostunut ihmisten keskuuteen" (Koraani 3:110) ja  "kurjimmat elolliset olennot ovat Jumalan silmissä epäuskoon kääntyneet, nuo, jotka eivät uskoa tahdo" (Koraani 8:55). Toisuskoisia kutsutaan yhteisesti "saastaiset kuffar".

Sanaan kuffar ladattua tunnelatausta ei tule aliarvioida. Se on johdettu epäuskoa tarkoittavasta sanasta, ja se tekee periaatteellisen eron muslimien ja "toisten" välille. Se todellakin "toiseuttaa" ihmiset. Siihen liittyy voimakas inho ja halveksunta.

Koraanissa muslimeja kehotetaan olemaan ottamatta vääräuskoisia ystäviksi ja heitä varoitetaan, että jos he niin tekevät, heistä tulee käytännössä yksi näistä. Kun he ovat vääräuskoisten seurassa, heidän tulee aina säilyttää vihamielinen asenne sydämissään ja kirota heitä itsekseen, vaikka heidän täytyisikin näytellä kiintymystä.

"Te, jotka uskotte! Älkää lyöttäytykö juutalaisten ja kristittyjen ystäviksi, - he ovat ystäviä vain toisilleen, ja joka ottaa heidät liittolaisikseen, on yksi heistä. Jumala ei totisesti ulota johdatustaan väärämielisiin." (Koraani 5:51)

"Lakkaamatta havaitset kieroa menettelyä kaikkien heidän puoleltansa, lukuunottamatta muutamia harvoja." (Koraani 4:46)

"Jumala on kironnut heidät heidän uskottomuutenta tähden" (Koraani 4:46)

Tässä ovat kaikki natsismin toiminnalliset komponentit kuten sisäryhmän ylivertaisuus ja alempiarvoisten ja turmeltuneiden ulkoryhmäläisten inhoaminen.

Vihamielisyys toisuskoisia vastaan on ryhmän jäsenyyden tunnusomainen piirre. Epäusko on "pahempi kuin murha"; periaate, joka korostaa leppymätöntä sotaa vääräuskoisia vastaan.

Koraanin jakeissa toistetaan jatkuvasti "Te, jotka uskotte", jolla erotetaan uskovaiset epäuskoisista, ja niissä kuvaillaan toistuvasti vääräuskoisten tulevaa tuhoa ja onnettomuutta sekä muslimien saamaa palkintoa. Muslimeja käsketään odottamaan innolla sitä, kuinka he pääsevät katselemaan vääräuskoisten paistumista Helvetin tulessa.

Tässä ryhmän jäsenyydessä on huomattava, että se perustuu ainoastaan uskolle ja epäuskolle. Sillä ei ole mitään väliä, vaikka toisuskoiset olisivat täydellisen hyviä ihmisiä. Pahin muslimi on parempi kuin kunnollisin ei-muslimi.

Ne jotka osoittavat epälojaalisuutta sisäryhmää kohtaan (uskonluopiot) tulee teloittaa. "Jos joku luopuu [islamin] uskonnostaan, tappakaa hänet." (Shahih Bukhari vol 9, kirja 84, numero 57)
 Maailman suosituin sheikki, Yusuf Qaradawi, on jopa sanonut, että islam olisi lakannut olemasta, ellei tätä sääntöä olisi.

Islamin yksityiskohtainen doktriini perustuu Koraaniin, hadith-kokoelmiin ja Siraan [Muhammedin elämäkertoihin], joissa islamin uskonnon ja muslimien ylivertaisuus on selvästi ilmaistu. Ryhmän jäsenyyden tärkein ehto on uskoa, että "ei ole muuta jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen lähettiläänsä." Kun sitoudut tähän uskomukseen, olet sisäryhmän jäsen. Sisäryhmän jäsenenä olet ylivertainen ulkoryhmäläisiin nähden; sinun tulee kuitenkin totella myös monimutkaisia sääntöjä, jotta olisit "aito" jäsen.

Islamin doktriini ilmaisee selvästi ja yksityiskohtaisesti miksi ei-muslimien tulee olla alisteisessa asemassa islamilaisessa valtiossa. Se säätää, että ei-muslimit eivät voi olla ylempiarvoisia kuin muslimit; että ei-muslimien tulee antaa tietä muslimeille ja olla heitä kohtaan nöyriä ja kunnioittavia; muslimia ei voida rangaista ankarasti ei-muslimin tappamisesta; että ei-muslimien läsnäolo on aina loukkaus muslimeita kohtaan; että ei-muslimien tulee maksaa erityistä suojelurahaa (jizya), jotta he saisivat pitää omaisuutensa ja henkensä.

Yleisenä periaatteena on, että ei-muslimien tulee olla heikommin menestyviä ja onnettomampia kuin muslimien ja tätä varten on olemassa lukuisia sääntöjä, jotta näin olisi, erityisesti dhimmiyden ehdoissa.

Vihan täyteiset kognitiiviset, emotionaaliset ja toiminnalliset asennekomponentit toimivat yhdessä islamilaisessa maailmankuvassa. Syyt siihen, miksi vääräuskoisiin ei tule luottaa ja miksi heitä tulee inhota, on kuvattu yksityiskohtaisesti; negatiivisia tunteita heitä kohtaan toistetaan ja ne on sidottu kognitiivisiin elementteihin; ja ei-muslimien kaltoinkohtelu ja syrjintä nähdään oikeana ja asianmukaisena moraalisessa maailmanjärjestyksessä. Viha on oikeutettua.

ISIS on julistanut selvästi islamin teologisen vihan perusteet:

"Vaikka te lakkaisitte pommittamasta meitä, vangitsemasta meitä, kiduttamasta meitä, panettelemasta meitä ja anastamasta meidän maitamme, me edelleen vihaisimme teitä, koska pääsyy teidän vihaamiseenne ei katoa, ennen kuin te käännytte islamiin."

Tämän on ollut islamin perusluonne ei-muslimeja kohtaan jo 1400 vuotta.

Teologinen vihan doktriini vääräuskoisia kohtaan heijastuu yhä uudelleen Muhammedin julistuksilla heidän lopullisesta kohtalostaan. Heidät on tuomittu Helvettiin ja uskovaiset saavat nautiskella kuullessaan heidän kidutuksensa tuonpuoleisessa. Se on ikuisen vihan doktriini.

Toivoakseni olen osoittanut, miten tämä doktriini vie vihan aivan uudelle kiihkeälle tasolle ja kuinka läpipääsemätön tuo viha on. Kaikki pakotiet on tukittu.

Vihaan kuuluu usein pelon elementti. Natsit pelkäsivät juutalaisten turmelevaa läsnäoloa. He olivat huolissaan myös rodullisesta puhtaudesta ja halusivat palauttaa arjalaisen rodun aikaisemman loiston. Saavuttaakseen sen he olivat valmiita menemään äärimmäisyyksiin näiden rodullisten ja kulttuuristen päämäärien vuoksi.

Natsit yhdistivät juutalaiset kommunismin, universaalisuuden ja rappeutuneen taiteen ja musiikin uhkaan, Kaikki nämä olivat uhkia saksalaiselle kulttuurille ja historiallisen kansan, volk, pyhyydelle.

Aivan kuten natsit näkivät juutalaiset turmeltuneisuuden ja korrutpion lähteenä, samoin islamilainen teologia näkee ei-muslimit (ja erityisesti juutalaiset).

Islamilaisessa teologiassa on äärimäisen tärkeä käsite fitna. Fitna viittaa koettelemukseen, kiusauksiin ja vainoon; sillä on laaja merkitys ja se voi tarkoittaa mitä tahansa, mikä voi johtaa muslimin kääntymiseen pois islamista.

Tämä mahdollisuus nähdään pelottavana ja inhottavana; islamilaisesta näkökulmasta se on äärimmäinen katastrofi. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi ei-muslimeita kohtaan tunnetaan sellaista vihaa: he edustavat epäuskon (kufr) kiusausta.

Voitaisiin ajatella, että fitnan ongelma on vain käsitysero. Jos voisimme vakuuttaa muslimit siiä, että meillä ei ole mitään aikomustakaan houkutella heitä pois islamista, heidän ei enää tarvitsisi pelätä. Valitettavasti fitna ei ole käsitysero; se on olemassaolon ongelma. Yksinkertaisesti se, että me vääräuskoiset olemme olemassa, on loukkaus, ja vääräuskoisten menestyminen on vielä suurempi loukkaus.

Ongelmana on doktriini ja on hyvin vaikea arvioida, miten vakavissaan muslimit soveltavat sitä. Tietämys ja intohimo ovat tärkeimmät muuttujat. On melko varmaa, että ryhmän jäsenyys saa muslimit asettumaan sisäryhmän puolelle. Tämä puolueellisuus saa heidät tuntemaan sympatiaa omistautuneita jäseniään kohtaan, olivatpa he kuinka murhanhimoisia tahansa.

Loogisesti ajatellen meidän tulisi tällaisen uhan edessä vastata jatkuvalla vihamielisyydellä. Yställisyydellämme ei ole mitään vaikutusta, se voidaan nähdä kiusauksena. Fitnan maailmankuvassa olemme tuomittuja teimme me mitä tahansa. Mikään määrä ystävällisyyttä tai anteliaisuutta ei voi estää tätä mentaliteettia, mutta vastustus herättää vain lisää syitä vihollisuuksille.

Mukautuvat ei-muslimit pyrkivät kovasti välttämään muslimien loukkaamista. He eivät tunnu koskaan miettivän sitä, miksi muslimit loukkaantuvat niin helposti. He eivät ymmärrä, että heidän epäuskonsa on ikuinen loukkaus.

Tässä kontekstissa vihapuhelakien säätäjät, jotka pyrkivät eliminoimaan "kaikenlaisen suvaitsemattomuuden" näyttävät menneen harhaan. Ei kai suinkaan ole järjetöntä pitää yllä jatkuvaa vihollisuutta vihamielistä doktriinia, kuten islamia, kohtaan? Eikö sellainen vihollisuus ole tarpeellista, jotta pysyttäisiin valppaina ja voitaisiin vastustaa sitä? Tätä vihollisuutta ei tule sekoittaa vihaan. Hetkelliset vihollisuudet ikuista vihaa vastaan on kahdesta pahasta pienempi.

Kuten Thomas Jefferson kirjoitti: Olen vannonut Jumalan alttarin edessä ikuista vihollisuutta kaikkea ihmisten mielen tyranniaa vastaan.

Islam on suurin mielen tyrannia, mitä on koskaan ollut.


Yusuf al-Qaradawi: Uskonluopioiden tappaminen on elintärkeää islamin säilymiselle









8. tammikuuta 2017

Allah rakastaa totisesti niitä, jotka taistelevat Hänen retkillään taistelurintamassa

Robert Spencerin Koraaniblogi jatkuu suurilla 61 ja 62. Parhain teko on taistella Allahin vihollisia vastaan. Allah ei pidä siitä, että ihmiset leuhkivat tappaneensa vihollisia taistelussa, vaikka eivät ole sellaista tehneet. Islamin mukaan Uudessa Testamentissa ennustetaan Muhammedin tuleminen, vaikka kristityt ovatkin väärentäneet Evankeliumin. Allah nostaa islamin kaikkien muiden uskontojen yläpuolelle. Sanooko Koraani todella, että Muhammed oli lukutaidoton? Kuoleman rakastaminen on osoitus Allahin ystävyydestä.

Abdullah bin Salam, eräs Muhammadin seuraaja, kertoo tarinan suurasta 61: "Me kysyimme: 'Kuka meistä menisi Lähettilään luo ja kysyisi mikä on parhain teko Allahin edessä?' Kukaan meistä ei ollut vapaaehtoinen. Lähettiläs lähetti erään miehen luoksemme ja mies kutsui meidät kokoon ja luki ääneen suuran As-Saff kokonaisuudessaan."

Mikä on sitten on "parhain teko Allahin edessä"? Allah "rakastaa totisesti niitä, jotka taistelevat Hänen retkillään taistelurintamassa" (jae 4). Hän ei pidä niistä uskovaisista, jotka sanovat tehneensä jotain, mitä eivät ole tehneet. Ibn Kathir selittää: "Jotkut sanovat, että se ilmoitettiin koskien taistelemisen raskautta, kun joku sanoi taistelleensa ja kestäneensä taistelun vaivoja, vaikka hän ei ollut niin tehnyt. Qatadah ja Ad-Dahhak sanoivat tämän Ayan [jakeen] lähetetyn nuhtelemaan ihmisiä, jotka väittivät tappaneensa, taistelleensa, puukottaneensa ja muuta sellaista taistelun aikana, vaikkeivat he olleet tehneet mitään sellaista.

Allah muistuttaa näitä teeskentelijöitä siitä, että Mooses varoitti kansaansa kiusaamasta häntä, sillä he tiesivät hänen olevan Allahin lähettiläs. Mutta kun he kuitenkin niin tekivät, antoi Allah heidän joutua harhaan (jae 5). Hän myös muistuttaa, että Jeesus sanoi juutalaisille, että hänen sanomansa vahvistaa sen, mikä on sanottu Toorassa, ja että hän on sen lähettilään edeltäjä, joka tulee hänen jälkeensä ja jonka nimi tulee olemaan Ahmad. Mutta ihmiset hylkäävät Jeesuksen todisteet "noituutena" (jae 6) - samoin he hylkäsivät Mooseksen (Koraani 28:36) ja Muhammedin (28:48).

"Ahmad" tarkoittaa "Ylistetyin" ja se on etymologisesti sukua Muhammadille, joka tarkoittaa "Ylistetty". (Koraanin kääntäjä) Pickthall noudattaa tätä yhteyttä kääntämällä sanan "Ahmad" yksinkertaisesti "Ylistetyksi" [Hämeen-Anttilan suomennoksessa käytetään sanaa "Kunnioitettu", suom.huom.]. Muslimit tulkitsevat yleisesti tämän jakeen esittävän, että Jeesus ennusti Muhammedin tulemisen.

Muslimit väittävät, että tämä profetia löytyy väärentämättömistä Jeesuksen sanoista, jotka säilyivät väärennetyssä muodossaan Johanneksen evankeliumissa jakeissa 14:16-17, missä Jeesus sanoo: "Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä."

"Puolustaja" on tässä "παρακλητος", "parakletos" tai "paraklete". Jotkut islamin apologistit ovat väittäneet, että tämä on väännetty sanasta "περικλυτος", "periklytos", joka tarkoittaa "kuuluisaa" tai "maineikasta", toisin sanoen: "Ylistetty". Tästä ei kuitenkaan ole minkäänlaisia kirjallisia todisteita: yhdessäkään Uuden Testamentin käsikirjoituksessa ei käytetä sanaa "περικλυτος" tässä kohdassa. Ei myöskään ole luultavaa, että nämä kaksi sanaa olisivat sekaantuneet toisiinsa. Tällainen sekoittuminen on teoriassa mahdollista arabian kielessä, jossa ei merkitä vokaaleja ja siksi kahdella eri sanalla voi olla samanlainen kirjoitusmuoto. Mutta kreikan kielessä vokaalit merkitään ja siksi nämä kaksi sanaa eivät kreikan kielessä ole lähelläkään toisiaan.

Seuraavaksi Allah tuomitsee miehen, joka "keksii valheen Jumalaa vastaan juuri silloin, kun häntä kutsutaan islaamiin" (jae 7) - tästä Ibn Kathir sanoo: "kukaan ei ole oikeudettomampi kuin se, joka valehtelee Allahista ja asettaa kilpailijoita ja kumppaneita Hänen rinnalleen, vaikka hänet on kutsuttu Tawhid:iin [jumalan ykseys] ja palvelemaan Häntä vilpittömästi." He vastustavat Allahin johdatusta ja vihaavat hänen uskontoaan (jae 9), mutta Tafsir al-Jalalaynin sanoin: "se on hän, joka on lähettänyt lähettiläänsä tuomaan opastuksen ja totuuden uskonnon, jotta hän antaisi sen säilyä, että hän nostaisi sen kaikkien muiden uskontojen yläpuolelle, kaikkien niiden uskontojen yläpuolelle, jotka vastustavat sitä, vaikka epäuskoiset ovatkin nurjamielisiä."

Ja nurjamielisiä he ovatkin - ainakin jotkut heistä.

Allah päästää uskovaiset Paratiisiin (jae 12) ja antaa heille voiton (jae 13). Jotkut juutalaisista uskoivat Jeesukseen ja toiset eivät - Allah antoi voiton niille, jotka uskoivat (jae 14). Tässä puhutaan tietenkin Jeesuksesta islamin profeettana. Puhuessaan tästä jakeesta Ibn Kathir käsittelee muslimien näkemystä sekä juutalaisuudesta että kristinuskosta. Juutalaiset "hylkäsivät sen mitä Isa [Jeesus] toi heille, hyläten hänen profetiansa ja keksien hirvittäviä valheita hänestä ja hänen äidistään. Tällaisia ovat juutalaiset, kirotkoon Allah heidät Tuomion päivään asti." Kristityt sen sijaan "menivät liian pitkälle Isan kanssa ja lopulta ylensivät hänet ylemmäksi kuin Allahin profeetaksi. He jakautuivat lahkoihin ja eri suuntauksiin, toisten väittäessä Isaa Allahin pojaksi, ja toisten sanoessa hänen olevan yksi kolminaisuudesta, ja siksi he rukoilevat isää, poikaa ja pyhää henkeä! Jotkut heistä sanovat, että Isa oli Allah..."

Medinalainen suura 62 esittää väitteen, että Muhammed oli lukutaidoton (jae 2) [Koraanin suomennoksesta tämä lukutaidottomuus ei tule esille, suom.huom.] Islamin apologistit viittaavat usein tähän väitteeseen todistuksena Koraanin ihmeellisestä luonteesta. Tätä ylevän runollista kirjaa ei heidän mukaansa ole kirjoittanut tavallinen mies - eikä varsinkaan lukutaidoton mies.

Tämä väite ei kuitenkaan saa lainkaan tukea Koraanista. Kuten Daniel Ali on osoittanut, muslimikommentaattorit perustavat väitteensä arabian kielen sanalle "ome", jonka he kääntävät "lukutaidottomaksi". Tämä onkin sanan yksi merkitys. Sanalla on kuitenkin toinenkin merkitys, jolla ei ole mitään tekemistä lukemisen tai kirjoittamisen kanssa. Koraanin tapa käyttää sanaa osoittaa, mikä sen merkitys tässä on. Jakeessa 2 Allah sanoo: "Hän on 'omeyeen' kansan keskuudesta lähettänyt sananjulistajan..." Sana esiintyy Koraanissa useissa kohdissa, mukaan lukien jakeet 2:78, 3:20, 3:75 ja 7:157-158. Lähes kaikki islamin uskonoppineet tulkitsevat näissä jakeissa esiintyvän sanan omeyeen merkitsevän "lukutaidotonta".

Kuitenkin, jos sana omeyeen merkitsee lukutaidottomuutta, tarkoittaa jae 2, että Allah on lähettänyt kaikille lukutaidottomille omansa. Tämän epätodennäköisyyttä korostaa se tosiasia, että klassillisessa arabiassa omaeyeen ei koskaan viittaa lukutaidottomiin tai lukutaidottomuuteen. Sillä viitataan ei-juutalaisiin: jakeessa 2 sanotaan, että Allah on lähettänyt ei-juutalaisen apostolin ei-juutalaisille. Omeyeen on adjektiivimuoto arabian substantiivista ei-juutalainen eivätkä kaikki ei-juutalaiset olleet lukutaidottomia Muhammedin aikoina.

Suuran loppuosa sisältää tavanomaiset Allahin uskottomien tuomitsemiset sekä muistutuksen rientää perjantairukoukseen kun kutsu tulee (jakeet 9-11). Kuudennen jakeen sanoma on pelottava: "Sano: »Juutalaiset, jos vakuutatte olevanne Jumalan suosimia ennen muita ihmisiä, niin toivokaa silloin itsellenne kuolemaa, jos totuus on teille kallis.»" Tästä on tullut leimallinen piirre nykyajan jihadismissa: pian syyskuun 11. iskujen jälkeen afganistanilainen jihadisti julisti: "Amerikkalaiset viettävät yltäkylläistä elämää ja he pelkäävät kuolemaa. Me emme pelkää kuolemaa. Amerikkalaiset rakastavat Pepsi Colaa, mutta me rakastamme kuolemaa." Sellainen rakkaus on tämän jakeen mukaan merkki ystävyydestä Allahin kanssa.


Blogging the Qur’an: Suras 61, “Battle Array,” and 62, “The Congregation”

Taistelurintaman suura
Hartauskokouksen suura

Lupaus pyhästä hengestä, eli väärennetty ennustus Muhammedin tulemisesta Johanneksen evankeliumissa.


Allah rakastaa niitä, jotka kuolevat taistellessaan Hänen vihollisiaan vastaan. Paratiisissa marttyyreita odottavat maalliset nautinnot.
Jordanialainen Nahed Hattar murhattiin tämän sarjakuvan piirtämisen takia. 




6. tammikuuta 2017

Allah kehottaa vihaamaan vääräuskoisia

Medinalainen suura 60 saa miettimään hyvin tärkeää, mutta usein kokonaan sivuutettua kysymystä: joskus kuulija tulkitsee asian eri tavalla kuin puhuja on tarkoittanut. Katsotaanpa vaikka presidentti George W. Bushin ja hänen nimittämänsä virkamiehen Karen Hughesin lausuntoja islamilaisesta Eid al-Adha -juhlasta, jossa kunnioitetaan pyhiinvaelluksen (Hajj) päättymistä ja Aabrahamin halukkuutta uhrata oma poikansa.

Joulukuussa 2006 Bush antoi lausunnon, jossa sanottiin:

Eid al-Adha on Amerikan ja muun maailman muslimeille tärkeä tapahtuma, jossa he osoittavat kiitollisuutta saamastaan siunauksesta ja muistelevat Aabrahamin luottamusta rakastavaan Jumalaan. Tämän nelipäiväisen juhlan aikana muslimit kunnioittavat Aabrahamin uhria ja esimerkkiä omistautumisessa Jumalalle juhlimalla ystävien ja perheen parissa, jakaen lahjoja ja tervehdyksiä ja osallistuen jumalanpalvelukseen uhreilla ja hyväntekeväisyydellä.

Ja saman vuoden tammikuussa Hughes sanoi:

Eid on Jumalalle omistautumisen ja kuuliaisuuden ja Jumalan meille kaikille osoittaman armeliaisuuden juhla. Silloin omistaudutaan perheelle ja yhteisölle sekä hyväntekeväisyydelle...Haluan lukea teille viestin presidentti Bushilta: "Tervehdys kaikille maailman muslimeille juhliessanne Eid al-Adhaa. Kun Jumala käski Aabrahamin uhrata poikansa, Aabraham asetti uskonsa Jumalaan kaiken muun edelle. Eid al-Adhan aikana muslimit juhlivat Aabrahamin uskollisuutta ja osoittavat kiitollisuutta Jumalan armoa ja monia siunauksia kohtaan."

Puhuessaan Aabrahamista, vaikkakin Eid al-Adhan kontekstissa, Bush ja Hughes luultavasti ajattelivat Ensimmäisen Mooseksenkirjan jakeita 22:15-18, missä Aabrahamia kiitellään uskollisuudestaan ja hänellä kerrotaan, että hänestä tulee kansakuntien siunaus: "Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille, koska sinä olit minun äänelleni kuuliainen."

Mutta Bushin ja Hughesin muslimiyleisö ei ole lukenut Raamattua. He lukevat Koraania. Aabrahamin myöntyväisyys poikansa (jota ei mainita nimeltä) uhraamiseen kerrotaan Koraanin jakeissa 37:102-109. Ja suurassa 60 Allah sanoo, että Aabraham on "teille oivana esimerkkinä" (uswa hasana, أُسْوَةٌ حَسَنَةٌ, termi jota käytetään myös Muhammedista jakeessa 33:21), sillä Aabraham ilmoittaa pakanalliselle perheelleen ja kansalleen, että "teidän ja meidän välillämme vallitsee viha aina siihen saakka, kunnes uskotte yhteen Jumalaan" (jae 4). Samassa jakeessa annetaan vielä ymmärtää, että Aabraham EI ole esimerkillinen, kun hän sanoo isälleen: "totisesti tahdon pyytää puolestasi anteeksiantoa". Viha on esimerkillistä; anteeksiantoa sen sijaan ei pidetä esimerkillisenä.

Bush ja Hughes siis vahvistivat sitä maailmankäsitystä, jossa oikeutetaan itsestäänselvyytenä muslimien ja toisuskoisten välinen ikuinen vihanpito - ja heidän tarkoituksenaan oli nimenomaan rakentaa siltaa muslimien ja toisuskoisten välille. Tämä on jälleen osoitus siitä, miten elintärkeää heille ja muille virkamiehille, kuten myös meille kaikille, on tuntea se teologinen ja kulttuurinen viitekehys, missä jihadistit ja muslimit elävät. Mutta kun tämä tietämys puuttuu, tällaiset virheet vain lisääntyvät.

Islamin perimätiedon mukaan tämä suura ilmoitettiin kun Muhammed ja muslimit valmistautuivat valloittamaan Mekan ja muslimi nimeltä Hatib bin Abi Baltaah varoitti mekkalaisia tulevasta hyökkäyksestä, koska hänellä oli sukulaisia Mekassa. Hatib bin Abi Baltaah oli Badrin taistelun veteraani ja niinpä Muhammed kieltäytyi Umarin pyynnöstä leikata hänen päänsä irti, sanoen: "Hän osallistui Badrin taisteluun. Mitäpä minä tiedän, ehkäpä Allah katsoi niitä, jotka taistelivat Badrissa ja sanoi, 'Oi Badrin ihmiset, tehkää mitä haluatte, minä annan teille anteeksi." Mutta sitten Muhammedille ilmoitettiin tämä suura, jossa moititaan Hatibia siitä, että hän on ottanut Allahin vihollisia ystävikseen (jae 1) ja hänelle kerrotaan, että hänen sukulaisistaan ei ole apua Tuomion päivänä (jae 3). Hänen, kuten kaikkien muslimien, tulee jäljitellä Aabrahamin vihaa vääräuskoisia sukulaisiaan kohtaan eikä osoittaa heille anteeksiantoa (jae 4).

Allah pitää kuitenkin mahdollisena, että jonain päivänä muslimit ja quraishit voivat päästä sovintoon (jae 7) ja kertoo muslimeille, ettei ole kiellettyä kohdella hyvin ja oikeudenmukaisesti niitä quraisheja, jotka eivät ole taistelleet heitä vastaan (jae 8) - tämä tarkoittaa Ibn Kathirin mukaan: "ne jotka eivät osallistuneet teidän karkottamiseenne", toisin sanoen, muslimien karkottamiseen Mekasta. Mutta heidän ei tule olla ystäviä niiden kanssa, jotka taistelivat heitä vastaan (jae 9). Nykyajan jihadistit vetoavat tähän tekstinkohtaan oikeuttaakseen jihadin, kutsuen sitä puolustukselliseksi jihadiksi, Yhdysvaltoja vastaan, joka heidän näkemyksensä mukaan taistelee muslimeja vastaan.

Seuraavaksi suura käsittelee Hudaibiyyan sopimusta, jonka Muhammed oli solminut vuonna 628 mekkalaisten kanssa, ja joka oli epäsuotuisa muslimeille. Muhammed oli järkyttänyt miehiään antamalla myönnytyksiä, jotka olivat suuresti muslimien etujen vastaisia: ne miehet, jotka pakenivat quraisheja ja etsivät turvapaikkaa muslimien luota, pitää palauttaa quraisheille, mutta quraisheilta turvapaikkaa anovia muslimeja ei quraishien tarvitse palauttaa muslimeille. Kuitenkin Ibn Ishaqin mukaan eräs quraishilainen nainen, Umm Kulthum, liittyi Medinan muslimeihin ja hänen kaksi veljeään tulivat vaatimaan hänen palauttamistaan sopimuksen perusteella, mutta Muhammed kieltäytyi luovuttamasta häntä: Allah oli kieltänyt häntä niin tekemästä uudessa ilmestyksessä sanoen, että muslimipakolaisia ei saa luovuttaa niille, joita he ovat paenneet - ilmestys on kirjattu jakeisiin 10-13.

Kieltäydyttyään luovuttamasta Umm Kulthumia quraisheille Muhammed tuli rikkoneeksi rauhansopimuksen. Vaikka muslimiapologistit ovat kautta aikojen väittäneet, että quraishit rikkoivat sopimuksen ensimmäisenä, tämä tapahtuma tuli ennen kaikkia muita muslimien osoittamia quraishien rikkomuksia. Muhammedin elämäkerturi Yahiya Emerick vahvistaa, että Muhammed perusti päätöksensä lakitekniseen temppuiluun: rauhansopimuksessa sanottiin, että muslimien tulee palauttaa quraisheille ne miehet, jotka tulivat heidän luokseen, mutta naisista ei puhuttu mitään. Vaikka tämä olisikin totta, Muhammed - kuten Emerick toteaa - alkoi pian ottaa vastaan myös miehiä, rikkoen näin rauhansopimuksen. Tällainen sopimuksen rikkominen vahvistaa sitä periaatetta, että hyvää on vain se, mikä edesauttaa islamia, ja pahaa vain se, mikä haittaa islamia. Kun sopimus lopulta muodollisesti purettiin, islamin oikeusoppineet päättivät periaatteesta, että rauhansopimuksen voi laatia vain väliaikaiseksi ja korkeintaan kymmeneksi vuodeksi, ja sopimuksen voi solmia ainoastaan silloin, kun muslimien sotajoukot ovat heikentyneet, jotta saadaan aikaa joukkojen vahvistamiseen uusia taisteluita varten.

Tämä periaate on äärimmäisen merkityksellinen tänä päivänä, kun länsimainen osapuoli on solmimassa rauhansopimusta sellaisen muslimiosapuolen kanssa, joka on sitoutunut perinteisiin islamilaisiin periaatteisiin. Mutta tämäkin tärkeä asia jätetään yleisesti huomioimatta.


Blogging the Qur’an: Sura 60, “She Who Is Tested”
Tutkinnan alaisen suura

Aabrahamin uhraus Raamatussa

Hatib ibn Abi Balta'ah
Hudaibiyyan sopimus