25. tammikuuta 2017

Muhammadin kuolema, osa 2

Suremisen taustalla alkoi valtataistelu. Se oli alkanut jo yli viikko sitten, kun Muhammadin lähipiiri kieltäytyi lähtemästä Osaman johdolla Syyriaan hidastellen lähdön kanssa. Näennäisesti kyse oli siitä, että he eivät halunneet olla yhdeksäntoista vuotiaan entisen orjan pojan alaisuudessa. Muhammad moitti heitä siitä moskeijassa, ja ylisti Osamaa ja piti tehtävän voimassa. Osaman armeija ei kuitenkaan päässyt Yathribin pohjoispuolella olevaa kokoontumispaikkaa kauemmaksi. Jokainen ymmärsi, että jos Muhammad kuolisi, puhkeaisi valtataistelu. Umar ja muut huomattavat mekkalaiset, jotka Muhammad oli määrännyt seuraamaan Osamaa, eivät halunneet joutua osattomiksi. Niinpä he estivät lähdön jättämällä tulematta kokoontumispaikalle.

Muhammadin kuollessa oli muodostunut kolme tärkeää puoluetta. Mekkalaiset olivat jakautuneet kahteen leiriin toisten kannattaessa Alia oikeutetuksi seuraajaksi, sillä hän oli Muhammadin verisukulainen ja suku jatkui hänen kahdessa pojassaan, Hasanissa ja Husseinissa. Zubair oli Alin kannattaja kuten monet muutkin Mekasta lähteneet, joiden mielestä seuraajan tulisi olla Muhammadin Hashimite-klaanista. Toinen puolue muodostui Abu Bakrin ja Umarin ympärille. He olivat myöskin mekkalaisia, vaikkakin eri klaanista ja heitä kannatettiin, koska he olivat olleet tärkeitä Muhammadille ja tämän uskonnon leviämiselle. Aisha tuki voimakkaasti isäänsä, osaksi omistautumisensa vuoksi, mutta myös Alia vastaan tuntemansa vihan vuoksi, siilä Ali ei ollut puolustanut häntä uskottomuussyytöksiä vastaan Mustaliqin sotaretken aikoina. Kolmanteen ryhmään kuului ainoastaan Yathribin käännynnäisiä, jotka myös vaativat itselleen oikeutta vallanperimykseen. Heidän vaikuttimenaan oli osaltaan vihamielisyys mekkalaisia kohtaan, jotka olivat tulleet laaksoon kymmenen vuotta aiemmmin ja ottaneet vallan.

Muhammadin kuoleman jälkeen Yathribin käännynnäiset olivat ensimmäisinä aloittamassa valtapeliä ja organisoivat kokouksen Ausin ja Khazrajin klaanijohtajien kanssa Khazrajin johtajan Sad Ubadan talolla valitakseen seuraajan. Kun Umar ja Abu Bakr saivat tietää asiasta, he jättivät Muhammadin ruumiin Aishan lukittuun huoneeseen ja kiirehtivät kokoukseen yhdessä Ubayda ibn al-Jarran kanssa, miehen, joka oli kunnostautunut Badrin taistelussa surmaamalla oman isänsä ja Uhudin taistelussa nuolemalla veren Muhammadin kasvoilta. Kokouksen tunnelma oli hyvin jännittynyt. Panoksena ei ollut ainoastaan Muhammadin uskonnon johtajuus, vaan koko Arabian niemimaan hallinta.  Yksi toisensa jälkeen Yathribin miehet astuivat esiin kannattaakseen ansareita - Muhammadin varhaisia Aus ja Khazraj -heimojen auttajia ja tukijoita - oikeutetuiksi seuraajiksi. Mekkalaiset saattoivat olla Muhammadin heimoa, mutta ansarit olivat Jumalan sotajoukkoja ja oikeutettuja valtaan. Vähintäänkin he halusivat jakaa vallan mekkalaisten kanssa. "Yksi johtaja meiltä ja yksi johtaja teiltä" tuli heidän tunnuslauseekseen.

Abu Bakr otti puheenvuoron. Hän myönsi ansareiden tärkeän roolin, mutta huomautti, että arabit yleisesti tunnustaisivat ainoastaan Muhammadin heimon, Quraishin, auktoriteetin. Tämän sanottuaan hän nosti Umarin ja Abu Ubaydan kädet ja kehotti kokousta valitsemaan toisen heistä. Mutta ansarit vaativat edelleen kahta johtajaa, yhden Mekasta ja toisen Yathribista. Ei tiedetä kauanko keskustelu jatkui, mutta on selvää, että kaikki osallistujat ymmärsivät, että jos seuraajaa ei valittaisi tässä ja nyt, kaikki osapuolet valitsisivat oman johtajansa ja se voisi johtaa veriseen selkkaukseen. Lopulta Umar suostutteli kokouksen valitsemaan Abu Bakrin. Hän perusteli valintaa sillä, että Allah oli valinnut hänet erityiseksi toveriksi, sillä hän oli järjestänyt paon Mekasta. Hän oli myös Muhammedin kanssa Thaur-vuoren luolassa, kun he olivat piilotelleet kolme päivää mekkalaisilta. Hän oli tehtävään pätevä, sillä hänen Koraanin ja sunnan tuntemuksensa olivat virheettömät. Lisäksi, vaikka Muhammad ei ollut suoraan nimittänyt seuraajaansa, oli hän epäsuorasti osoittanut tahtonsa nimittämällä Abu Bakrin johtamaan päivittäisiä rukouksia, kunnia, jonka hän ainoana oli saanut. Kun äänestyksen aika tuli, Abu Bakr valittiin. Hän ojensi kätensä ja ansarit ja mekkalaiset vannoivat hänelle yksi kerrallaan kuuliaisuutta.

Abu Bakr esiteltiin vasta seuraavana päivänä Muhammadin seuraajana suuressa uskovaisten kokouksessa moskeijassa. Muhammadin ruumis yhä peitteen alla saarnastuolin takaisessa huoneessa Abu Bakr istuutui saarnastuoliin.  Umar seisoi korokkeen reunalla ja puhui väkijoukolle. Hän pyysi anteeksi edellisen päivän puheitaan sanoen, ettei hänen sanoillaan ollut perustetta Muhammadille oppaaksi annetussa Jumalan kirjassa eikä Muhammadin sunnassa. Hän puhui täydestä sydämestään sanoessaan, että hän oli toivonut Muhammadin elävän kauemmin kuin kukaan heistä. Vaikka Muhammad oli kuollut, Koraani oli elävä. Hän osoitti Abu Bakria. "Jumala on antanut asianne teistä parhaimman hoidettavaksi", hän sanoi ja toisti perustelut, jotka hän oli esittänyt edellisenä päivänä ansareille. "Nouskaa ja vannokaa hänelle uskollisuutta."

Abu Bakr oli hyväksynyt roolinsa vastentahtoisesti toivoen yhdistävänsä eri puolueet ja välttääkseen verenvuodatuksen. Uskollisuusvalojen jälkeen hän piti sovittelevan puheen ja lupasi noudattaa Koraania ja Muhammadin esimerkkiä kaikissa toimissaan. "Olen ottanut käskyvallan itselleni, vaikka en ole paras teistä. Jos suoriudun hyvin, auttakaa minua. Jos erehdyn, oikaiskaa minua." Se oli pitkä puhe, jonka hän päätti julistukseen, että jihad on pakollinen velvollisuus. "Kukaan teistä ei saa pidättäytyä taistelemasta Jumalan asian puolesta, sillä jos kansa niin tekee, joutuvat he Jumalan epäsuosioon."

Ali ja hänen puolueensa herätti huomiota olemalla pois kokouksesta. Päivää ennen Zubair oli julkisesti vetänyt miekan huotrastaan ja julistanut, ettei pane sitä takaisin ennen kuin Ali tunnustetaan Muhammadin seuraajaksi. Abu Bakrin puheen jälkeen Umar kutsui Alin ja hänen tukijansa moskeijaan vannomaan kuuliaisuutta, mutta he kieltäytyivät. Silloin Abu Bakr ja Umar menivät aseistettujen miesten kanssa Alin talolle ja määräsivät kaikki ulos. Umar huusi: "Joko tulettu ulos ja vannotte uskollisuutta Abu Bakrille tai sytytän talon tuleen." Zubair juoksi ulos miekka paljastettuna, mutta kompastui kun joku heitti häntä kivellä. Hänet nujerrettiin ja riisuttiin aseista saman tien. Pian loputkin antautuivat.

Muhammad haudattiin joko samana iltana tai aamuyöstä. Ensimmäiseksi ruumis pestiin. Vaikka se ei ollut tavanomaista, ainoastaan miespuolisten sukulaisten sallittiin osallistua pesemiseen, ja hän oli puettuna vaatteisiin pesemisen aikana, joka myös oli epätavallista. Kirjallisuus väittää, että oli hänen oma toiveensa, että vain miespuoliset sukulaiset osallistuivat pesemiseen, mutta vaatteiden ylläpitäminen saattoi johtua nolostuttavasta asiasta, joka on suurimmaksi osaksi poistettu kirjallisuudesta. Hänen siittimensä oli täyttynyt verellä ja siitä aiheutui kuolemanjälkeinen erektio. Asiasta huomautti Edward Gibbon, joka viittasi Abu al-Fidan, 1300-luvun historioitsijan, kirjoituksiin. Abu al-Fida kirjoittaa, että kun Ali näki Muhammadin ruumiin, hän huudahti ihastuneena: "Oi Profeetta, ilman mitään epäilystä siittimesi nousee taivaisiin!" Tätä yksityiskohtaa ei löydy tavallisista kirjoituksista ja se on jätetty pois tai poistettu jälkikäteen. Asiaa tukee tavanomaisten kertomusten oudot ja vihjailevat sanankäänteet. Eräässä versiossa Alin kerrotaan ruumiin nähtyään huudahtaneen: "Miten oivallinen oletkaan sekä elämässä että kuolemassa!" - ehkäpä viittaus Muhammadin kuuluisaan mieskuntoon. Tabari huomautti, että "ruumis ei näyttänyt siltä kuin tavallinen ruumis näyttää".

Kunnioituksesta vainajaa kohtaan Ali ja muut miehet eivät tienneet miten toimia tässä tilantessa, sillä kukaan ei halunnut riisua vainajaa, vaikka se oli tavanomainen käytäntö ennen kuolinvaatteeseen pukemista. Kirjoitukset kertovat, että he olivat niin hämmentyneitä, että he kaikki vaipuivat äkisti uneen parrat rinnalle vaipuneina ja heräsivät vasta kun ääni kehotti: "Peskää Profeetta vaatteet päällään!" Niinpä Muhammadin ruumis pestiin vaatteet päällä. Hänen päälleen kaadettiin vettä ja Ali hankasi hänen ihoaan märän kankaan läpi. Aisha valitti myöhemmin: "Jos olisin tiennyt sen, minkä sain myöhemmin tietää, ainoastaan vaimot olisivat pesseet Jumalan lähettilään."

Kun Muhammadin ruumis oli puettu hautausta varten alkoivat miehet kiistellä siitä, mihin hänet tulisi haudata. Toisten mielestä paras paikka olisi moskeijan sisäpiha; toisten mielestä se olisi se paikka, jossa hän tapasi johtaa uskovaisten rukousta, joka oli saarnakorokkeen edessä. Toiset sanoivat, että hänet pitäisi haudata Gharqadin puutarhaan, jonne monet hänen tovereistaan oli haudattu. Abu Bakr huomautti kuitenkin Muhammadin sanoneen, että profeetat haudattiin aina siihen paikkaan, missä he olivat kuolleet. Niinpä he päättivät haudata hänet Aishan huoneeseen. Haudankaivaja tuotiin paikalle. Kaivamisen aikana Muhammadin ruumis lepäsi patjalla, joka oli työnnetty seinän viereen. Kun kaivanto oli valmis, kaikki poistuivat huoneesta tunniksi, jotta enkelien joukot voisivat rukoilla hänen puolestaan. Kun aika oli kulunut, ihmiset asettuivat jonoon käydäkseen lausumassa rukouksensa hänen puolestaan. Abu Bakr ja Umar johtivat Muhammadin läheisten sukulaisten, hänen vaimojensa ja hänen sukulaistensa monilukuisien lasten ja vaimojen hidasta kulkuetta. Kun he olivat menneet, sallittiin uskovaisten astua pieneen huoneeseen.

Muhammad haudattiin keskellä yötä soihtujen valossa. Neljä miestä, mukaan lukien Abbasin pojat, seisoivat kaivannossa ja ruumis laskettiin heidän käsiinsä. Hauta täytettiin ja muutamia tiiliä asetettiin sen päälle merkiksi. Seuraavana päivän huone sinetöitiin. Mughira ibn Shuba, pakolaisten massamurhaaja Taifissa, mies, joka oli palvellut Muhammadin henkivartijana ja joka oli se mies, jonka Muhammad oli lähettänyt hävittämään Abu Sufyanin kanssa al-Latin temppelin, ylpeili, että hän oli viimeinen ihminen, joka oli koskenut Muhammadia. Ennen kuin ensimmäinen lapiollinen maata heitettiin ruumiin päälle, hän heitti sormuksensa hautaan ja se putosi Muhammadin päälle. "Heitin sen sinne tarkoituksella, niin että koskettaisin sillä Jumalan lähettilästä ja olisin näin viimeisenä hänen kanssaan", hän tapasi kertoa.

Tuskin Muhammadia ehdittiin haudata, kun kapinat jo puhkesivat joka puolella Arabiaa. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä beduiiniheimot, jotka olivat vannoneet hänelle uskollisuutta, rikkoivat kostonhimoisina valansa. Ensimmäiset tyytymättömyyden merkit olivat näkyneet jo kuukausia ennen Muhammadin kuolemaa Jemenin Hadramautissa. Jonglööri ja taikuri Aswad Ans-heimosta oli julistanut itsensä profeetaksi. Hän kokosi armeijan ja karkotti ja tappoi Muhammadin nimittämät hallintovirkamiehet. Muhammadin palkkaama salamurhaaja tappoi hänet vain muutama päivä ennen Muhammadin kuolemaa. Muhammadin kuoleman jälkeen kapinointi levisi laajalle ja se oli erityisen raivokasta niiden heimojen keskuudessa, jotka Muhammad oli murskannut sotilaallisesti, kuten hawazinit. Jopa Mekassa kyti kapinahenki. Kun he saivat tietää Muhammadin kuolemasta, he karkottivat tämän nimittämän kuvernöörin, mutta kapina katkesi lyhyeen, kun Suhail, entinen Badrin sotavanki, joka oli ollut vankina Saudan huoneessa Yathribin moskeijassa - nyttemmin harras uskovainen - uhkasi katkaista kaikkien kaulat.

Tunteellinen Abu Bakr, joka saattoi puhjeta kyyneliin ilon ja surun hetkellä, vaikutti sopimattomalta johtajalta näin haastavana aikana, mutta hän osoittautui yhtä päättäväiseksi ja säälimättömäksi kuin Muhammad oli ollut. Kun hän sai tietää, että jotkut Hadramautin naiset olivat juhlineet Muhammadin kuolemaa koristamalla kätensä hennamaalauksilla ja laulaneet ja soittaneet tamburiinia kaduilla, hän lähetti miehiä hoitelemaan heidät. Hän määräyksestään naisten kädet hakattiin irti ja heitä kutsuttiin siitä lähtien "Hadramautin portoiksi" vaikka he olivat jalosukuisia. Hän ei myöskään tuhlannut aikaa ryhtyessään sotatoimiin. Päivä Muhammadin hautajaisten jälkeen hän lähetti Osaman johtaman kolmen tuhannen miehen armeijan viivästyneelle kostoretkelle Syyriaan huolimatta varoituksista, että monet kapinoivat heimot olivat aikeissa hyökätä Yathribiin. Osama kukisti pienempiä kapinoita matkalla Syyriaan ja palatessaan sieltä. Syyriassa hänen armeijansa oli voitokas kristittyjä arabeja vastaan läntisen Syyrian alueella, joka tunnetaan Raamatussa Moabina. Kerrotaan, että hän jäljitti miehen, joka oli tappanut hänen isänsä taistelussa lähes kolme vuotta aikaisemmin ja leikkasi hänen päänsä irti.

Muhammadin kuolemaa seurannut Arabian poliittinen muutos oli tyrmäävä. Vaikka hän oli ennen kuolemaansa hallinnut käytännössä koko Arabiaa, hänen kuolemansa jälkeen suurin osa Arabiaa kääntyi hänen hallintoaan vastaan, ja oli ainoastaan Abu Bakrin hyvän onnen ja raivokkuuden ansiota, että Muhammadin perintöä ei hävitetty. Muutos tapahtui melkein yhdessä yössä. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Osama lähti Syyriaan, beduiiniheimojen liittouma, johon kuuluivat hawazinit ja ghatafansit, janoten kostoa kaikesta Muhammadin tekemästä vääryydestä, tuli iskuetäisyydelle Yathribista. Abu Bakr kokosi kiireesti toisen armeijan ja nimitti Alin, Zubairin ja Talhan komentajiksi. He onnistuivat pitämään raivokkaat heimot loitolla kunnes Osama palasi Syyrian retkeltään. Silloin Abu Bakr yhdisti armeijat ja nimitti Khalidin komentajaksi. Khalid, joka tultaisiin tuntemaan nimellä "Allahin miekka", jonka nimen hän sai massamurhaajan maineensa vuoksi, iski vihamieliset heimot takaisin ja saavutti lopulta yhden kapinallisten päälinnoituksista Yamaman linnoitetussa kaupungissa itäisessä keski-Arabiassa. Viikon piirityksen jälkeen Yamama kukistui. Samoihin aikoihin Abu Bakr lähetti pienempiä sotajoukkoja kukistamaan kapinoita, joita sikisi Jemenissä ja muualla Arabiassa. Vaikka kapinalliset aluksi kontrolloivat suurinta osaa Arabiaa, he eivät kyenneet muodostamaan yhtenäistä rintamaa, ja ensimmäisen hallitusvuotensa loppuun mennessä Abu Bakr sai kapinan kukistettua. Hän eli enää yhden vuoden, mutta sen vuoden aikana alkoi laajentuminen Muhammadin valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Yamamassa tukikohtaansa pitävä Khalid lähti kuusi kuukautta kestäneelle sotaretkelle länsi-Irakiin ja hän voitti persialaiset ja heidän kristityt arabiliittolaisensa lukuisissa yhteenotoissa. Ne olivat verisiä taisteluita. Jos kirjallisuuteen on uskomista, kolmekymmentätuhatta persialaista ja kristittyä arabialaista sotilasta tapettiin yhdessä taistelussa, seitsemänkymmentätuhatta toisessa. Jälkimmäisessä tuhansia sotavankeja vietiin joen rannalle, missä heidät mestattiin. Heidän ruumiinsa heitettiin jokeen, joka virtasi punaisena kolme päivää. Irakista Khalid käänsi raivoisan miekkansa Syyriaan ja jätti jälkeensä kuolleita Irakin rajalta Damaskokseen. Hän ryösti kaikki valloittamansa alueet ja Abu Bakrin riemuksi valtavat omaisuudet virtasivat uuden valtakunnan pääkaupunkiin Yathribiin, jota kutsuttiin nyt Medinaksi, Profeetan kaupungiksi.

Abu Bakr kuoli elokuussa 634, kun Khalid oli Damaskoksen porteilla. Hänen seuraajansa oli Umar, joka salamurhattiin marraskuussa 644. Hänen seuraajansa oli puolestaan Uthman, joka salamurhattiin kesäkuussa 656 ja hänen seuraajansa Ali, joka salamurhattiin tammikuussa 661. Näiden kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana he valloittivat Syyrian, Egyptin ja Persian ja joko pakkokäännyttivät valloittamansa kansat tai määräsivät heidät maksamaan alamaisveroa. Idässä heidän armeijansa etenivät nykyisen Pakistanin alueelle ja Mustanmeren rannoille. Lännessä he taistelivat tiensä nykyiseen Tunisiaan. Valtavat rikkaudet virtasivat valloitetuilta alueilta Arabiaan.

Muhammadin luomat armeijat olivat voitokkaita hänen kehittämänsä maagisen motivointikeksinnön vuoksi, joka lupasi uskovaisille rajatonta seksiä Paratiisissa, jos he saisivat surmansa taistelussa, ja maallisia rikkauksia, mikäli he selviäisivät hengissä. Zubair, Talha, Abdul Rahman ja muut olivatkin kuollessaan sen ajan miljardöörejä.

Jos valloitussodat olivat raivokkaita, niin oli sitä myös sisäinen valtakamppailu. Sisällisota vallanperimyksen ja uskonnon kontrollin vuoksi johti lopulta jakautumiseen sunni- ja shiia-haaroihin, ja ryhmien väliset vihamielisyydet ovat jatkuneet aina meidän päiviimme saakka.

Muhammad oli sairaalloinen nero, epileptinen kaunopuheinen psykopaatti, joka uskoi Jumalan puhuvan hänelle, myrkyllinen sekoitus, joka muutti hänet ajan myötä massamurhaajaksi ja hirmuhallitsijaksi, joka edisti hänen itsensä ympärille punottua harhaista kulttiaan. Häntä ajoi eteenpäin hänen vakaumuksensa erityisestä tehtävästä, joka oli seurausta hänen epileptisistä kokemuksistaan. Hän oli suvaitsematon kaikkia niitä kohtaan, jotka vastustivat häntä, ja hän aloitti loppumattoman sodan heitä vastaan. Se mitä hän kutsui Jumalalle alistumiseksi, oli tosiasiassa alistumista hänen tahtoonsa, sillä hän oli itse keksinyt ajatuksen Jumalasta, joka vaatii alistumista. Hän jakoi maailman maahan, joka jo oli valloitettu ja maahan, joka tulisi vielä valloittaa, maahan, joka jo alistui hänen harhakuvitelmalleen itsestään ja maahan, joka pitäisi vielä alistaa sille. Hänen seuraajansa jatkoivat siitä mihin hän jäi. Se mikä alkoi veripisaroilla Mekassa, kun Sad Waqqas löi jotakuta päähän kamelin leukaluulla, kasvoi punaiseksi joeksi, joka on virrannut jo 1400 vuotta.

Muhammadin sairas perintö jatkaa hellittämättä ja uhkaa tuhota tämän päivän maailman.

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 36, "Death of Muhammad" (ss. 469-476)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti