Jumalan armo maailman kansoille, osa 4

Jatkoa kolmannesta osasta: Khaibarin valloituksen jälkeen on aika jakaa sotasaalis.


Khaibarista saatu ryöstösaalis oli valtava, suurempi kuin kaikkien ryöstö- ja sotaretkien sotasaaliit yhteensä kuuden edeltävän vuoden ajalta. Muhammadilta kului enemmän aikaa saaliin jakamiseen kuin oli kulunut Khaibarin valloittamiseen. Kiinteän omaisuuden lisäksi jaettavaa riitti kuin runsaudensarvesta, mukaan lukien viimeisimmät sadot juutalaisten taateliviljelmiltä, erilaiset taateleista valmistetut tuotteet, öljy, hunaja ja ohra. Saaliiseen kuului suuria lammas- ja vuohikatraita sekä kameleita ja hevosia. Vielä oli suuret määrät kodin sisustustarvikkeita, joko paikan päällä valmistettuja tai tuontitavaraa; eri ammattiryhmien tarvekaluja, kuten sepän vasaroita ja alasimia ja palkeita; sametti-, silkki- ja puuvillakankaita; kokonaisia asevarastoja, miekkoja, keihäitä, haarniskoja, peitsiä, sotanuijia, kilpiä, jousipyssyjä, nuolikoteloita ja piirityskoneita. Lisäksi kasoittain kulta- ja hopeakolikoita, jalokivikoruja sekä kulta- ja hopea-astioita. Nähtyään mitä hän teki Kinanalle ja hänen perheelleen eivät juutalaiset rohjenneet kätkeä mitään Muhammadilta.

Muhammad yksinkertaisti saaliin jakoa suurpiirteisillä säännöillä. Koko Natan ja Shiqqin saalis kuului sotajoukoille; kaikki Katiban alueelta oli hänen. Hän jakoi Natan ja Shiqqin tuhanteenkahdeksaansataan osaan - yksi osa jokaiselle jalkamiehelle ja kolme jokaiselle ratsumiehelle. Hän nimitti virkailijan valvomaan saaliin jakoa.  Yksi virkamiehen tehtävistä oli arvioida ryöstösaaliin arvoa, kuten suuria huonekaluja, jotta ne voitaisiin huutokaupata. Oli helpompi jakaa rahaa kuin isoja tavaroita. Kun uutiset Khaibarin kukistumisesta levisivät, alkoi sinne tulvia kauppiaita tekemään tarjouksia. Eräästä uudesta käännynnäisestä, mekkalaisesta kauppiaasta Hajjaj Ilatista kerrotaan tarinaa, että hänkin halusi päästä apajille, mutta hänen rahansa olivat kiinni Mekassa, ja niinpä hän kiirehti perimään saataviaan velallisiltaan. Mekkalaiset janosivat tietoa Khaibarin tapahtumista. Tähän mennessä he tiesivät vain, että Muhammad piiritti sitä, ja he kannattivat juutalaisia. Monet olivat lyöneet vetoa lopputuloksesta. Hajjaj keksi ovelan suunnitelman, jolla hän saisi nopeasti perittyä saatavansa: saapuessaan Mekkaan hän julisti, että Muhammad oli kukistettu ja monet hänen miehistään olivat saaneet surmansa. Muhammad oli otettu vangiksi ja juutalaiset aikoivat luovuttaa hänet mekkalaisille. Hajjaj selitti, että hän tarvitsi rahat nopeasti, jotta voisi kiiruhtaa Khaibariin tekemään tarjouksen Muhammadin omaisuudesta. Mekkalaiset olivat niin iloissaan, että he tanssivat kaduilla ja hekumoivat siitä, mitä tekisivät Muhammadille, kunhan saisivat tämän käsiinsä. Juoni onnistui mainiosti. Hajjaj sai rahansa ja poistui kaupungista ennen kuin totuus selvisi mekkalaisille.

Käytännön syistä Muhammad päätti, että eloonjääneet juutalaiset saisivat jäädä torppareiksi. Aluksi hän oli halunnut ajaa heidät pois, kuten oli tehnyt Yathribin nadireille, mutta hän tiesi kokemuksesta, että näin suurten viljelysten vuoksi se olisi virhe. Uusien omistajiensa hoidossa Yathribin taatelilehdot tuottivat paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Hän oli jakanut viljelykset mekkalaisille seuraajilleen, mutta heillä ei ollut ennestään kokemusta puutarhan hoidosta tai monimutkaisista kastelujärjestelmistä, joita tarvittiin pitämään puut elossa ja hyvinvoivina. Juutalaisten puhdistus oli aiheuttanut pulan osaavasta työvoimasta, ja uudet omistajat olivat miehiä, jotka olivat tottuneet tienaamaan elantonsa ryöstelemällä ruumiillisen työn sijaan. Näissä olosuhteissa Muhammad teki Khaibarin juutalaisille tarjouksen, jonka mukaan he saisivat edelleen viljellä entisiä maitaan, mutta joutuisivat luovuttamaan puolet sadosta hänelle. Muhammad pidätti itsellään oikeuden karkottaa heidät milloin tahansa.

Katiban alueen satoarviot antavat kuvan juutalaisten tuotteliaisuudesta. Alue tuotti kahdeksantuhatta wasqia - kamelikuormaa - taateleita vuodessa, kamelikuorman painon ollessa noin kaksisataa kiloa. Se tekee tuhatkuusisataa tonnia taateleita vuodessa. Lisäksi mailta saatiin vuodessa kolmesataa kamelikuormaa ohraa. Muhammad antoi kaikille läheisille sukulaisilleen sekä hänelle uskollisina pysyneille mekkalaisille klaaninsa jäsenille elikorkona taateleita ja ohraa, jonka he saattoivat myydä tai antaa pois halunsa mukaan - joka vuosi elämänsä loppuun asti. Muhammadin vaimot saivat kukin kahdeksankymmentä wasqia taateleita ja kaksikymmentä ohraa. Lojalistit, kuten Abu Bakr, saivat kumpaakin lajia sata wasqia. Muhammadin uskollinen täti Safiya sai neljäkymmentä kamelikuormaa taateleita. Outoa kyllä, myös Osama, Muhammadin hylkäämän adoptiopojan Zaidin poika, sai sataviisikymmentä wasqia taateleita, mutta isänsä ei saanut mitään. Loput Muhammad käytti oman mielensä mukaan. Osalla ruokittiin uusia käännynnäisiä ja vähemmän onnekkaita seuraajia. Lopuilla hankittiin varoja sodankäyntiin.

Vaurautta virtasi vielä lisää, kun Fadak, toinen juutalainen keidas noin päivämatkan päässä Khaibarista koilliseen antautui ilman taistelua. Se oli samanlainen kuin Khaibar, vain pienempi, linnoituksineen, taateliviljelmineen ja peltoineen kahdessa matalassa laaksossa laavakenttien keskellä. Kun Fadakin johtomiehet saivat tietää Khaibarin antautumisen ehdoista, he lähettivät Muhammadille sanan, ettei tämän tarvitse hyökätä - he antautuisivat samanlaisella torpparisopimuksella. Koska Fadak valloitettiin ilman taistelua, Muhammad otti sen kokonaan itselleen, ja siitä lähtien se luovutti hänelle puolet sadostaan. Hän käytti saadut tulot hevosiin ja aseisiin kasvattaakseen armeijaansa ja laajentaakseen valtakuntaansa.

Paluumatkalla Yathribiin Muhammad kiersi luoteeseen hyökätäkseen Wadi al-Quran keitaalle, laaksoon jonne hän oli aikaisemminkin hyökkäillyt. Hän lähetti edeltä sanan, että jos juutalaiset kääntyisivät, hän säästäisi heidän henkensä ja sallisi heidän elellä laaksossa, mutta he hylkäsivät tarjouksen. Laaksossa oli kyliä, joilla ei ollut turvanaan linnoituksia kuten Khaibarilla ja Fadakilla. Se oli helppo voitto Muhammadin harjaantuneille sotilaille. Juutalaiset taistelivat urhoollisesti: kymmenkunta urhoa astui esiin rivistöstä taistellakseen Muhammadin sotureiden kanssa, mutta heidät kaikki surmattiin. Juutalaiset antautuivat ennen iltaa ja Muhammad vietti neljä päivää ryöstäen kaiken, minkä irti sai. Khaibarin ja Fadakin tavoin Muhammad jätti juutalaiset työskentelemään torppareina.

Valloituksen jälkeen Khaibarin juutalaiset työskentelivät surkeina esi-isiensä viljelyksillä, joita nämä olivat hoitaneet vuosisatoja. He luovuttivat puolet työnsä hedelmistä Muhammadille katkerina siitä, että olivat maaorjina omilla maillaan. Linnat, puutarhat ja pellot kuuluivat nyt Muhammadin eliitille, joka teki toisinaan ylhäisiä vierailuja tarkastaakseen, että asioita hoidettiin heidän mielensä mukaan. He olivat käveleviä maalitauluja. Eräällä tällaisella vierailulla Muhammadin mies lähti yksin kävelylle eikä häntä nähty enää ennen kuin hänen ruumiinsa löydettiin läheisestä kaivosta. Juutalaiset kielsivät tappaneensa hänet. Muhammad päätyi maksamaan kuolleen omaisille verirahan, mutta vaati hyvityksen juutalaisilta.

Hän laati salaisesti juonen rangaistaakseen juutalaisia ja estääkseen enemmät murhat. Hän lähetti kolmekymmentä miestä houkuttelemaan erään huomattavan juutalaisen Yathribiin komentajanaan Abdullah Rawaha, joka valvoi vuosittain sadonkorjuuta, ja neuvottelemaan muka sopimuksesta, joka antaisi muodollisen päätäntävallan juutalaisille. Juutalaisen nimi oli Yusayr Razim, joka oli ollut yksi juutalaisten sotilaskomentajista ennen Khaibarin kukistumista. Muhammad teki selväksi Rawahalle, ettei tahtonut Yusayrin pääsevän Yathribiin, hänet oli siis surmattava matkalla. Rawaha suostutteli Yusayrin tapaamaan Muhammadia Yathribiin. Vaikka toiset juutalaiset varoittivat häntä luottamasta Muhammadiin, Yusayr lähti matkaan kamelillaan seuranaan kolmekymmentä Khaibarin juutalaista - yksi jokaista Rawahan miestä kohden. Valloituksen jälkeen juutalaiset oli riisuttu täydellisesti aseista, joten kenelläkään heistä ei ollut asetta, mutta Rawahan miehillä oli miekat. Kun he olivat ratsastaneet puoli päivää, Yusayr alkoi epäillä ansaa. Hän tavoitteli Rawahan miekkaa, mutta Rawaha ehti ensin. Siitä tuli verilöyly. Vain yksi juutalaisista onnistui pakenemaan.

Kaksikymmentä vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen Umar karkotti juutalaiset mailtaan. Silloin oli jo riittävästi pätevää muhammettilaista työvoimaa korvaamaan juutalaiset, mutta Umar tarvitsi tekosyyn päästäkseen näistä eroon. Syy löytyi, kun Umarin poika Abdullah, Muhammadin serkku Zubair ja eräs toinen uuden uskonnon eliitin jäsen saapuivat Khaibariin tarkastamaan tiluksiaan. Yöllä Abdullahin kimppuun käytiin linnassa, jossa hän yöpyi, ja hän loukkasi toisen ranteensa. Se ei ollut vakava vamma, mutta kun Umar sai tietää siitä, hän määräsi juutalaisten karkotuksen, sillä vain vähän aikaa sitten oli murhattu viljelysten uusi omistaja Muzahhir Rafi. Hän oli tullut Syyriasta viljelemään Muhammadin hänelle antamia Khaibarin tiluksiaan mukanaan kymmenen kristittyä orjaa. Kirjallisuuden mukaan Khaibarin juutalaiset yllyttivät orjat tappamaan Muzahhirin ja auttoivat näitä sitten pakenemaan Syyriaan.

Muhammad todisti, että Helvetti on olemassa, mutta se oli hänen itse luomansa Helvetti. Kuten Qainuqan ja Nadirin juutalaisheimot ennen heitä, saivat Khaibarin juutalaiset nyt pakata tavaransa kameleiden selkään, tuntien suurta surua jättäessään esi-isiensä maat ikuisiksi ajoiksi.

---


Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 28, "God's Mercy to Mankind" (ss. 367-372)

Jumalan armo maailman kansoille, osa 3

Jatkoa toisesta osasta: Teloitetun Khaibarin juutalaisten päällikön Kinanan leski hyväksyi Muhammadin kosinnan ja otti hänen uskontonsa vastineeksi vapaudestaan.


Ennen armeijan lähtöä Khaibarista Muhammadin sotilaat aprikoivat, mitkä mahtoivat olla hänen suunnitelmansa kauniin nuoren naisen suhteen. Se oli varuskunnan puheenaihe. Ottaisiko hän tämän vaimokseen? Muhammad ei koskaan kertonut suunnitelmistaan, mutta he tietäisivät asian laidan, mikäli hän hunnuttaisi naisen. Se olisi merkki siitä, että avioliittoa valmistellaan. Kun armeija oli lähdössä matkaan, miehet katselivat tarkkaavaisina, kun Muhammad auttoi Safiyan kamelinsa selkään. Hän polvistui ritarillisesti, niin että nainen saattoi käyttää hänen reittään askelmana kahden istuttavaan satulaan. Kun nainen oli ratsailla, Muhammad heitti viitan hänen päälleen. Se oli merkki. Viitta oli huntu! Uutiset avioliitosta kiirivät miesten keskuuteen, ja sotilaat iskivät silmää toisilleen ja hymyilivät.

Sääntöjen pikkutarkkana noudattajana Muhammadin täytyi totella omaa käskyään ja odottaa määräaika ennen kuin makasi Safiyan kanssa, jottei tämä olisi ennestään raskaana, mutta hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Safiyan kuukautiset alkoivat ennen Khaibarista lähtöä ja loppuivat matkan aikana. Avioliitto solmittiin lepotauolla Khaibarin ja Yathribin puolessa välissä. Muhammadin täti Safiya oli yksi naisista, jotka olivat seuranneet Muhammadia Khaibariin, ja liittyi nyt muihin naisiin, kun he valmistelivat morsiamen häitä varten. Morsian kylvetettiin, voideltiin tuoksuvalla öljyllä ja puettiin Khaibarista tuotuun pukuun. Häätilaisuus oli vaatimaton: taateleita, lihapataa, voita ja muita ruokia tarjoiltiin maahan levitettyjen nahkojen päällä. Ensimmäiset vieraat olivat Muhammadin lähipiiriin kuuluvat miehet, kuten Ali, Abu Bakr, Umar ja Uthman. Kun he olivat syöneet, tulivat toiset aterialle. Muhammad vietti yön Safiyan kanssa teltassaan. Abu Ayyub, mies joka majoitti Muhammadia Yathribissa sillä aikaa kun tämän moskeija oli rakenteilla, vartioi oma-aloitteisesti teltan ulkopuolella koko yön miekalla aseistautuneena. Aamulla Muhammad ihmetteli nähdessään hänet ja kysyi mikä tällä oli hätänä, mutta Abu Ayyub selitti: "Pelkäsin puolestanne tuon nuoren naisen tähden. Te olitte tappaneet hänen isänsä, aviomiehensä, ja monia hänen sukulaisiaan, ja vielä hetki sitten hän oli vääräuskoinen. Olin todella peloissani siitä, mitä hän tekisi Teille."

Kirjallisuudessa Safiya näyttäytyy ulospäin välinpitämättömänä sukunsa kohtalosta, koska hän otti Muhammadin uskonnon sen jälkeen, kun tämä oli surmannut heidät ja ryöstänyt heidän maansa ja omaisuutensa, mutta muhammettilainen kirjallisuus ei olekaan kuuluisa psykologisesta realismistaan. Todellisessa elämässä hänen on täytynyt olla vakavasti traumatisoitunut; hänen on täytynyt tukahduttaa tunteensa suojellakseen itseään tapahtuneilta kauheuksilta. Hänen on täytynyt olla shokissa nähtyään mitä oli tehty hänen aviomiehelleen ja perheenjäsenilleen. Hän ei ollut ehtinyt edes aloittaa suremista ennen kuin heidän murhaajansa jo otti hänet seksiorjakseen, mies, joka oli häntä neljäkymmentä vuotta vanhempi ja halusi omistaa hänet vain hänen nuoruutensa ja kauneutensa tähden. Se oli sama mies, joka oli kolme vuotta aikaisemmin ajanut hänet ja hänen heimonsa maanpakoon Yathribista ja mestannut seuraavana vuonna hänen isänsä Huyyab Akhtabin Quraizan juutalaisten massamurhan aikana. Turtana ja ilottomana hän olisi suostunut mihin tahansa vaarallisen vangitsijansa pyyntöön.

Paljon myöhemmin - kun Muhammad oli ollut kuolleena jo hyvän aikaa - hän tunnusti todelliset tunteensa. Hän kertoi varhaisille perimätiedon kerääjille: "Vihasin Jumalan lähettilästä syvästi, sillä hän oli tappanut isäni ja aviomieheni." Hän jatkoi, että Muhammad pyrki selittelemään käytöstään hänelle. Hänen isänsä oli "kiihottanut" arabit häntä vastaan ja oli osaltaan vastuussa liittoutuneiden hyökkäyksestä Yathribiin. Hän oli saanut ansionsa mukaan. Kirjallisuus ei kerro osoittiko Safiya Muhammadille, että hänen isänsä oli usuttanut muita häntä vastaan, koska Muhammad oli ryöstänyt kaiken hänelle ja hänen Nadir-heimolleen kuuluneen Yahtribissa - pellot, viljelykset, linnoitukset ja aseet. Muhammadilla olisi ollut tähän valmis vastaus: Eikö hän tiennyt, että nadirit olivat juonitelleet häntä vastaan? Hän oli mennyt linnoitukseen asiassa koskien verirahaa ja kun hän oli seissyt portilla, he olivat aikoneet pudottaa muurilta painavan kiven hänen päälleen. Hänen isänsä oli ollut noiden juonittelijoiden päämies. Muhammad tiesi tämän ehdottoman varmasti, sillä enkeli Gabriel oli varoittanut häntä näiden pahoista aikeista. Tästä syystä hän ajoi nadirit maanpakoon ja takavarikoi heidän omaisuutensa: syy siihen oli heidän juonittelunsa. He hylkäsivät hänelle annetun Jumalan johdatuksen; he olivat kateellisia, koska profetia olikin annettu arabeille juutalaisten sijasta, ja niinpä he turvautuivat juonitteluun häntä vastaan. Safiy antoi hänen paasata. "Lopulta se kaikki hävisi mielestäni", hän sanoi.

Viralliset uhriluvut Khaibarin taistelusta ovat yhdeksänkymmentäkolme juutalaista ja viisitoista Muhammadin seuraajaa. Luultavasti laskuihin ei ole otettu kaikkia kuolleita, kuten antautumisen jälkeen mielivaltaisesti tapettuja vankeja tai Kinanan suvun teloitettuja miehiä.

Pian voiton jälkeen Muhammad oli vähällä joutua itse uhrien luetteloon. Tämä tapahtui päivällisellä, kun hänelle tarjottiin myrkytettyä lihaa. Voiton jälkeisessä huumassa hän ei voinut kuvitella, että kukaan uskaltaisi yrittää vahingoittaa häntä ja hyväksyi juutalaisen naisen tarjoaman ruuan - paahdettua lammasta, jonka tämä oli terästänyt myrkyllä. Nainen oli nimeltään Zainab ja hän oli Natan päällikön tytär ja veljentytär sille Marhabille, jonka linnan Muhammad valloitti ensimmäisenä. Hänen aviomiehensä oli Sallam Mishkam, eräs Nadir-heimon rabbi, joka tapasi väitellä Muhammadin kanssa teologisista kysymyksistä ensimmäisinä Yathribin vuosina, mutta oli myöhemmin avoimesti pilkannut tätä. Sallam tapettiin Marhabin linnan piirityksessä. Hän oli ottanut osaa puolustukseen, mutta oli sairastunut vakavasti, ja hänet tapettiin sairasvuoteelleen sen jälkeen, kun Muhammadin miehet ottivat linnan haltuunsa. Zainab oli menettänyt kaiken: isänsä, setänsä, veljensä ja aviomiehensä, ja päätti kostaa myrkyttämällä Muhammadin. Saatuaan eteensä valikoituja lihanpaloja Muhammad ja monet hänen miehistään kävivät toimeen, mutta Muhammad sylkäisi lihan ulos nielaisematta, ja varoitti: "Seis! Se on myrkytetty!" Vain Bishar al-Bara, jonka kerrotaan osallistuneen Kinanan veljen kidutukseen ja murhaan, oli ehtinyt nielaista lihaa. Bishar kuoli myrkkyyn. Sallamin leski raahattiin Muhammadin eteen. Hän myönsi lihan myrkyttämisen, mutta antoi ovelan selityksen: "Halusin saada tietää oletko sinä todellakin profeetta. Sillä jos olet, Jumala antaisi sinun tietää siitä. Ja jos olisit huijari, vapauttaisin ihmiset sinusta." Kirjallisuus on ristiriitainen naisen kohtalosta. Jotkut sanovat, että Muhammad säästi hänet, mutta toiset kertovat, että Muhammad määräsi hänen teloituksensa, joka pantiin toimeen joko mestaamalla tai ristiinnaulitsemalla.

---


Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 28, "God's Mercy to Mankind" (ss. 364 - 367)


---



Uskonoppinut Yasir Qadhi kertoo videolla Muhammadin myrkytyksestä






Yasir Qadhi ja Khaibarin taistelun jälkeiset tapahtumat.

Jumalan armo maailman kansoille, osa 2

Jatkoa ensimmäiseen osaan: Muhammadin armeija on valloittanut suurimman osan Khaibarista ja lähtee nyt lopulliseen hyökkäykseen. 

Viimeistä Natan merkittävistä linnoituksista kutsuttiin nimellä Zubairin linna, joka oli rakennettu kivisen mäen päälle, korkealle viljelysten yläpuolelle, ja sen valloittaminen vaikutti mahdottomalta. Monet kukistettujen linnoitusten sotilaista olivat paenneet Zubairin linnaan. Linnan portille piti nousta lähes pystysuoraa rinnettä, joka teki piirityskoneiden käytön mahdottomaksi. Salainen tunneli toi sinne lähdevettä, joka kertyi vuoren sisälle luolaan. Petturi nimeltä Gazzal opasti Muhammadin tunneliin ja Muhammad ohjasi veden toiseen suuntaan. Vaikka ruokatarvikkeita oli runsaasti, ei korkealle kohoavan linnan väki kestäisi kauaa ilman vettä. Piirityksen kestettyä kolme päivää jotkut juutalaisten sotureista tulivat ulos linnasta taistelemaan Muhammadin miesten kanssa. Kymmenen juutalaista surmattiin. Kyseessä oli harhautus. Taistelun aikana loput sotilaat pakenivat seuraavalle merkittävälle viljelysalueelle, joka tunnettiin nimellä Shiqq.

Viimeisteltyään Natan alueen Muhammad marssitti armeijansa Shiqqiin ja alkoi piirittää sen tärkeimpiä linnoituksia. Ensimmäinen linnoitus kukistettiin muutamassa päivässä. Ensin Muhammadin miehet ja juutalaiset kävivät kaksintaisteluita ja lopulta Muhammadin joukot murtautuivat linnan raskaan portin läpi. Linnasta löytyi runsain mitoin ruokaa ja karjaa. Useimmat juutalaisten sotilaat pääsivät turvaan Nizarin linnaan, joka oli laakson suurimpia linnoituksia. Ulkomuuri ympäröi linnaa, ja sitä pidettiin niin vahvana, että juutalaiset olivat tuoneet sinne turvaan tuhansia naisia ja lapsia. Sitä puolustivat miehet, jotka olivat paenneet valloitetuista linnoituksista. Muhammad pommitti muureja Marhabin linnasta saaliiksi saaduilla katapulteilla. Ne olivat kömpelöitä laitteita ja niillä oli vaikeaa tähdätä, mutta ne pystyivät ampumaan raskaita kiviä. Herkeämättömän pommituksen jälkeen yksi muureista sortui ja Muhammadin joukot ottivat linnan haltuunsa. Yksi vangituista oli Safiya, Nadirin päällikön Kinanan seitsemäntoista vuotias vaimo ja Quraizan juutalaisten mukana viisitoista kuukautta aiemmin mestatun rabbi Huyayy Akhtabin tytär. Kinana oli Muhammadin kuukausia aikaisemmin salamurhaaman juutalaisen johtomiehen Abu Rafin veljenpoika. Kinana oli lähettänyt vaimonsa muiden naisten ja lasten kanssa linnoitukseen ajatellen heidän olevan siellä turvassa.

Kukistettuaan loputkin Shiqqin vastarintapesäkkeet Muhammad marssi Khaibarin viimeiselle alueelle Katibaan, missä sijaitsivat Nadirin linna ja kaksi muuta linnoitusta. Vahvin niistä oli Qamus, joka oli kuulunut Kinanan suvulle sukupolvien ajan, samoin kuin Yathribin omaisuus, jonka Muhammad oli takavarikoinut kolme vuotta aikaisemmin. Kun Kinana sai tietää, että Muhammad lähestyi Katibaa, Kinana järjesti sotilaansa linjaan linnoituksen eteen aikomuksenaan taistella siinä Muhammadin armeijaa vastaan, mutta nähtyään joukkojen lukumäärän hän vetäytyi linnoitukseen ja ampui nuolisateen hyökkääjien päälle. Piiritys päättyi, kun Muhammad toi katapultin asemiin linnan eteen. Koska kaksi kolmasosaa Khaibarista oli jo Muhammadin hallussa, Kinana päätti, että vastarinta oli turhaa ja lähetti Muhammadille sanan, että halusi neuvotella rauhasta. Saatuaan Muhammadilta turvatakuut hän aloitti neuvottelut Muhammadin kanssa ja he päätyivät samanlaiseen sopimukseen kuin kolme vuotta aikaisemmin, kun nadirit karkoitettiin Yathribista. Muhammad säästäisi heidän henkensä ja he luovuttaisivat aseensa, linnoituksensa ja viljelyksensä, mutta tällä kertaa heidän tulisi sen lisäksi luovuttaa myös kulta, hopea ja korut. He voisivat lähteä Khaibarista ja pakata mukaansa sen verran henkilökohtaista omaisuuttaan kuin saisivat kameliensa selkään, mutta ei enempää. Myös kaksi muuta Katiban linnaa antautui samoin ehdoin. Kohta kaikki Khaibarin juutalaiset tahtoivat saman kohtelun.

Juutalaisten valtavan omaisuuden takavarikointi aloitettiin aseista. Yksin Kinanan linnasta löydettiin satoja rengaspanssareita, neljäsataa miekkaa, tuhat keihästä ja viisisataa jousipyssyä nuolikoteloineen, mutta hopeaa ja kultaa, jota heimolla tiedettiin olevan, ei löydetty mistään. Kinana oli varautunut maasta karkoitukseen piilottamalla heimon aarteet Qamusin linnan vanhan osan raunioihin toivoen saavansa alkupääomaa uuteen alkuun muualla. Hän kätki arvotavarat Shiqqin piirityksen aikana uskoen olevan vain ajan kysymys ennen kuin Katibakin joutuisi antautumaan Muhammadille.

Kätkeminen koitui Kinanan kohtaloksi, sillä Muhammad tiesi aartesta etukäteen. Nadirit olivat esitelleet julkisesti kultaansa, hopeaansa ja korujaan, kun hän ajoi heidät pois Yathribista, mutta niiden olemassaolo tiedettiin ennestäänkin, sillä nadirit tapasivat lainata niitä varakkaille mekkalaisille häihin ja muihin tilaisuuksiin. Muhammad vaati Kinanaa paljastamaan aarteen kätköpaikan, mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut sitä enää. Hän sanoi Muhammadille myyneensä kaiken ostaakseen aseita ja tarvikkeita. "Me säästimme sitä juuri tällaista päivää varten. Kaikki on mennyt sotaan ja sotilaiden varusteisiin." Muhammad varoitti häntä valehtelemasta: "Kai ymmärrät, että jos löydämme aarteen, niin minä tapan sinut?"

MUHAMMAD KUULUSTELEE KINANAA, Khaibarin juutalaisheimon johtajaa, ja yksi hänen miehistään kaataa lamppuöljyä miehen rinnan päälle sytytettyyn nuotioon. Muhammad kidutti miestä saadakseen tietää minne tämä oli piilottanut heimon aarteet, johon kuului kultaisia ja hopeisia astioita, jalokiviä ja muuta arvokasta. Kinana kuitenkin pysyi hiljaa ja Muhammad hakkautti hänen päänsä irti.

Kerrotaan, että Muhammad sai lopulta tietää, mihin osa aarteesta oli kätketty kuulustelemalla Kinanan serkkua Thalabaa, joka oli salamurhatun Abu Rafin poika. Tämä paljasti, että Kinana oli nähty yöllä Qamusin linnan raunioiden lähistöllä. Muhammad lähetti serkkunsa Zubairin Thalaban kanssa raunioille ja he palasivat mukanaan iso nahkasäkki täynnä ranne- ja nilkkarenkaita, kaulakoruja, kultaisia korvarenkaita ja muita kalliita koruja.

Muhammad vaati tietää mihin vielä arvokkaammat maljat, tarjottimet ja muut kultaiset ja hopeaiset tavarat oli kätketty. Kun Kinana kieltäytyi puhumasta, Muhammad käski Zubairin kiduttaa häntä. Kirjallisuuden mukaan Zubair joko poltti Kinanan rintaa tulikuumalla raudalla, tai hän teki tulen tämän rinnan päälle ja antoi sen palaa kunnes nadirien johtaja oli vähällä kuolla. Ottaen huomioon Muhammadin kiinnostuksen kulta- ja hopea-astioihin, on todennäköistä, että hän itse kuulusteli Kinanaa. Kinana ei kidutuksesta huolimatta paljastanut aarteen kätköpaikkaa. Muhammad antoi hänet Maslaman käsiin, joka vei hänet taateliviljelyksen reunalle ja leikkasi hänen päänsä irti kostona veljensä Mahmudin kuolemasta Natan taistelussa. Kinanan veljet jakoivat saman kohtalon, heitä kidutettiin, kuulusteltiin ja sitten mestattiin. Ruumiit ja irtileikatut päät jätettiin nadirien taateliviljelysten läpi kulkevan polun viereen.

Mestaamisten jälkeen Khaibarin vangit kerättiin yhteen ja Muhammad antoi miestensä valita itselleen naiset. Dihya Kalbi, komea Alistuja ja enkeli Gabrielin kaksoisolento, kiiruhti Muhammadin luo pyytämään, että saisi valita ensimmäisenä Nizarin linnan naisista, ja Muhammad antoi hänelle luvan. Hän valitsi Kinanan vaimon Safiyan. Kun hänen valintansa huomattiin, eräs uskovainen meni Muhammadin luo ja sanoi, että Dihyan valitsema nuori nainen oli niin kaunis, että hän sopisi paremmin Muhammadille kuin Dihyalle. Muhammad halusi nähdä naisen: "Tulkoon tänne ja ottakoon naisen mukaansa." Kun Muhammad näki Safiyan, hän sanoi Dihyalle: "Ota itsellesi joku toinen orjatyttö vankien joukosta."

Kerrotaan että Bilal, vapautettu orja, joka toimi rukoukseen kutsujana, johdatti Safiyan Muhammadin luo Shiqqin linnasta ja vei hänet tahallaan sitä polkua, jonka varrella Kinanan ja hänen veljiensä ruumiit makasivat, jotta Safiya näkisi, mitä heille on tehty. Safiyan seurassa oli hänen veljensä vaimo. Safiya oli turta näystä, mutta hänen kälynsä huusi, raastoi hiuksiaan ja raapi kasvojaan. Hän oli edelleen hysteerinen kun he saapuivat Muhammadin eteen. Muhammadin aivot eivät kestäneet kirkunaa ja hän huusi: "Viekää tämä paholainen pois!" Hän moitti Bilalia tunteettomuudesta antaa naisten nähdä mitä oli jäljellä miehistä, jotka oli juuri teurastanut. "Eikö sinulla, Bilal, ole lainkaan myötätuntoa, kun tuot naiset heidän kuolleiden miestensä ohitse?" Bilal vastasi: "Oi Jumalan lähettiläs, ajattelin, että et suuttuisi siitä. Halusin hänen näkevän väkensä kohtalon."

Muhammad oli ystävällinen Safiyalle ja antoi vartioida häntä kunnes olivat lähdössä takaisin Yathribiin. Kerrotaan, että Muhammad kosi Safiyaa juuri ennen kuin he lähtivät Khaibarista. Hän antoi naiselle vaihtoehdoiksi ottaa hänen uskontonsa ja naida hänet, tai hän voisi pitää uskontonsa, mutta olisi hänen orjansa - jalkavaimonsa. Mikäli hän valitsisi ensimmäisen vaihtoehdon, saisi hän myötäjäisiksi vapautensa. Tarina kertoo, että Safiya päätti ottaa Muhammadin uskonnon.

MUHAMMAD OTTAA SAFIYAN VAIMOKSEEN. Kinanan kidutuksen ja mestauksen jälkeen Muhammad pakotti tämän lamaantuneen lesken, seitsemäntoista vuotiaan naisen, kanssaan naimisiin. Hän oli kuullut naisen kauneudesta ja haetutti tämän eteensä. Hän kosi naista, kun tämän aviomiehen päätön ruumis vielä lojui läheisessä palmulehdossa, luvaten naiselle vapauden, jos tämä naisi hänet ja ottaisi hänen uskontonsa.

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 28, "God's Mercy to Mankind" (ss. 360 - 364)

Jumalan armo maailman kansoille, osa 1

Jumalan armo maailman kansoille, osa 1

Olemme lähettäneet sinut, oi Muhammed, vain armoksi maailman kansoille.

Koraani 21:107

Ne "monet edut", jotka Muhammad oli luvannut pettyneille seuraajilleen Hudaibiyyassa, oli Khaibarin juutalaisten varallisuus. Rauhansopimus oli poistanut mekkalaisten uhan, mikä mahdollisti Muhammadille hyökkäyksen Khaibarin juutalaisia vastaan ja näiden omaisuuden ryöstämisen, aivan samoin kuin oli tehty Yathribin juutalaisille. Muhammad ei kertonut suunnitelmistaan kenellekään moneen kuukauteen, mutta eräänä päivänä hän määräsi Hudaibiyyassa mukana olleet aseisiin. Kun ihmiset kuulivat, että kohteena oli Khaibar, monet muutkin ilmoittautuivat halukkaiksi lähtemään sotaretkelle, mutta Muhammad ei kelpuuttanut mukaan muita kuin ne, jotka olivat osallistuneet pyhiinvaellukselle. Hän syytti vapaaehtoisia siitä, että he halusivat mukaan vain sotasaaliin toivossa eivätkä hänen uskontonsa levittämisen vuoksi. He voisivat liittyä mukaan hyvän asian puolesta. Sotasaalista he eivät saisi. Tällä tavalla hän antoi heille opetuksen, mutta sotasaaliin epäämisen vuoksi hän sai kokoon vain suhteellisen pienen sotajoukon, noin tuhatviisisataa miestä.

Khaibarin keidas oli yksi läntisen Arabian vauraimmista alueista. Se oli kapea, kiemurteleva ja hedelmällinen laakso muinaisten laavakenttien välissä. Sitä sanottiin Hijazin taatelitilaksi ja se oli kuuluisa myös vihanneksista, viljasta, silkkivaatteista, metallityökaluista ja sotatarvikkeista. Puolenkymmentä sukulaisuuden ja uskonnon yhdistämää klaania asui linnoituksissa ja ympäröivissä kylissä, joilla kullakin oli omat viljelyksensä ja peltonsa. Joillakin viljelyksillä oli teolliset mittasuhteet: yhdessä kerrottiin olevan neljäkymmentätuhatta taatelipalmua, toisessa kaksitoistatuhatta. Tällainen tuotanto ja sen aikaansaama kauppa ulkomaailman kanssa mahdollistivat Khaibarin juutalaisille elintason, jota vähemmän yritteliäät kansat kadehtivat.

Sotasaaliin lisäksi Muhammadin motiivina hyökätä Khaibariin oli hänen profeetan kunniansa. Kuten Yathribin juutalaiset, myös Khaibarin juutalaiset kieltäytyivät omaksumasta hänen uskontoaan ja ottamasta häntä uskonnolliseksi johtajakseen. Sen sijaan he juonittelivat häntä vastaan. Useammin kuin kerran hän oli saanut tietoonsa, että Khaibarin juutalaiset olivat luvanneet ghatafaneille osuuden sadostaan palkkioksi avusta häntä vastaan. Hän tulkitsi tämän todisteeksi salaliitosta hyökätä häntä vastaan, mutta juutalaiset näyttäväisivät olleen enemmänkin aikeissa puolustautua kuin hyökätä. Muhammadin sotavoimien kasvaessa khaibarilaiset etsivät monilukuisemmista ghatafaneista liittolaista puolustamaan keidasta hyökkääjää vastaan. Niinpä kun huhut Muhammadin aikeista hyökätä saavuttivat Khaibarin, Kinana, eräs Nadir-heimon johtajista, jotka olivat asettuneet Khaibariin, kun heidät oli karkoitettu Yathribista, kiirehti tapaamaan ghatafanien johtajia tarkoituksenaan saada heiltä sotilaallista apua.

Muhammad pyrki yllätyshyökkäykseen ja suoritti pikamarssin pohjoiseen taittamalla Yathribin ja Khaibarin välin vain kolmessa päivässä. Hän lähetti edeltä miehiä levittämään huhua, että armeija aikoi hyökätä suojattomia ghatafanien leirejä vastaan aavikkotasangoilla, jotka alkoivat heti laavakenttien jälkeen. Harhautus onnistui. Ghatafanien vahvistukset olivat jo saapuneet Khaibariin tai olivat vielä matkalla, mutta he kiirehtivät takaisin kuultuaan, että heidän oma kansansa oli vaarassa. Lähestyessään Khaibaria Muhammad sijoitti pari sataa ratsumiestä strategisiin vuorisoliin tukkimaan ghatafanien tien mikäli he palaisivat takaisin ja varmisti näin selustansa.

Leiri oli noin kymmenen kilometriä Khaibarista ja se toimi ensimmäisen hyökkäyksen tukikohtana. Hyökkäys alkoi aamun koitteessa. Pimeyden turvin joukot siirtyivät laavakentän reunojen kallioille, mistä oli näkymä Khaibariin. Seuraten periaatettaan Muhammad odotti ensin, josko kuulisi rukouskutsun, aina musiikkia hänen korvilleen, ennen kuin aloitti hyökkäyksen. Voi vaikuttaa järjettömältä, että hän odotti kuulevansa rukouskutsun juutalaisten yhteisöstä, joka oli hänen perivihollisensa, mutta se oli käytäntö, jonka hän oli säätänyt: kaikki mitä hän teki, oli sunnaa, esikuvallista toimintaa, joka edisti "Allahin" asiaa. Uskovaisten tuli noudattaa hänen Koraaninsa määräyksiä, mutta myös hänen sunnaansa. Siksi hän toimi tälläkin kertaa samalla tavalla ja odotti rukouskutsua, vaikka tiesi, ettei sitä kuulu. Kerrotaan, että hän rukoili odotellessaan ja pyysi Allahia antamaan hänelle Khaibarin "hyvän", tarkoittaen sotasaalista ja vankeja. Rukouksen loppusanat ovat oppikirjaesimerkki psykologisesta projektiosta: "Ja me etsimme Sinun suojelustasi sen pahuudelta ja sen asukkaiden pahuudelta ja kaikelta pahuudelta, mitä siellä on!"

Juutalaisilla oli lukuisia linnoituksia, jotka olivat kolmessa suuremmassa ryppäässä kattaen koko laakson, kivirakennelmat pilkistivät vehmaiden viljelysten välistä. Suurimpien klaanien linnoitukset oli rakennettu laavakenttien huipuille tai laaksojen korkeimmille paikoille. Vaikuttavin niistä oli rakennettu kukkulan huipulle ja se kohosi yli kolmekymmentä metriä puiden latvojen yläpuolelle. Siellä oli myös salainen lähde, jonka vesi johdettiin kallioon louhittua tunnelia pitkin linnoitukseen. Juutalaiset nousivat ylös aikaisin aamulla, ja kun aamu valkeni, hyökkääjät näkivät heidän jättävän asumustensa turvan pidellen käsissään kuokkia, lapioita ja muita maataloustyökaluja matkalla päivän töihin. Juutalaiset odottivat hyökkäystä, mutta eivät arvanneet, että se oli jo käsillä. Muhammad antoi hyökkäysmerkin huutamalla "Allahu Akbar! Jumala on suurin! Khaibar on tuhon oma!" Ratsastaen hevosilla ja nopeilla kameleilla he rynnäköivät laaksoon huutaen "Oi valloittajat, tappakaa, tappakaa!" Joka puolella juutalaiset antoivat varoituksen: "Muhammad tulee! Muhammad tulee!"

Sen sijaan, että olisivat koonneet armeijansa yhteiseen hyökkäykseen Muhammadia vastaan, juutalaiset suojautuivat linnoituksiinsa toivoen kestävänsä hyökkäyksen. Linnoituksissa oli ruokaa, vettä ja aseita. Tämä puolustusstrategia osoittautui virheeksi, sillä Muhammad valloitti yhden linnoituksen kerrallaan. Piiritys alkoi ensimmäisten linnoitusten ryppäästä nimeltään Nata, jonka päälinnoitus kuului juutalaiselle sotilaalle Marhabille. Muhammad piiritti Marhabin linnaa yli viikon, mutta ei onnistunut murtamaan sen vahvaa pääporttia. Iltaisin Muhammadin joukot palasivat selustassa olevan leirinsä turviin peläten yöllisiä hyökkäyksiä, jos he jäisivät laaksoon. Ensimmäisten viiden päivän ajan Muhammad oli migreenin kourissa ja joutui makailemaan leirissä. Hän vaihtoi päälliköitä, mutta kukaan heistä ei onnitustunut tunkeutumaan Marhabin mahtavaan linnoitukseen, jonka muurit olivat korkeat ja vahvat, ja jota puolustivat urheat sotilaat haarniskoissaan. Kirjallisuudessa kerrotaan erilaisia versioita kaksintaistelusta, joka päättyi Marhabin kuolemaan. Toisessa versiossa Ali otti haasteen vastaan ja voitti vastustajansa hurjalla iskulla, joka lävisti Marhabin kypärän. Toisessa taas Maslama pyysi Muhammadilta lupaa taistella Marhabia vastaan kostona kuolleesta veljestään. Hurjan miekkataistelun jälkeen Maslama leikkasi Marhabin toisen tai molemmat jalat irti ja jätti tämän vuotamaan kuiviin, mutta Ali tuli väliin, katkaisi vihollisen pään ja riisui tältä sitten haarniskan, mikä johti riitaan siitä kumpi oli oikeutettu sotasaaliiseen. Muhammad päätti asian Maslaman hyväksi. Kerrotaan, että Marhabin veljet tulivat sitten yksi kerrallaan kaksintaisteluun Muhammadin miesten kanssa ja heidät kaikki tapettiin.

Läpimurto tapahtui, kun eräs juutalainen joko loikkasi vihollisen puolelle tai vangittiin ja suostuteltiin yhteistyöhön. Muhammad sai tietää häneltä, että juutalaiset olivat kauhuissaan ja he olivat siirtäneet naiset ja lapset toiseen linnoitukseen kauempana laaksossa. Juutalainen kertoi Muhammadille linnoituksessa olevista piiritysaseista - katapultista ja muurinmurtajista, jotka oli katettu suojaten niiden kantajia nuolilta ja yläpuolelta heitetyiltä kiviltä. Hän myös tarjoutui näyttämään heille salaisen pääsytien linnoitukseen, mutta kirjallisuus antaa myös vaihtoehtoisen version, jossa hänen sallittiin palata linnoitukseen, ja hän avasi portin seuraavana päivänä. Useimmat juutalaisista puolustajista kiipesivät muurien yli ja pakenivat toisiin linnoituksiin. Ne, jotka vastustelivat, kukistettiin ja tapettiin. Toiset yrittivät piiloutua, mutta löydettäessä heidät pakotettiin polvistumaan ja mestattiin.

Marhabin linnan valloitus oli tärkeä voitto, sillä se antoi Muhammadille tukikohdan laaksossa. Hän siirsi leirinsä linnoitukseen, missä se oli turvassa vastahyökkäyksiltä. Hän miehensä kuitenkin valittivat, että kaiken näkemänsä vaivan jälkeen he eivät olleet saaneet paljon mitään saalista. Lisäksi heillä oli pulaa ruuasta. He olivat ottaneet Yathribista mukaansa ruokaa vain matkan tarpeiksi ja olivat olettaneet elävänsä sen jälkeen ryöstösaalilla. Marhabin linnoituksesta ei löytynyt juurikaan syötäväksi kelpaavaa ja nyt ruoka oli lopussa. Monet miehistä olivat syöneet viimeisen ateriansa päivää ennen linnoituksen valloittamista ja senkin he olivat saaneet vain erään soturin urhoollisuuden ansiosta. Muutama lammas oli päässyt ulos juutalaisten linnoituksesta, mutta ne olivat lähellä muureja ja nuolenkantaman päässä. Muhammad pyysi vapaaehtoisia sieppaamaan lampaan ja sanoi: "Kuka miehistä ruokkii meidät noilla lampailla?" Mies, joka tunnettiin hassusta kävelytyylistään, sanoi: "Minä teen sen, oi Jumalan lähettiläs!" Nuolia väistellen hän sieppasi uuhit molempiin kainaloihinsa ja juoksi takaisin omille linjoilleen silmät pullottaen ja pää taaksepäin kallellaan kuin pelästyneellä strutsilla. Muhammad oli vaikuttunut suorituksesta ja osoitti hänelle suosiotaan: "Oi Jumala, olkoon hän kauan ilonamme!", hän huudahti. Mutta kaksi lammasta tuhannelleviidellesadalle miehelle ei ollut kuin suupala jokaiselle, tuskin sitäkään. Epätoivoissaan jotkut miehistä ottivat kiinni muutamia aaseja ja teurastivat ne. Liha kypsyi jo padoissa ja miehet valmistautuivat ruokailemaan, kun Muhammad sai tietää asiasta. Hän julisti, että aasin lihan syöminen on kiellettyä. Sikojen tavoin aasien tiedettiin syövän lantaa ja ne olivat sen tähden epäpuhtaita. Hän antoi käskyn kaataa kaikki keittoastiat maahan. Vastahakoisesti nälkäiset taistelijat suostuivat.

Sinä päivänä Muhammad oli mainiolla tuulella ja hän antoi uusia määräyksiä. Jopa pahempi kuin aasin lihan kieltäminen oli seksin kieltäminen vangittujen naisten kanssa heti vangitsemisen jälkeen. Se oli kova käsky, sillä tällainen seksi kuului luontaisetuihin ja oli yhtä hyvä kannustin taisteluun kuin sotasaalis. Se ei aikaisemmin ollut ollut ongelma Muhammadille. Vangittuja naisia oli aina voinut vapaasti raiskata, mutta nyt asia muuttui: Jumala ei pitänyt sitä hyvänä asiana. Muhammad seisoi Marhaban linnoituksen pihalla ja luetteli uusia määräyksiään aloittaen vangituista naisista: "Ei ole luvallista miehelle, joka uskoo Jumalaan ja viimeiseen päivään, sekoittaa siementään toisen miehen siemeneen." Hän selitti sen niin, että tyhminkin heistä ymmärtäisi: se tarkoitti, että on odotettava riittävän kauan, että voidaan todeta, ettei nainen ole raskaana aviomiehestään. Hänellä oli ensin oltava kuukautiset, mutta sen jälkeen he voisivat harrastaa seksiä hänen kanssaan niin paljon kuin haluaisivat. Jos hän sattuisi olemaan raskaana, ei häneen saisi koskea ennen kuin hän on synnyttänyt. Hän antoi myös säädöksen väliaikaisesta avioliitosta, huviliitoista, kuten niitä kutsuttiin, jotka olivat eräänlaisia yhden yön romansseja. Tämä käytäntö oli kehittynyt uskovaisten keskuudessa kiertämään määräystä avioliiton ulkopuolisesta seksistä, josta oli rangaistuksena ruoskiminen, jos tekijä oli naimaton, ja kuolemantuomio kivittämällä mikäli tekijä oli naimisissa.

Toiset määräykset koskivat sotasaaliista varastamista. Saaliista näpistelystä oli tullut vakava ongelma. Aikaisemmilla retkillä miehet olivat lainanneet tavaroita saaliskasoista ennen kuin ne oli jaettu laillisille omistajilleen. Uskovaiset saattoivat ottaa hevosen tai kamelin, ajaa sen väsyksiin ja sitten palauttaa sen. Tai he ottivat vaatteen ja palauttivat sen rikkinäisenä. Tai sitten he ottivat jotain eivätkä edes palauttaneet sitä. Muhammad kertoi heille, että Jumala ei pitänyt siitä. Vaikka hän itse ei saisi koskaan tietää, Jumala tietää kaiken, ja on mahdotonta salata sellaista Jumalalta. He eivät voisi salata edes ajatuksiaan Jumalalta, saati sitten pikku varkauksia sotasaaliista. Varkaita oli varoitettu: varastettu vaatekappale muuttuu tuleksi, jonka Jumala pukee varkaan ylle; varastetut jalkineet muuttuvat tulisiksi kengiksi, jotka polttavat kieroja jalkoja ikuisesti.

Aasin lihan keittoastioiden kaataminen maahan oli Muhammadilta nerokasta motivointia. Nälkäiset sotilaat olivat raivokkaita taistelijoita, erityisesti, koska seuraavassa linnoituksessa kerrottiin olevan runsaasti ruokatarpeita. Juutalainen loikkari oli kertonut Muhammadille, että yksi Natan linnoituksista kuului Sab-nimiselle juutalaiselle, joka oli yksi laakson rikkaimmista. Seuraavana päivänä Muhammadin miehet mursivat Marhabin linnoituksesta saaduilla muurinmurtajilla portit ja ryntäsivät linnoitukseen. Kuten oli käynyt Marhabin linnan valtauksessa, nytkin suurin osa juutalaisten sotilaista pakeni muurien yli, ja ne jotka jäivät kiinni, tapettiin. Armeija juhli linnasta löydetyllä ruualla. Siellä oli myös valtavia viiniruukkuja. Muhammad määräsi ruukut kaadettavaksi maahan tai rikottaviksi, muttä eräs uskovainen - häntä kutsuttiin Alkoholisti-Abdullahiksi - ei voinut vastustaa kiusausta ja joi itsensä sikahumalaan. Muhammad löi häntä sandaalillaan ja antoi sitten miesten hakata häntä lisää, mutta Abdullah oli niin juovuksissa, ettei tuntenut mitään. Abdullah istui jalat ristissä muiden seurassa typerästi hymyillen, kun ruoka tuotiin, ja miehet katselivat syödessään kuinka hän huojui puolelta toiselle.

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 28, "God's Mercy to Mankind" (ss. 354 - 360)

Aikaisemmat käännökset samasta kirjasta löytyvät osoitteesta https://kaikkimuhammadista.blogspot.fi/

---

Aabrahamin astinkivi

Hudaibiyyan rauhansopimus antoi Muhammadille mahdollisuuden valloittaa Khaibar. Sen tehtyään hän kiinnitti huomionsa uudelleen Mekkaan ja teki sinne pyhiinvaelluksen, jonka sopimus mahdollisti. Vaikkakin lyhyt, tämä vierailu oli Arabian monijumalaisuuden keskuksen symbolinen valloitus, sillä sen aikana hän muutti joitakin monijumalaisia palvontamenoja oman uskontonsa riiteiksi.

Pyhiinvaellus tapahtui samassa kuussa kuin edellisen vuoden keskeytynyt pyhiinvaellus. Rauhansopimuksen mukaan Muhammadin sallittiin tehdä ainoastaan kolmen päivän suppeampi pyhiinvaellus, jonka rituaalit rajoittuivat Mekan alueelle. Eräs tärkeä ehto oli, että Muhammadin oli jätettävä sotatarvikkeensa kaupungin ulkopuolelle. Hänen sallittiin kantaa ainoastaan miekkaa, mutta se oli pidettävä huotrassaan.

Muhammad vaelsi Yathribista kahdentuhannen miehensä kanssa puettuna yksinkertaisiin pyhiinvaeltajan vaatteisiin, mutta salamurhaajien pelossa hän lähetti taisteluvarusteet etukäteen sadan hengen ratsuväen mukana päällikkönään  Maslama, joka perusti leirin pyhän alueen rajalle. Muhammad ja hänen pyhiinvaeltajasoturinsa tulivat päivämatkan ratsuväen perässä ajaen uhrikameleita edellään. Sotilasleiri oli niin lähellä pyhää aluetta, että rajan merkkinä olevat kiviset jumalankuvat näkyivät sinne. Kun Muhammad saapui rajalle, olivat mekkalaiset jo saaneet selville, että hänen miehensä olivat raskaasti aseistautuneita. Peläten hyökkäystä he muistuttivat lähettien välityksellä heitä rauhansopimuksen ehdoista. Muhammad vastasi, että hänen aikomuksenaan oli noudattaa sopimusta. Hän sanoi, että aseet olivat vain varmuuden vuoksi, jos mekkalaiset rikkoisivat sopimuksensa.

Kun lähettiläät olivat matkalla takaisin Mekkaan viemään vakuutusta hänen rauhanomaisista aikeistaan, Muhammad jätti kaksisataa miestä vartioimaan leiriä ja johti muut valkoisiin pukeutuneet seuraajansa Mekan laaksoon. Pyhiinvaeltajat saapuivat kaupunkiin pohjoista tietä, jonka varrella olevalle hautausmaalle oli haudattu Muhammadin vaimo Khadija, hänen esikoispoikansa Qasim ja isoisänsä Abdul Muttalib. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän astui jalallaan Mekkaan se jälkeen kun hän oli seitsemän vuotta aikaisemmin paennut sieltä. Taustalla kangasti Hira-vuori, jossa hän oli kokenut murskaavan epileptisen kohtauksen kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Päästyään perille hän näki kuutionmuotoisen temppelin, jonka rakennustöissä hän oli auttanut, seisovan hiljaisena kaupungin keskellä kuivan joenuoman vieressä, joka jakoi laakson kahtia ja erotti Safa- ja Marwa-kukkulat.

Kun he saapuivat kaupunkiin, hänen miehensä muodostivat tiukan ihmiskilven hänen ympärilleen, ja kun he lähestyivät temppeliä, he muodostivat kujan, jota pitkin hän ratsasti naaraskamelillaan al-Qaswalla. Abdullah Rawaha johdatti Muhammadin kamelia päitsistä pidellen. Hän lausui kuuluvalla äänellä runoa, josta voi kuulla Muhammadin vaikutuksen häneen:

Väistykää hänen tieltään uskottomat, tehkää tietä.
Kaikki hyvä tulee Hänen lähettiläältään.
Oi Herra, minä uskon hänen sanansa,
Tiedän Jumalan totuuden, kun hyväksyn sen.
Taistelemme teitä vastaan sen tulkinnasta
Kuten olemme taistelleet sen ilmoituksesta
Iskuilla, jotka irrottavat päät hartijoilta
Ja joka saa miehen unohtamaan ystävänsä.

Joidenkin kertomusten mukaan Muhammad ratsasti kamelilla kaikki seitsemän kierrosta; toisten mukaan hän kulki jalan ja kosketti Mustaa Kiveä sauvallaan tai suuteli sitä joka kierroksella. Hänen seuraajansa tekivät kaiken, mitä hänkin teki. Näillä rituaaleilla hän esitti väitteen: Temppeli ei enää ollut mekkalaisten suvaitsevainen pyhäkkö, temppeli, joka avasi ovensa kaikille pakanajumalille ja jopa kristittyjen ja juutalaisten kuville; se oli nyt pyhitetty Muhammadin jumalalle, monoteistiselle abstraktiolle, jonka hänen mielensä raivoisat demonit olivat luoneet. Saatuaan kierrokset valmiiksi, Muhammad suoritti vaellukset Safan ja Marwan välillä. Nämä olivat kiviset kukkulat, jotka mekkalaiset olivat pyhittäneet Isafille ja Nailalle, epäonnisille rakastavaisille, jotka oli muutettu kiveksi heidän rakasteltuaan temppelissä kauan sitten. Nyt kukkulat kuuluivat Allahille, ja Muhammad antoi niiden välillä juoksemiselle uuden merkityksen: sillä muisteltiin paranneltua tarinaa Hagarista, missä tämä juoksee epätoivoissaan niiden väliä etsiessään vettä sen jälkeen, kun Aabraham on hylännyt heidät tähän kuivaan laaksoon. Puoliympyrän muotoinen koroke temppelin päädyssä, Mekan ylhäisten kokoontumispaikka, oli nyt Ismaelin hautapaikka.

Kun uudelleen määritellyt rituaalit oli saatu päätökseen, Muhammad ajeli päänsä pyhiinvaelluksen päättymisen merkiksi ja aloitti uhrieläinten teurastuksen. Ne oli teurastettava yksin Allahin nimeen, muuten Allah ei hyväksyisi veriuhria. Uhraamisten jälkeen Muhammad lähetti kaksisataa miestään vapauttamaan leirissä olevat miehet, jotta hekin voisivat tulla suorittamaan riittinsä.

Muhammad teki vielä yhden asian ottaakseen symbolisesti haltuunsa Mekan temppelin. Mekkalaisten protesteista välittämättä hän meni sisään temppeliin Bilalin kanssa ja määräsi tämän entisen orjan kiipeämään tikkaita katolle ja kuuluttamaan sieltä rukouskutsun. Mekkalaiset olivat raivoissaan, erityisesti koska näkivät Umayya Khalafan entisen orjan "kiljuvan" heidän rakastetun temppelinsä huipulta, mutta he eivät mahtaneet sille mitään. Vaikka tällaisesta ei oltu kirjattu rauhansopimukseen, oli Muhammad tilanteen herra. Hän tuli ulos temppelistä ja otti paikkansa rukousta varten rivistöihin asettuneiden pyhiinvaeltajien edessä. Bilalin kutsusta pyhiinvaeltajat seurasivat Muhammadia hänen pakko-oireisiin rukousrituaaleihinsa ja toistivat hänen lausumiaan Koraanin säkeitä.

Luultavasti juuri tämän pyhiinvaelluksen aikana Muhammad osoitti Maqam Ibrahimin - Aabrahamin astuinkiven - Umarille, sillä se oli silloin ensi kertaa mahdollista. Kuten aikaisemmin kerrottiin, Muhammad sepitti Aabrahamin ja Mekan temppelin tarinan sen jälkeen, kun oli vaihtanut rukoussuunnan kohti Mekkaa, osoittaen näin rikkovansa välit Yathribin juutalaisten kanssa. Aabrahamin astinkivi oli mielikuvituksellinen lisäys Aabrahamin tarinaan. Voimme yhä kuulla raivoisan Umarin kysyvän varovaisella äänensävyllä, jota hän aina käytti puhuessaan Muhammadin kanssa: "Onko tämä isämme (Aabraham) Maqam (astinkivi)?" Ja sielumme silmillä voimme kuvitella Muhammadin nyökkäävän Umarille, että tämä todellakin oli se kivi, jolla Aabraham oli seissyt ojentaessaan rakennuskiviä Ismaelille heidän rakentaessaan temppeliä. Voimme kuulla myös Umarin varovaisen jatkokysymyksen: "Pitäisikö meidän pitää sitä rukouspaikkana?" Tuhatneljäsataa vuotta myöhemmin voimme yhä kuulla Umarin varman äänen ylpeilevän, että nämä rukoukset säädettiin, koska Jumala oli huomioinut hänen kysymyksensä ja "lähettänyt alas" Muhammadille säkeen, joka määräsi tällaiset rukoukset.

Tämän pikaisen Mekan vierailunsa aikana Muhammad hankki itselleen vielä yhden vaimon. Tämä oli Maimuna, joka oli sisarpuoli Khuzaiman tyttärelle Zainabille, joka oli kuollut vähän sen jälkeen, kun Muhammad oli nainut hänet vuosia aikaisemmin. Maimuna oli myös Muhammadin sedän Abbasin vaimon sisko ja Abbas luovutti hänet Muhammadille avioliittoseremoniassa Mekan vierailun lopussa. Muuta kuin että hän oli kovasti mieltynyt vaimojen keräilyyn, mitään selvää syytä ei avioliitolle kerrota, vaikka on mahdollista, että Muhammad sitoi varakkaan Abbasin tiukemmin vaikutuspiiriinsä tämä liiton avulla.

Maimuna oli jo toinen vaimo, jonka Muhammad oli hankkinut puolen vuoden sisällä. Toinen oli Ramlah, Abu Sufyanin tytär ja varhainen käännynnäinen, joka oli muuttanut aviomiehensä mukana Abessiniaan. Aviomies kuoli Abessiniassa ja Muhammad kosi häntä välimiehen välityksellä. Koska nainen oli yhden hänen päävihollisensa tytär, tämä oli pikemminkin poliittinen kuin romanttinen liitto. Kerrotaan, että Abessinian kuningas, joka oli sallinut monien Muhammadin seuraajien tulla maanpakoon valtakuntaansa, järjesti avioliiton asiamiehen välityksellä ja lähetti sitten naisen ja muut maahanmuuttajat Muhammadin luo Yathribiin. Mukana oli myös Alin vanhempi veli Jafar. He saapuivat perille, kun Muhammad oli piirittämässä Khaibaria.

Maimunan naiminen aiheutti sen, että Muhammad ylitti määräajan, joka oli kirjattu rauhansopimukseen. Useat mekkalaiset lähestyivät häntä, kun hän istui joidenkin Khazraj- ja Aus-heimojen päälliköiden kanssa temppelin lähistölle pystytetyn telttansa ulkopuolella, ja kehottivat häntä lähtemään. Kerrotaan, että yksi heistä oli Suhayl, joka oli neuvotellut Hudaibiyyan sopimuksen hänen kanssaan vuotta aikaisemmin. Mekkalaiset olivat ärtyneitä ja sanoivat: "Aika on täynnä, joten sinun täytyy lähteä." Muhammad vastasi: "Olisiko siitä teille haittaa, jos antaisitte minun jäädä ja pitää hääjuhlat keskuudessanne ja kutsuisimme teidätkin syömään?" Mekkalaiset vastasivat: "Me emme tarvitse sinun ruokaasi, joten ala painua."

Sopimus on sopimus. Muhammad lähti Mekasta rauhanomaisesti ja palasi Yathribiin.

Aabrahamin astinkivi sijaitsee yhä nykyäänkin Mekassa Kaaban vieressä tässä koristeellisessa häkissä.

Aabrahamin jalanjäljet ovat painuneet astikiveen, jota voi käydä katsomassa Mekassa.

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 28, "The Station of Abraham" (ss. 373-377)

Aikaisemmat käännökset samasta kirjasta löytyvät osoitteesta https://kaikkimuhammadista.blogspot.fi/

Jihad! Jihad! Jihad!

Kuvitelkaa Muhammadin moskeija sotaretken aattona: Muhammad istuu saarnastuolissa. Hän on vihainen ja heristää nyrkkiään väkijoukolle rukouspaikalla ja sisäpihalla. Taisteleminen Allahin asian puolesta on alistuneiden velvollisuus, hän sanoo, mutta monet uskovaiset vastustelevat sotaan lähtöä ja ovat tulleet esittämään hänelle kaikenlaisia tekosyitä. Hän muistuttaa heitä heidän velvollisuudestaan lukemalla Koraanin säkeen: "Teidät on määrätty sotimaan, vaikka se on teille vastenmielistä. Mutta voi sattua, että teillä on vastenmielisyys jotakin asiaa kohtaan, vaikka se on teille hyödyllinen, ja voipa sattua, että teillä on halu johonkin, vaikka se on vahingollista teille. Jumala tietää, mutta te ette tiedä."

Niille, jotka taistelevat Allahin ja hänen lähettiläänsä asian puolesta, on luvassa suuri palkinto. Muhammad muistuttaa heitä Khaibarin mustasta paimenesta, tarinasta, joka oli kuuluisa siksi, että se kertoi miehestä, joka ainoana oli päässyt Paratiisiin rukoilematta kertaakaan. Hän oli abessinialainen orja, joka paimensi erään khaibarilaisen isäntänsä karjaa. Marhabin linnoituksen piirityksen aikaan hän meni Muhammadin luo ja kysyi, mitä hänen uskontonsa vaatii. "Kutsun sinut todistamaan, että ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja että minä olen Jumalan lähettiläs, ja että sinä et palvele mitään muuta kuin Jumalaa." Orja kysyi: "Mitä minä saan, jos todistan niin ja uskon Jumalaan?" Muhammad vastasi: "Paratiisin, jos kuolet uskossa." Se oli kaikki mitä tarvittiin. Paimen tarttui Muhammadin käteen, teki uskollisuuden valan, ja ryntäsi taisteluun. Hän sai surmansa eikä hänellä ollut ollut hetkeäkään aikaa rukoilla. Muhammad vakuuttaa seurakunnalle, että musta paimen otettiin Paratiisiin ja hän sai heti palkintonsa. Ja minkälainen palkinto! Muhammadilla oli siitä näky: "Näin kaksi vaimoa, huuria, kilvan riisumassa häntä; he tunkivat itsensä hänen vaatteensa ja ihonsa väliin."

Sotaretki Jumalan puolesta oli jälleen käsillä ja se vaati ihmisiä tekemään heille vastenmielisiä asioita. Kuten tavallista, Muhammad lupaa heille taivaallista seksiä ja maallista sotasaalista, mutta paras suostuttelija on helvetin tulen pelko: Jumala antaa heille mahdollisuuden todistaa kelvollisuutensa taistelemalla. Sillä koetellaan heidän uskoaan. Jos he yrittävät keksiä verukkeita olla lähtemättä sotaan, kun heitä siihen pyydetään, he eivät ole kelvollisia, vaan tekopyhiä - uskon teeskentelijöitä - ja teeskentelijät tuomitaan helvetin tuleen, sillä Jumala vihaa tekopyhiä. Heidän on todistettava arvollisuutensa ja uskonsa ja rakkautensa Jumalaa ja hänen lähettiläänsä kohtaan tekemällä sellaista, mistä he eivät pidä, kuten käymällä rynnäkköön taistelukentällä ja joutumalla ehkä surmatuiksi. Se on heille hyväksi. "Jumala tietää, mutta te ette tiedä."

Muhammad tutkiskelee seurakuntaansa saarnastuolista ja kasvojen meri katsoo häneen lumoutuneena. Hän on saanut heidät sinne minne tahtoikin: loukkuun Taivaan ja Helvetin väliin. Hän hyppää jaloilleen ja huutaa heille: "Ette te kai halaja Helvetin Tulta?"
"Emme!", he huutavat vastaan.
"Mitä te sitten halajatte?"
"Paratiisin, oi Jumalan lähettiläs. Paratiisin! Päästä meidät Paratiisiin!"
"Mitä teidän pitää tehdä, että pääsette Paratiisiin?"
"Jihad!"
"Ei kuulu!"
"JIHAD!"
"Uudestaan, niin että Jumala kuulee teidät!"
"JIHAD! JIHAD! JIHAD!"

He tarvitsevat vielä lisää kannustusta, jotta he ryhtyvät toimeen. Heidän täytyy haistaa verta, maistaa verta ja ajatella verta. Hän nostaa vapisevat kätensä taivaisiin aivan kuin pyytääkseen Jumalalta armoa näille arvottomille sieluille ja huutaa heille sitten: "Mikä on taisteluhuuto, joka on Jumalalle kaikkein mieluisin?"
"Tappakaa, tappakaa!"
"Ei kuulu!"
"TAPPAKAA! TAPPAKAA!"
"Uudestaan, niin että Jumala kuulee teidät!"
"TAPPAKAA! TAPPAKAA! TAPPAKAA! TAPPAKAA!", kuuluu huuto ja miehet nousevat jaloilleen ja heristävät nyrkkejään.

Ja niin he lähtevät jälleen sotaretkelle, kolmekymmentä tai kolmesataa, ja pian heitä on kolmetuhatta ja kolmekymmentätuhatta ja enemmänkin, ja he hyökkäävät aamunkoitteessa ja tappavat ja ryöstävät ja kukistavat ja lopulta orjuuttavat sen voimalla, joka ensin orjuutti heidät.

Khaibarin valloituksen jälkeisenä vuotena Muhammad järjesti enemmän kuin kymmenen sotaretkeä. Kuten aina, retkillä oli useita päämääriä: ennakoivat iskut vihollisia vastaan, oli uhka sitten kuviteltu tai todellinen; pakkokäännyttäminen; varojen hankkiminen ryöstelemällä; ja pelon nostattiminen - terrori. Hänen käytäntönään oli ensin kutsua ihmisiä rauhanomaisesti liittymään hänen uskontoonsa ja hyväksymään hänet profeetakseen. Jos he kieltäytyivät, hän julisti heidät syyllisiksi totuuden hylkäämiseen. Silloin he joutuivat Jumalan rangaistuksen alaisiksi; hyökkääminen heitä vastaan oli jumalallista oikeutta.

Jotkut sotaretkistä olivat lähinnä iske ja sieppaa -operaatioita, joiden tarkoituksena oli vangita naisia ja lapsia sekä varastaa karjaa. Vähän sen jälkeen, kun Muhammad palasi Khaibarista, hän lähetti Umarin tällaiseen tehtävään erästä hawazinien klaania vastaan, jotka asuttivat aluetta Taifista koilliseen. Hawazinit olivat paimentolaisheimojen yhteenliittymä, johon myös Muhammadin kasvattiäiti Halima kuului, ja he asuivat laajalla alueella. He olivat torjuneet Muhammadin kutsun liittyä hänen uskontoonsa, minkä seurauksena hän hyökkäsi ja toivoi saavansa tuottoa, mutta Umar palasi tyhjin käsin: hawazinit olivat saaneet vihiä heidän tulostaan ja hajaantuneet läheisille vuorille mukanaan naisensa, lapsensa ja karjansa.

Abu Bakrilla oli parempi onni retkellä erästä fazarahien klaania vastaan aavikkoylängöllä satoja kilometrejä Yathribista koilliseen. Suoritettuaan aamun rukoukset ja odotettuaan kuuluisiko beduiinileiristä rukouskutsua, hän kävi joukkoineen yllätyshyökkäykseen. Huutaen "Tappakaa! Tappakaa!" he tekivät rynnäkön tappaen monia miehiä ja ottaen kiinni naiset, lapset ja karjan. Tätä hyökkäystä muisteli Salama al-Akwa, mies, joka ylpeili sillä, että oli yksinään taistellut muutamia ghaftanilaisia vastaan, kun nämä olivat varastaneet Muhammadin kameleita. Hänen kerrotaan leuhkineen kuinka hän oli surmannut miehiä seitsemästä suvusta ja vanginnut naiset ja lapset ennen kuin he olivat ehtineet paeta vuorille. Eräs nuori nainen oli ollut erityisen kaunis. Abu Bakr antoi naisen hänelle osuutena saaliista, mutta kun he pääsivät takaisin Yathribiin, Muhammad pyysi naista itselleen. Al-Akwa oli jo malttamattomana odottanut pääsevänsä makaamaan naisen kanssa, kunhan olisi varmistunut, ettei tämä ollut ennestään raskaana, mutta luopui hänestä vastahakoisesti, ja Muhammad vaihtoi naisen muutamaan uuteen käännynnäiseen, jotka olivat jääneet mekkalaisten vangeiksi.

Eräs näistä retkistä tuli tunnetuksi "myötäjäisretkenä". Yathribilainen uskovainen Hadrad tahtoi naida najjarilaisen naisen ja lupasi tälle myötäjäisiksi kaksisataa hopearahaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut varaa maksaa edes hääjuhlaa, saati sitten myötäjäisiä. Hän pyysi Muhammadia lainaamaan hänelle rahat, mutta Muhammad vain naureskeli, että aikoiko hän tosiaan maksaa niin paljon naisesta. Muhammad sanoi rahattomalle kosijalle, ettei hänellä ollut lainata sellaisia rahoja, mutta tarjosi hänelle mahdollisuutta ansaita rahat: Muhammad oli saanut tietoonsa, että beduiini nimeltään Rifa Qays oli aikeissa varastaa hänen kameleitaan. Tämä oli huhujen mukaan leiriytynyt lähelle Ghaban laaksoa, missä Muhammadin sotasaaliskameleita paimennettiin laitumella, joka oli jo pari kertaa aikaisemmin ollut ryöstön kohteena. Muhammad lähetti Hadrahin ja pari muuta miestä selvittämään tilanteen. Kirjallisuus ei kerro yksityiskohtia tästä retkestä, mutta Hadrah sai kuitenkin rahansa naimakauppaansa varten. Hadrah ylpeili jälkeenpäin, kuinka hän oli tappanut Rifan yllätyshyökkäyksessä: "Hyökkäsin hänen kimppuunsa ja katkaisin hänen kaulansa. Sitten juoksin leiriin huutaen 'Allahu Akbar!' Toverini tekivät samoin. Vannon, että he pakenivat epäjärjestyksessä ottaen mukaansa naiset, lapset ja sen omaisuuden minkä pystyivät. Ajoimme suuren osan heidän kameleistaan ja karjastaan Jumalan lähettilään luo. Menin hänen luokseen mukanani miehen pää. Hän antoi minulle myötäjäisiin kolmetoista kuormakamelia niistä, jotka olimme ryöstäneet. Niin pääsin naimisiin."

Ryöstöretket eivät aina päättyneet hyvin, sillä Muhammadin saalistustaktiikka alkoi nostaa vastustusta. Vähän Khaibarin kukistumisen jälkeen hän lähetti viisikymmentä ratsumiestä Awjan komennossa Mekan koillispuolella asuvia beduiineja vastaan, jotka olivat sukua hawazineille. Muhammad valitsi Awjan johtajaksi, koska hän oli kyseisestä heimosta ja hänellä oli näin suuremmat mahdollisuudet taivutella heidät kääntymään. Hän antoi ohjeeksi ensin "kutsua" maanmiehensä uskontoon. Jos he kieltäytyisivät, hänen pitäisi hyökätä. Awja teki virheen laittaessaan tiedustelijaksi toisen maanmiehensä, jonka hän uskoi olevan vannoutunut uskovainen, mutta joka osoittautuikin uskolliseksi omalle heimolleen ja varoitti näitä tulevasta hyökkäyksestä. Sotajoukko meni ansaan. Kun he saavuttivat beduiinien alueen, Awja teki Muhammadin ohjeen mukaan ja kehotti heimoa liittymään uskovaisiin tai kärsimään seuraukset. Kun heimon päällikkö vastasi "Me emme tarvitse sitä, mitä tarjoat" Ajwa ja hänen sotilaansa hyökkäsivät, mutta se oli heidän loppunsa. Beduiinien jousimiehet ampuivat nuolensa läheisiltä kukkuloilta kaataen monia ja beduiinien ratsuväki viimeisteli työn. Vain muutamat selvisivät takaisin Yathribiin.

Toinen katastrofi tapahtui, kun Muhammadin retkikunta hyökkäsi erästä toista beduiiniheimoa vastaan lähellä Fadakia, mutta nämä osoittautuivat ylivoimaisiksi ja kolmenkymmenen hengen joukosta jäi ainoastaan yksi henkiin. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun retkikunta oli viemässä varastamaansa karjaa kotiin Yathribiin. Suuri beduiinin sotajoukko saavutti heidät. Ainoastaan komentaja Bashir onnistui pakenemaan. Kostoksi Muhammad lähetti beduiineja vastaan kahdensadan miehen joukon ja asetti johtoon kokeneemman Ghalibin. Joukon mukana oli myös Zaidin poika Osama, joka oli silloin teini-ikäinen.  Ghalib onnistui tekemään murskaavan yllätyshyökkäyksen aamun koittaessa. Sotahuudon "Tappakaa! Tappakaa!" kaikuessa hyökkääjät ryntäsivät beduiinin leiriin ja surmasivat jokaisen miehen, jonka saivat käsiinsä. Sotajoukko palasi Yathribiin mukanaan vankeja, kameleita ja vuohia.

Tällä kostoretkellä Osama, innokkaana tappamaan vääräuskoisia, syyllistyi vakavaan syntiin, kun hän surmasi miehen sen jälkeen, kun tämä oli julistautunut uskovaiseksi. Taistelun aikana mies oli pilkannut häntä luvaten lähettää hänet Paratiisin tummasilmäisten kaunottarien käsivarsille. Osama ajoi häntä takaa ja surmasi hänet, vaikka mies viime hetkellä lausui uskontunnustuksen. Tällaiset pilkanteot taivaallisista huureista olivat yleisiä taisteluissa, samoin epätoivoiset viime hetken kääntymiset. Beduiinit oppivat Muhammadin uskonnon eriskummallisia uskomuksia puhellessaan leirinuotioilla, tehden pilkkaa niistä, erityisesti ajatuksesta taivaallisista naisista, niin kauniista, että niiden puolesta voisi kuolla, ja jotka annettiin palkinnoksi niille, jotka kuolivat Muhammadin puolesta. He oppivat myös juonikkaan tempun lausua taikasanat viimeisenä keinona jäädä henkiin - saadakseen shahadan suojan. Silloin pitäisi vain sanoa: "On vain yksi Jumala ja Muhammad on hänen lähettiläänsä", ja niin sinut säästetään. Tämän huono puoli oli se, että tästä uskonnosta ei voinut erota, sillä jos hylkäät sen myöhemmin, saat kuolemantuomion uskosta luopumisesta. Beduiini, jota Osama jahtasi, oli selvästi tietoinen tästä taikatempusta, sillä kun Osama sai hänet kiinni ja aikoi tappaa hänet, beduiini huusi: "On vain yksi Jumala, ja Muhammad on hänen lähettiläänsä!" Osamaa harmitti kuitenkin vielä pilkka tummasilmäisistä kaunottarista, joten hän tappoi miehen kaikesta huolimatta. Muhammad raivostui hänelle, kun sai tietää asiasta. Osama väitti vastaan: "Mutta Jumalan lähettiläs, hän sanoi sen ainoastaan välttyäkseen kuolemalta."

Muhammad piti Osamalle saarnan, jossa hän selitti terrorin teorian ja käytännön: ryöstöretkien, hyökkäysten ja tappamisten tarkoituksena oli pelotella ihmiset joko liittymään uskontoon tai maksamaan alamaisveroa. Olet voittanut silloin, kun saat ihmiset alistumaan. Tästä oli kyse, alistumisesta - vaikka se sitten tapahtuisikin vain kuoleman välttämiseksi. Jos he tunnustavat uskonsa, se on osoitus heidän alistumisestaan, heillä on silloin shahadan suojelus eikä heitä saa tappaa. Kun Muhammadin viha lopulta laantui, katuvainen Osama lupasi, ettei enää koskaan tappaisi ketään sillä tavalla.

Khaibarin valloitusta seuraavaa aikaa leimaa erityisesti Muhammadin röyhkeä laajentumishalu. Khaibarin vauraus sekä tulot almu- ja alamaisverosta antoivat hänelle mahdollisuuden käyttää suuria summia aseisiin ja hevosiin. Hänen terroripolitiikkansa yhdistettynä taivaallisen palkinnon lupauksiin ja pelotteluun helvetin kauhuilla alkoi tuottaa tulosta lisääntyneinä käännynnäisinä. Ihmisiä virtasi kaikkialta vannomaan hänelle uskollisuutta. Kokonaiset heimot alistuivat hänen valtaansa joko kääntymällä hänen uskontoonsa tai maksamalla sen sijasta alamaisveroa. Lisääntyneen väestön ansioista taistelussa kaatuneet oli nyt helpompi korvata uusilla miehillä. Muhammadia rohkaisi myös joidenkin tärkeiden mekkalaisten loikkaaminen hänen puolelleen. Kaksi huomattavaa sotapäällikköä - Khalid, Walidin poika, joka oli johtanut voittoisaa ratsuväen hyökkäystä Muhammadin joukkoja vastaan Uhudissa, ja Amr al-As, nouseva mekkalainen johtajakyky - matkustivat salaa Yathribiin ja vannoivat hänelle uskollisuutta. Heidän loikkauksensa tapahtui pian Khaibarin kukistumisen jälkeen. Kirjallisuus esittää heidän puolen vaihtonsa vilpittömällä uskoon tulolla: Jumala salli Muhammadin uskonnon valon tulla heidän sydämiinsä, mutta luultavammin heidän uskollisuusvalansa oli seurausta kylmästä laskelmoinnista. He ymmärsivät, että oli vain ajan kysymys ennen kuin Mekalle kävisi samoin kuin Khaibarille, ja he päättelivät, että oli heidän oman etunsa mukaista vaihtaa puolta.

Menestyksensä rohkaisemana Muhammad alkoi kaavailla laajentavansa valtakuntansa Arabian rajojen ulkopuolelle. Hämmästyttävällä mahtipontisuudella hän julisti, että Jumala haluaa koko maailman kääntyvän hänen uskontoonsa. Hän toisti entisen väitteensä: "Aikaisemmat profeetat on lähetetty omalle kansalleen, mutta minut on lähetetty koko ihmiskunnalle."

Tämän uskomuksensa mukaisesti hän lähetti kaikille alueen mahtimiehille kirjeen, jossa hän kutsui heidät ottamaan hänen uskontonsa - kirjeet toimitettiin Bysantin, Persian, Egyptin, Abessinian ja Ghassanidien hallitsijoille. Persiaa lukuunottamatta nämä kaikki olivat kristittyjä valtioita. Ojentaessaan pergamentille kirjoitetut kirjeet lähettiläille, hän sanoi heille: "Minut on lähetetty armoksi jokaiselle. Sen tähden, toimittakaa tämä viesti minulta, ja Jumala on teille armollinen."

Koska ei ollut hyvä kirjoittamaan, Muhammad saneli kirjeet kirjureille, ja räätälöi sisällön jokaiselle hallitsijalle erikseen. Persian hallitsijalle hän kirjoitti:

"Allahin, Armeliaan Armahtajan nimeen. Muhammadilta, Allahin Profeetalta, Kisralle, Farsin (Persia) hallitsijalle. Rauha hänelle, joka uskoo Allahiin ja Hänen Profeettaansa ja noudattaa heidän opastustaan. Todistan, ettei ole muita palvonnan arvoisia kuin Allah, joka on yksi ainoa eikä hänellä ole vertaisia, ja Muhammad on Hänen palvelijansa ja Profeettansa. Allah on tehnyt minusta profeetan ja lähettänyt minut koko maailmaan, jotta täyttäisin jokaisen elävän Allahin pelolla. Käänny islamiin ja olet turvassa. Jos kieltäydyt, kaikki zarathustralaisten synnit tulevat sinun päällesi.

-Allahin Profeetta Muhammad." 

Antaakseen kirjeille virallisen ilmeen Muhammadilla oli sinettisormus, johon oli kaiverrettu teksti "Allahin lähettiläs", ja jota käytettiin leimaamaan vaha, jolla kirjeet sinetöitiin.

Suurin osa hallitsijoista ei ollut edes kuullut Muhammadista ja pitivät kirjeitä harhaisena pötypuheena, mutta heitä kiinnosti tietää, mitä oli niiden röyhkeyden takana. Persian kuningas oli niin raivoissaan, että hän repi kirjeen ja määräsi Jemenin kuvernöörin, joka oli Persian vasalli, vangitsemaan Muhammadin ja tuomaan tämän hänen eteensä, mutta kuningas joutui murhatuksi vallankaappauksessa ennen kuin käskyä ehdittiin välittää eteenpäin. Kun Bysantin keisari Herakleios Konstantinopolissa luki kirjeen, hän tunki sen haaroväliinsä ilmaistaakseen mielipiteensä siitä ja lähetti kaartin Hijazin arabien luo ottamaan selvää tästä Muhammadista. He pidättivät kolmekymmentä miestä, joista yksi oli Abu Sufyan, joka sattui olemaan Gazassa liiketoimien vuoksi. Mekan päällikkö kertoi Herakleiokselle mitä tiesi, mutta käytti varovaista kieltä siltä varalta, että hänen sanansa päätyisivät Muhammadin korviin. Hänen oli ollut mahdollista varustaa karavaani matkaan Hudaibiyyan rauhansopimuksen ansiosta eikä hän halunnut vaarantaa Mekan kauppasuhteita, jotka sopimus oli jälleen mahdollistanut pohjoisten alueiden kanssa, suututtamalla Muhammadin.

Lukuunottamatta Abessinian kuningasta, jolla oli pitkäaikaiset yställiset suhteet Muhammadiin, ainoa hallitsija, joka osoitti ystävällisyyttä, oli Herakleioksen nimittämä Egyptin kuvernööri. Alexandrian päämajastaan hän lähetti kiitoksen kirjeestä: kaksi nuorta koptilaista orjaa Marian ja Shirinin, mustan eunukin Maburin ja valkoisen naarasmuulin. Kuvernöörin ystävällisellä eleellä oli luultavasti vaikutusta myös abessinialaisiin, jotka pitivät Muhammadin uskontoa vainottuna kristittynä lahkona. Muhammad piti Marian jalkavaimonaan ja antoi Shirinin runoilijapuhemiehelleen Hassan Thabitille.

Ghassanidien päällikkö al-Harith, Shimrin poika, jonka istuin oli Damaskoksessa, vastasi Muhammadin kirjeeseen avoimella halveksunnalla. Ghassanidit olivat huomattava kristitty arabiheimo, joka asutti suurta osaa nykyisestä Jordaniasta. Bysantin vasalleina heidän maansa toimi puskurivyöhykkeenä beduiinien ryöstöretkiä vastaan, ja he toimittavat sotilaita Bysantin ja Persian loputtomiin kahakoihin. On mahdollista, että Herakleioksen saama kirje tuli hänelle "kristittyjen arabian kuninkaan" välityksellä, millä nimellä al-Harith tunnettiin. Al-Harith sai kirjeen joko Dihya Khalifalta - enkeli Gabrielin kaksoisolennolta - tai sotilaalta nimeltä Shuja. Luettuaan kirjeen päällikön kerrottiin heittäneen sen maahan ja sanoneen: "Kuka hyvänsä tulee vaatimaan minulta maatani, minä marssin häntä vastaan vaikka hän olisi Jemenissä ja lähetän miehet tuomaan hänet eteeni." Hän laittoi lähettilään matkoihinsa sanoen: "Kerro herrallesi mitä olet nähnyt."

Muhammad lähetti vielä toisen asiamiehen Syyriaan. Tästä ei kerrota yksityiskohtia, mutta on mahdollista, että hän teki näin siksi, ettei ollut saanut vastausta Bysantin keisarilta, joka oli ainoastaan määrännyt hankkimaan tietoja Muhammadista. Tällä kertaa kävikin niin, että Herakleios oli pyhiinvaelluksella Jerusalemissa juhlistaen viimeisintä Bysantin voittoa Persialaisista, jossa he olivat saaneet uudelleen haltuunsa Levantin ja palauttaneet Pyhän Ristin Jerusalemiin persialaisten hallusta. On mahdollista, että Muhammad toivoi lähettiläänsä tapaavan keisarin matkan varrella ja voisi ojentaa kirjeen henkilökohtaisesti. Mutta lähettiläs ei koskaan päässyt perille. Hänet pysäytettiin Kuolleenmeren itäpuolella paikassa nimeltä Muta, ja alueen ghassanilainen kuvernööri Shurahbil surmautti hänet. Muhammad vastasi teloitukseen kokoamalla tähän asti suurimman armeijansa - kolmetuhatta miestä - hyökätäkseen Shurahbilia vastaan. Hän nimitti entisen adoptoidun poikansa Zaidin johtoon, sekä serkkunsa Jafarin, joka yksi Alin vanhemmista veljistä, ja aina luotettavan Rawahan toiseksi ja kolmanneksi päälliköksi. Joukkoon kuului Mekan maahanmuuttajien ja Yathribin käännynnäisten lisäksi beduiinikäännynnäisiä. He kokoontuivat Yathribin pohjoispuolella, missä Muhammad antoi viime hetken ohjeensa ja Paratiisia käsittelevän kannustuspuheen ennen kuin lähetti heidät matkaan.

On mahdollista, että bysanttilaiset tappoivat lähettilään tahallisesti saadakseen houkuteltua Muhammadin, tämän nyt julistettua itsensä Bysantin viholliseksi, ulos Yathribista, jotta hänet voitaisiin eliminoida. Kuvernöörinä Shurahbil ei olisi surmannut lähettilästä kysymättä ensin Ghassanidien kuninkaalta, joka puolestaan olisi kysynyt luvan hallitsijaltaan Herakleiokselta. Tätä ajatusta tukee se, että Herakleioksen veli Theodore odotti Muhammadia suuren armeijan kanssa Mutassa. Se oli järkytys Zaidille. Kun hän oli noin päivämarssin päässä Mutasta, tiedustelijat ilmoittivat valtavasta bysanttilaisesta armeijasta ja huhut kertoivat, että sitä johti itse Herakleios. Zaid neuvotteli alaistensa kanssa sanan lähettämisestä Muhammadille ja vahvistusten pyytämisestä, sekä uusien ohjeiden odottamisesta, mutta jotkut heistä, kuten Rawaha, halusivat tulla marttyyreiksi ja jatkaa hyökkäystä. Rawaha, joka tunnettiin runoilijana, oli sepittänyt muutaman kuolemaa kaipaavan säkeen ennen lähtöä Yathribista. Hän piti voimallisen marttyyriutta ylistävän puheen, jossa näkyi Muhammadin vaikutus: "Te ette pidä siitä mitä olette tulleet hakemaan - marttyyriutta. Me emme taistele vihollista vastaan lukumäärällä, miehillä tai ylivoimalla, vaan käymme heitä vastaan tällä uskonnolla, jonka Jumala on meille antanut. Lähtekäämme! Kumpikin lopputulos on hyvä: voitto tai marttyyrius." Ja niin he lähtivät pohjoiseen ylivoimaista vihollista vastaan.

Toisin kuin aikaisemmissa taisteluissa Mutan taistelusta ei ole juurikaan yksityiskohtia, ehkä siksi, että se oli katastrofi Muhammadin armeijalle. Taistelu käytiin Mutassa. Zaid, Jafar ja Rawaha saivat surmansa. Kirjallisuus kertoo verisiä yksityiskohtia Jafarin kohtalosta, kun hän kuoli pidellen sotalippua: ensin toinen ja sitten toinen käsivarsi hakattiin irti, jolloin hän piteli lippua rintaansa vasten käsiensä tyngillä kunnes kuolema korjasi hänet. Rawahan kuolemasta kerrotaan, että hän haavoittui ja poistui taistelukentältä, mutta rohkaisi itseään lausumalla runon säkeitä hänen varmasta pääsystään Paratiisiin ja Muhammadin lupaamista taivaallisista neidoista. Kerrotaan, että joku antoi hänelle palan lihaa, jotta hän saisi vahvistusta, mutta hän heitti sen pois ja sanoi itselleen: "Ja vieläkö sinä olet hengissä?" Hän ryntäsi bysanttilaisia vastaan, jotka repivät hänet palasiksi. Armeijan pelasti täydelliseltä tuholta vain uuden käännynnäisen ja Mekan entisen sotilaskomentajan Khalidin nopea toiminta. Hän otti komennon ja organisoi vetäytymisen. Tästäkään ei ole enempää yksityiskohtia, mutta voidaan kuvitella, että pääjoukko pakeni kapeata vuorisolaa pitkin ja jälkijoukko uhrasi itsensä pitääkseen ylivoimaisen vihollisen loitolla kuten spartalaiset Thermopylaissa.

Kirjallisuus vähättelee tappion häpeällisyyttä väittämällä, että Bysantin armeijassa oli kaksisataatuhatta sotilasta, vaaleaihoisia bysanttilaisia rykmenttejä ja tummapintaisia kristittyjä arabeja paikallisista heimoista. Virallisesti vain kahdeksan Muhammadin seuraajaa lasketaan kuolleiden joukkoon. Jotkut tutkijat ehdottavat, että Bysantin armeijan koko oli vain kaksi tai kolme kertaa suurempi kuin Muhammadin joukot, mutta niillä oli parempi varustus ja sotilaat olivat persialaisia vastaan käydyissä sodissa harjaantuneita. Muhammadin tappiot olivat luultavasti satoja miehiä - suurimmalta osaltaan tuoreita käännynnäisiä tai opportunistisia beduiineja, sillä heidän nimiään ei koskaan mainita kirjoituksissa.

Muhammad vuodatti asianmukaiset kyyneleet surmattujen puolesta, erityisesti serkkunsa Jafarin, ja antoi lausunnon heidän palkinnostaan. He olivat kaikki nyt Paratiisissa, mutta toiset saivat suuremman kunnian kuin toiset. Saarnastuolivaltaistuimeltaan hän julisti näkynsä heistä: "Näin Jafarin enkelinä, lentämässä Paratiisiin, hänen etummaiset sulkansa veressä. Ja näin Zaidin hänen alapuolellaan, ja minä sanoin: 'Minun mielestäni Zaid ei ole yhtään alempi kuin Jafar.' Silloin Gabriel tuli ja sanoi: 'Totisesti, Zaid ei ole alempi kuin Jafar. Mutta me arvostamme Jafaria enemmän, sillä hän on sinun sukulaisesi.'" Uskovaiset ottivat tarinan tosissaan ja kutsuivat Jafaria siitä lähtien "Lentäjäksi".

Kuolemaa kaipaavan Rawahan suhteen Muhammad oli ensin kitsas ylistyksessään. Hän julisti, että Rawahan täytyi astua Paratiisiin sivuovesta helmiportin sijasta. Tämän khazarijilaiset heimoveljet olivat järkyttyneitä kuullessaan tämän. Eikö hän ollut kuitenkin kuollut Allahin ja hänen lähettiläänsä puolesta? Muhammad selitti heille, että haavoituttuaan Rawaha epäröi mennä kuolemaansa, ja siksi hän sai käyttää vain sivuporttia Paratiisiin, mutta joka tapauksessa hän oli kyllä Paratiisissa. "Kun hän sai haavan, hän vetäytyi pois. Mutta hän moitti itseään, sai takaisin rohkeutensa, tuli marttyyriksi ja pääsi Paratiisiin", Muhammad selitti.

Ibn Kathir kertoo, että Rawahan heimoveljet olivat "varsin huojentuneita" tämän kuullessaan.

PARATIISIN TUMMASILMÄISET KAUNOTTARET. Muhammad kannusti toisia kuolemaan asiansa puolesta lupaamalla heille palkinnoksi ikuista seksiä ja viinin loputtomia nautintoja Paratiisissa. 

Totisesti odottaa voitto niitä, jotka pelkäävät Jumalaa, heidän ovat hedelmä- ja viinitarhat, nuoruutta uhkuvat neidot, heidän ikäisensä, ja puhdasta viiniä täydet pikarit. Ei heille siellä turhuutta puhuta eikä valheita jutella. Se on Herrasi antama palkka, ansioiden mukainen lahja. (Koraani 78:31-36)

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 29, "Jihad! Jihad! Jihad!" (ss. 378-389)

Aikaisemmat käännökset samasta kirjasta löytyvät osoitteesta https://kaikkimuhammadista.blogspot.fi/

Mekan valloitus, osa 2

Muhammadin palvelijat pystyttivät hänen punaisen komentotelttansa laakson pohjoispäähän, lähelle Khadijan hautaa. Hän oli antanut upseereilleen ennen laaksoon saapumista ohjeet taistella ainoastaan niitä vastaan, jotka vastustaisivat heitä, mutta hän antoi heille myös kymmenen nimeä, jotka hän halusi hengiltä. Muhammad vihasi heitä sen tähden, mitä he olivat tehneet häntä vastaan. Heidät tulisi tappaa tavattaessa, eikä heidän surmaajiaan syytettäisi mistään. Listalla oli kuusi miestä ja neljä naista, mukaan lukien Abu Sufyanin vaimo Hind, joka oli ollut osallisena Muhammadin sedän Hamzan pahoinpitelyssä ja surmassa Uhudissa. Ajojahti alkoi saman tien. Yksi ensimmäisistä surmatuista oli Miqyas, joka oli tullut Mekasta Mustaliqin sotaretken jälkeen tappamaan sotilaan, joka oli vahingossa surmannut hänen veljensä. Hänen rikoksensa oli, että hän oli teeskennellyt kääntyneensä, jotta voisi päästä miehen lähelle, ja pakeni takaisin Mekkaan, kun oli surmannut miehen. Kerrotaan, että Miqyas tiesi olevansa tappolistalla jo ennen kuin hänen nimensä mainittiin, ja hän joi itsensä juovuksiin viinillä odottaessaan kuolemaansa. Hänet tapettiin joko äitinsä talossa tai kun hän hoiperteli joen uomassa lähellä Safa-vuorta. Toinen surmattu oli Abdullah Khatal. Hänenkin rikoksensa oli ensin kääntyä, sitten surmata uskovainen, ja kääntyä uudestaan monijumalaisuuteen. Hän oli ammatiltaan viihdyttäjä, ja hänellä tapasi olla kaksi laulajatyttöä, jotka esittivät pilkkalauluja Muhammadista. Kun Muhammad sai tietää Khatalin piilottelevan temppelin verhojen takana, hän sanoi: "Tappakaa hänet!" Myös laulajatytöt olivat listalla. Toinen heistä saatiin kiinni ja mestattiin, mutta toinen onnistui piilottelemaan, kunnes tilanne rauhoittui, ja ilmoitti sitten olevansa uskovainen saaden näin shahadan suojeluksen. Kaksi listan miehistä, Habbar Aswad ja Huwairith Nuqaydh, tuomittiin siksi, että he olivat aiheuttaneet Muhammadin tyttärelle Zainabille keskenmenon. He olivat yrittäneet estää häntä lähtemästä Yathribiin Badrin taistelun jälkeen, ja hän oli pudonnut kamelin selästä. Hän oli ollut silloin raskaana ja putoaminen oli aiheuttanut keskenmenon. Ali sai Huwairithin kiinni tämän kotipihalla ja leikkasi miehen pään irti. Habbar onnistui piileskelemään monta päivää ja meni sitten Muhammadin luo ja kertoi olevansa halukas kääntymään. Hän vannoi uskollisuutta ja sai näin shahadan suojeluksen.

Monet muutkin säästyivät kuolemalta kääntymällä. Nainen nimeltä Sara oli päätynyt Muhammadin tappolistalle, koska hän oli loukannut Muhammadia. Kirjallisuus ei kerro millaisia nämä loukkaukset olivat olleet, vaan ainoastaan, että ne olivat tapahtuneet, kun Muhammad vielä asui Mekassa. Kerrotaan, että hän vältti kuolemanpartiot ja kääntyi myöhemmin, mutta kuoli sitten, kun jonkun hevonen tallasi hänet jalkoihinsa. Abu Sufyanin vaimo pelastui pysymällä kotonaan lukkojen takana miehensä suojeluksessa ja hänet säästettiin sen jälkeen, kun hän oli kääntynyt. Myös Ikrima oli listalla. Khalidin kanssa käydyn kahakan jälkeen hän pakeni Mekasta ja oli jo aikeissa ylittää Punaisenmeren Abessiniaan, kun hän sai sanan, että Muhammad olisi valmis antamaan hänelle anteeksi, jos hän kääntyisi.

Kuolemalta välttyi myös tappolistalla ollut Abdullah Sahr, joka oli ollut yksi Muhammadin kirjureista. Kaikista kuolemantuomion saaneista hänen rikoksensa oli vakavin, sillä hän oli sanonut Muhammadin jumalallisia ilmestyksiä valheeksi. Hän oli varhainen Mekan käännynnäinen, joka oli siirtynyt Muhammadin mukana Yathribiin, ja koska hän osasi kirjoittaa, oli Muhammad hyödyntänyt hänen taitoaan sanelemalla hänelle Koraanin säkeitä. Abdullah alkoi kuitenkin epäillä Muhammadin väitettä jumalallisesta ilmoituksesta, kun hän ehdotti vähäisiä muutoksia joihinkin säkeisiin ja nepä kirjattiin Koraaniin. Hän päätyi pakenemaan Mekkaan, missä hän syytti Muhammadia huijariksi. Mekan valloituksen päivänä joku varoitti häntä, että Muhammad oli määrännyt hänet surmattavaksi. Hän pakeni Uthman Affanin luo ja rukoili häneltä suojelusta, sillä he olivat kasvattiveljeksiä. Uthmanin pyynnöstä Muhammad otti entisen kirjurinsa vastahakoisesti takaisin ruotuun, kun tämä oli pyytänyt anteeksi käytöstään ja tunnustanut uudelleen uskonsa. Kerrotaan, että Muhammad torjui Abdullahin uskollisuudenvalan kolme kertaa toivoen, että joku hänen miehistään ymmärtäisi, ettei hän oikeastaan haluaisi häntä takaisin ja katkaisisi hänen kaulansa. Kun Abdullah oli mennyt, sanoi Muhammad: "Eikö keskuudessanne ollut yhtäkään viisasta miestä, joka olisi noussut ja tappanut hänet, kun näitte, että pysyin hiljaa?" He vastasivat: "Mutta Jumalan lähettiläs, etkö olisi voinut antaa meille jonkun merkin?" Hän vastasi: "Profeetat eivät tapa antamalla merkkejä."

Miesjahdin ollessa vielä käynnissä, Muhammad meni telttaansa lepäämään ja kylpemään. Hän hankasi itseään matalassa pronssiammeessa, ja hänen tyttärensä Fatima piteli hänen vaatteitaan näkösuojana. Ennen kuin sai kylpemisensä valmiiksi, tuli hänen serkkunsa Umm Hani paikalle. Kymmenen vuotta aikaisemmin, kun Muhammad oli yöpynyt serkkunsa talossa, hän oli väittänyt, että oli ratsastanut Jerusalemiin siivekkäällä muulilla, ja että hänet oli viety Paratiisiin Jumalan valtaistuimen eteen. Umm Hani kuitenkin tiesi, ettei Muhammad ollut poistunut vuoteestaan ja hän rukoili Muhammadia olemaan kertomatta harhastaan. Hän ei ollut koskaan kääntynyt kaiken sen perusteella, minkä tiesi Muhammadista. Muhammad oli kyllä iloinen nähdessään hänet, mutta laittoi hänet odottamaan kunnes oli pukeutunut ja suorittanut kahdeksan kertaa huolitellun rukousrituaalinsa. Vasta sitten hän kääntyi naisen puoleen ja sai tietää, että tämä tahtoi hänen suojeluksensa kahdelle langolleen. Vaikka he eivät olleet tappolistalla, he olivat taistelleet Khalidia vastaan ja sitten paenneet Umm Hanin taloon. Hänen veljensä Ali, pukeutuneena kypärään, joka peitti kaiken paitsi silmät, oli rynnännyt tappamaan heidät, mutta nainen seisoi hänen edessään ja käski tappaa ensin itsensä. Muhammad suostui hänen pyyntöönsä: "Annamme suojeluksemme niille, joita sinä suojelet, ja koskemattomuuden niille, joille sen annat. Emme teloita heitä."

Kun Mekka oli saatu kokonaan hänen hallintaansa, Muhammad käski tuoda kamelinsa. Puettuaan kypäränsä ja vyötettyään miekkansa hän nousi kamelin selkään. Seuranaan Abu Bakr ja muut lähimmät miehensä, hän ratsasti juhlallisesti temppelin luo. Tämä oli hänen voiton päivänsä, päivä jona jumalankuvat hävitettäisiin ja temppeli omistettaisiin yksin Allahille. Tämä oli päivä, jota hän oli odottanut siitä asti, kun hän ensimmäisen kerran tuomitsi mekkalaisten uskomukset. Matkalla temppelille hän lausui kokonaisuudessaan Voiton suuran, jonka hän oli sepittänyt Hudaibiyyan aikoina, "voimakkaalla ja värisevällä äänellä", muisteli myöhemmin eräs mies, joka oli ollut joukon mukana. Yhä ratsailla, Muhammad kiersi temppeliä ja kosketti sauvallaan mustaa kiveä joka kierroksella. Kirjallisuuden mukaan jyrisevät Allahu Akbar -huudot kaikuivat laaksossa ja ne jatkuivat, kunnes Muhammad antoi merkin lopettaa.

Temppelin ympäristö oli solkenaan jumalankuvia. Kuution ympärillä oli kolmen jumalattaren sekä Isafin ja Nailan patsaat ja myös pienempien heimoille, klaaneille ja perheille kuuluvien jumaluuksien kuvia. Temppelin sisällä oli suuri onyksista veistetty kuujumala Hubalin patsas, joka piteli käsissään pyhiä nuolia. Se seisoi jalustalla ja hallitsi sisustusta. Toinen Hubalin patsas oli ulkopuolella kohti temppelin sisäänkäyntiä ja sitä käytettiin uhrialttarina. Katolla oli vielä yksi Hubalin patsas.

Muhammad hävitti ensimmäiseksi temppelin ulkopuolella olevat jumalankuvat. Kiviset rikottiin ja puiset poltettiin. Tapahtuman myyttisessä versiossa Muhammadilla oli sellaiset voimat, että hänen tarvitsi vain osoittaa jumalankuvaa sauvallaan ja lausua Koraanin säkeitä ja heti se kaatui kumoon. Siivottuaan temppelin ulkopuolen hän meni sisään ja raivostui löytäessään seinällä piirroksen Aabrahamista heittämässä pyhiä nuolia. Se oli ehkä hätäisesti piirretty juuri ennen hänen saapumistaan ja hänen pilkkaamisekseen. "Tappakoon Jumala heidät!" hän huusi kiroten tekijät. Kirjallisuudessa kerrotaan, että silloin joku juoksi temppeliin märän rätin kanssa ja hankasi piirroksen pois.

Kun jumalankuvat oli hävitetty, Muhammad suoritti kaksi kierrosta rukousrituaalia temppelin sisällä, ja kutsui sitten mekkalaiset kokoon ilmoittaakseen, että uusi aika oli alkanut. Hän piti rönsyilevän puheen: Muiden kuin yhden ainoan Jumalan palveleminen oli ohi. Kuutio oli nyt ainoastaan Jumalan Huone. Mekka oli Jumalan pyhäkkö aina Tuomiopäivään asti. Jo silloin, kun Jumala loi Taivaan ja maan, Hän teki Mekasta pyhän paikan eikä sen pyhätössä milloinkaan ole sallittu tappamista, mutta Jumala oli antanut hänelle poikkeusluvan yhden hetken ajaksi ottaa kiinni ja surmata Khatal, Miqyas ja muut, jotka olivat loukanneet Jumalaa ja hänen lähettilästään. Tästä lähtien tappaminen olisi sallittua pyhällä maalla vain Jumalan lain rikkomisen seurauksena annetun tuomion perusteella. Hän julisti, että mekkalaiset olivat nyt Jumalan lain alaisia, tarkoittaen kaikkia niitä sääntöjä ja määräyksiä, joita hän oli kirjannut Koraaniin, ja hänen esimerkkiään, joka toimi ennakkopäätöksinä lain soveltamisessa. Hän luetteli monia näistä laeista. Ne olivat lakeja, jotka Jumala oli ilmoittanut lähettiläänsä välityksellä, ja niitä oli toteltava. Hän julisti, että koska mekkalaiset olivat taistelemisen sijasta antautuneet hänelle, Mekka ja sen asukkaat olivat nyt hänen henkilökohtaista omaisuuttaan; he olivat laillisesti hänen orjiaan ja heidän omaisuutensa sotasaalista, mutta hän tekee mekkalaisten kanssa sopimuksen: hän antaa heille heidän vapautensa, jos he kääntyvät hänen uskontoonsa; jos eivät, niin he menettävät henkensä ja omaisuutensa. Hän antoi joillekin Mekan johtohenkilöille pari kuukautta aikaa miettiä asiaa. Hän tarjosi heille jäsenyyttää uudessa heimossa, yhteisössä, joka alistui Jumalalle. Hän selitti uuden heimon jäsenyyden etuja: "Alistunut on toisen alistuneen veli. Alistuneet muodostavat veljeskunnan ja käyvät käsi kädessä vastustajiaan päin. Heidän verensä on samanarvoinen. Alistuneiden joukossa vahvat puolustavat heikompiaan, ja kykenevät auttavat kykenemättömiä."

Puheen jälkeen Muhammad nousi Safa-vuorelle. Sieltä hänellä oli hyvä näkymä temppelille. Tuhannet ihmiset - mekkalaiset, yathribilaiset ja beduiinit - kiersivät sitä vastapäivään huimaavassa pyörteessä palvellen hänen yhden Jumalan konseptiaan. Safan juurella sadat yathribin käännynnäiset, jotka olivat jo saaneet temppelin kiertämisen päätökseen, odottivat, mitä hän tekisi seuraavaksi. Heidän katsellessaan hän nosti kätensä taivaisiin ja ylisti Jumalaa, mutta juuri silloin hän sai epileptisen kohtauksen. Kahdenkymmenen vuoden taistelun jälkeen voiton aiheuttaman euforian on täytynyt olla liikaa hänen aivoilleen ja hänen ohimolohkossaan nousi sähköinen myrsky. Aivan kuin maailmankaikkeus olisi pilaillut hänen kustannuksellaan: menestyksen hetkellä hänen aivonsa ottivat hänen voittonsa pois näyttämällä, että ilmestykset eivät olleet tulleet ylhäältä taivaasta, vaan alhaalta, hänen vikaantuneista aivoistaan. Kosmoksen nauraessa hän kaatui maahan, hänen kasvonsa punehtuivat ja hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan. Uskovaiset eivät ymmärtäneet kosmoksen huumoria. He käänsivät katseensa pois. He uskoivat Muhammadin saavan taivaallista ilmoitusta eivätkä he pitäneet itseään arvollisina katselemaan, kun hän keskusteli Jumalan kanssa.

Kirjallisuus ei kerro, miten kauan kohtaus kesti, mutta kun se oli ohi, hänen ympärillään olevat ihmettelivät, kun huomasivat Muhammadin olevan vihainen. "Mikä on saanut sinut suuttumaan, oi Jumalan lähettiläs?" Hän antoi heidän kuulla kunniansa. Juuri ennen kuin kohtaus otti hänet valtaansa, hän oli kuullut kuinka jotkut Yathribin käännynnäiset olivat pohdiskelleet jäisikö hän nyt Mekkaan oman Quraish-heimonsa luo ja hylkäisi ne, jotka olivat uskoneet häneen ja ottaneet hänet vastaan. Se oli sama kuin syyttää häntä petturiksi. Hän toisti sanasta sanaan sen, mitä ihmiset olivat puhuneet ennen kohtausta. Hän moitti heitä: "Minä olen Jumalan palvelija ja hänen lähettiläänsä. Lähdin Mekasta Jumalan luo ja teidän luoksenne. Teidän keskuudessanne minun tulee elää ja teidän keskuudessanne kuolla." He olivat häpeissään, että olivat loukanneet häntä. Kyynelsilmin he sanoivat: "Sanoimme sen mitä sanoimme vain rakkaudesta Jumalaa ja hänen lähettilästään kohtaan." Silloin Muhammad leppyi ja sanoi: "Jumala ja hänen lähettiläänsä uskovat teitä ja antavat teille anteeksi."

Muhammadin ensimmäisiä toimia oli saattaa lakinsa voimaan. Ihmiset tulivat hänen teltalleen, jotta hän ratkaisisi heidän asiansa, yleensä ne olivat huoltajuuskiistoja. Eräs niistä koski hänen vaimonsa Saudan sukulaista. Hän käytti näissä ratkaisuissaan maalaisjärkeä. Vakavammissa asioissa hän oli nopea ja joustamaton. Kerrotaan, että samana päivänä, kun Mekka valloitettiin, ja vain hetki sen jälkeen, kun epileptinen kohtaus oli kaatanut hänet Safa-vuorella, hän käveli kohti Khalidin telttaa, kun päihtynyt mies tuotiin hänen luokseen. Mies oli juopunut viinistä ja ne, jotka raahasivat hänet Muhammadin luo, kysyivät mitä miehelle pitäisi tehdä. Muhammad sanoi: "Hakatkaa hänet!" Väkijoukko piiritti miehen ja alkoi hakata häntä sandaaleilla, kepeillä ja piiskoilla. Muhammad otti käteensä tomua ja heitti sen miehen kasvoille.

Toinen vakava tapaus koski naista, jota syytettiin varkaudesta. Ennen kuin hänet tuotiin Muhammadin eteen, eräs hänen sukulaisistaan oli pyytänyt Osamaa puhumaan hänen puolestaan, jotta hän saisi armoa. Mutta kun Osama vetosi hänen puolestaan, Muhammad raivostui: "Yritätkö sinä puuttua siihen, miten minä ratkaisen asian laillisesti Jumalan antamien lakien mukaan?" Tuomittuaan naisen syylliseksi, Muhammad astui ulos ja piti puheen kokoontuneelle väkijoukolle. "Teitä ennen olleet kansakunnat hävitettiin, sillä kun heidän jalosukuisensa varastivat, he antoivat tälle anteeksi, mutta jos käyhä varasti, he määräsivät tälle lainmukaisen rangaistuksen. Kautta Hänen, jonka kädessä Muhammadin sielu on, jos Fatima, Muhammadin tytär, varastaisi, minä hakkaisin hänen kätensä irti." Sitten hän määräsi naisen käden katkaistavaksi. Nainen vietiin pois ja hänen kätensä katkaistiin ranteen yläpuolelta.

Joitakin päiviä valloituksen jälkeen mekkalaiset antoivat hänelle uskollisuusvalan. Valatilaisuudessa Muhammad istui kivellä Safa-vuoren huipulla. Yksi kerrallaan ihmiset polvistuivat ja lausuivat peruuttamattoman valan: "Todistan, ettei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Muhammad on hänen orjansa ja lähettiläänsä." Aikaisemmin Muhammad oli aina ottanut käännynnäisen käden käteensä, mutta koska väkeä oli niin paljon, antoi hän käden puristamisen Umarin tehtäväksi, joka istui kivellä hieman alempana. Hän otti valoja vastaan myös teltassaan. Kerrotaan, että kymmenen jalosukuista naista, joiden mukana olivat Abu Sufyanin, Ikriman ja Safwanin vaimot, meni Muhammadin telttaan vannomaan uskollisuutta. Miestensä ohella he olivat olleet Muhammadin pahimpia vihollisia, erityisesti Hind, joka oli menettänyt poikansa, isänsä, veljensä ja setänsä Badrissa. Muodolliseen alistumisen osoitukseensa he olivat verhonneet ja hunnuttaneet itsensä kokonaan. Hind, joka oli edelleen Muhammadin tappolistalla, piti kasvonsa tiukasti piilossa. Hän oli elänyt viime päivät kauhun vallassa peläten Muhammadin miesten tunkeutuvan hänen kotiinsa ja katkaisevan hänen kaulansa. Hunnun takaa hän lausi imartelevasti: "Oi Jumalan lähettiläs, ylistys Jumalalle, jonka uskonto on erityinen, koskettakoon armosi minua, oi Muhammad. Totisesti olen uskova nainen, ja todistan sen Jumalan edessä." Toivoen, että hänen sanansa olivat antaneet hänelle shahadan suojeluksen, hän ilmoitti itsensä. Muhammad hätkähti, mutta oli samalla tyytyväinen, että nainen oli liittynyt uskovien joukkoon: hänen ei enää tarvitsisi pelätä, että hänen setänsä Hamza oli tullut osaksi naisen ruumista, kun tämä oli haukannut sedän maksasta palan, ja maksa olisi palanut Helvetissä naisen mukana. Nainen säästyisi liekeiltä kunhan hän vain eläisi uuden lain mukaan. Hän sanoi naisille, että he eivät saisi enää tehdä aviorikosta, levittää panettelevia puheita tai surmata lapsiaan. "Ettekä saa jättää tottelematta minua." Hind ei voinut olla huomauttamatta sapekkaasti: "Sinä olet ainut, joka on surmannut meidän lapsiamme." Muhammad otti heiltä vastaan muodollisen valan, mutta kieltäytyi koskemasta heidän käsiinsä. Se oli kiellettyä: ihokontakti naisen kanssa saattaisi herättää himoja. Sen sijaan hän kastoi kätensä vesiastiaan. Naiset sinetöivät valansa kastamalla kätensä samaan astiaan hänen jälkeensä.

Jotkut niistä mekkalaisista, jotka olivat paenneet taisteltuaan Khalidia vastaan, palasivat, kun saivat kuulla, että Muhammad antaisi heille anteeksi, jos he kääntyisivät. Yksi heistä oli runoilija Zibaira, joka oli tehnyt Muhammadista monia satiireja. Hän tuli esiin ja mateli Muhammadin edessä: "Rauha sinulle, joka olet Jumalan lähettiläs! Todistan, ettei ole muuta jumalaa kuin Allah, ja sinä olet hänen palvelijansa ja lähettiläänsä. Ylistys Jumalalle, joka johdatti minut alistumaan Jumalalle." Muhammad oli tyytyväinen. Hän sanoi: "Ylistys Jumalalle, joka johdatti sinut alistumaan. Totisesti Jumalalle alistumisen uskonto kumoaa sen mitä ennen oli!"

Safwan, Umayya Khalafin poika, ja yksi Mekan tärkeimmistä kauppiaista, joka oli vastustanut Muhammadia, piileskeli meren rannalla ja antoi tietää, että ennemmin tappaisi itsensä kuin antautuisi Muhammadin käsiin. Eräs uusista Mekan käännynnäisistä, kauppias, jonka kanssa Safwanilla oli ollut liiketoimia, etsi hänet ja kertoi hänelle, että hänen olisi turvallista palata, kunhan hän kääntyisi Muhammadin uskontoon, ja Muhammad takaisi silloin hänen turvallisuutensa. Safwan vaati todisteita. Mies palasi mukanaan Muhammadin turbaani ja henkilökohtainen viesti: Muhammad antaisi hänelle kahden kuukauden koskemattomuuden, jotta hänellä olisi aikaa harkita kääntymistä. Safwan palasi Mekkaan kääntyneen ystävänsä kanssa ja kun hän seisoi Muhammadin edessä, hän kysyi oliko lupaus kahden kuukauden koskemattomuudesta totta. Muhammad oli innokas saamaan entisen vihollisensa tuen, ja hän vastasi, että lupaus ei ole ainoastaan totta, vaan hän pidentää sitä neljään kuukauteen. Samanlaisilla koskemattomuuden lupauksilla Muhammad houkutteli takaisin Abul Hakamin pojan Ikriman, Saudan entisen langon Suhaylin, ja muita vaikutusvaltaisia mekkalaisia, jotka olivat hänelle hyödyllisempiä elävänä kuin kuolleena.

Muhammad viipyi Mekassa lähes kolme viikkoa. Sinä aikana hän saattoi voimaan uuden järjestyksen. Hänen käsityksensä hallinnosta oli kapea. Oli vain säännöt ja määräykset, jotka hän sanoi saaneensa Jumalalta, sekä rukoukset ja rukousrituaalit Jumalan palvelemiseen. Hallinnon tuli pakottaa nämä säännöt voimaan.

Siihen mennessä hän oli laatinut säännöt ja määräykset, jotka käsittivät lähes kaikki osa-alueet, jotka kuuluivat sen ajan Hijazin elämään. Hän nimitti saarnamiehiä opettamaan mekkalaisille rukousrituaalit ja säännöt sekä määräykset. Hän nimitti myös tuomareita. Heidän tehtävänään oli rangaista jokaista, joka poikkesi säännöistä.


---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 30, "Capitulation" (ss. 396-404)






Aikaisemmat suomennokset samasta kirjasta:

Mekan valloitus, osa 1
Kuolema jumalille, osa 1
Kuolema jumalille, osa 2
Muhammadin naiset, osa 1
Muhammadin naiset, osa 2
Pelko on tehnyt minusta voittoisan, osa 1
Pelko on tehnyt minusta voittoisan, osa 2
Välimies
Viimeinen pyhiinvaellus
Muhammadin kuolema, osa 1
Muhammadin kuolema, osa 2