Muhammad jakoi myös seksiorjia - hawazinien kauneimpia naisia - joillekin Mekan johtohenkilöille kuten Safwanille ja tämän lähimmille miehille. Ali, Uthman, Umar, Abdul Rahman, Talha, Zubair, Sad Waqqas ja muut huomattavat uskovaiset saivat kaikki orjatytön. Umar antoi omansa pojalleen Abdullahille, joka lähetti tytön Mekkaan setänsä luo niin pitkäksi aikaa, että oli varmaa ettei tyttö ollut raskaana. "Hän oli orjatyttö, viaton ja ihana", kerrotaan kirjallisuudessa.
Valtavan sotasaaliin jakamiseen kului paljon aikaa. Kymmenentuhatta miestä vaati Muhammadilta palkkiotaan taistelustaan asian puolesta. Mekkalaisten ja lähimpien upseereiden suosiminen ärsytti heitä ja jotkut beduiinit kävivät kovakouraisiksi, kun päivät kuluivat, eivätkä he olleet saaneet vielä mitään. Kerrotaan, että joukko beduiineja, jotka vaativat äänekkäästi osuuttaan sotasaaliista, piirittivät Muhammadin akaasiapuun luona, ja he suutuspäissään joko repivät Muhammadin vaatteen yläosan tai vetivät sen alas. Eräs toinen beduiini tuli röyhkeästi hänen teltalleen ja sanoi Muhammadille olevansa lopen kyllästynyt kuulemaan Muhammadin käskyä "iloita", mutta mitä iloitsemista on siinä, ettei ole saanut sitä, mikä heille oikeudenmukaisesti kuuluu? Muhammad kosti välittömästi kieltämällä beduiinilta osallisuuden pesuveteen: kääntäen selkänsä miehelle Muhammad pesi suurieleisesti kasvonsa ja kätensä ja sylki veteen. Hän antoi soikon Bilalille ja eräälle toiselle miehelle, jotta he voisivat juoda siitä ja pirskottaa vettä päälleen, sanoen: "nauttikaa siitä". Muhammadin vaimo Umm Salama, joka oli verhon takana piilossa katseilta, yhtyi pilkantekoon sanoen jotain sellaista kuin "Hei, jättäkää vähän minullekin!" Beduiini jätettiin huomiotta ja hän poistui teltasta nöyryytettynä.
Kun eräs vieläkin röyhkeämpi beduiini syytti Muhammadia epäoikeudenmukaisuudesta, Muhammad suuttui: "Senkin kirottu", hän huusi, "kuka on oikeudenmukainen ellen minä?" Umar suuttui niin, että veti miekkansa esiin. "Jumalan lähettiläs, annatko luvan katkaista hänen kaulansa?" Muhammad julisti beduiinin teeskentelijäksi, mutta jätti asian siihen. Kun aavikon arabit lopulta saivat osuutensa, Muhammad käski laskea heidän lukumääränsä ja antoi jokaiselle joko neljä kamelia tai neljäkymmentä lammasta oman valintansa mukaan. Ratsumiehet saivat kaksitoista kamelia tai satakaksikymmentä lammasta.
Yksi suurimmista riidan aiheista oli henkilökohtaisen saaliin jakaminen. Yleensä Muhammad ilmoitti ennen taistelua, että se joka tappoi vihollisen, sai pitää tapetun henkilökohtaiset varusteet, tarkoittaen yleensä aseita ja haarniskaa, mutta siihen saattoi kuulua myös hevonen ja satula, mikäli surmattu oli ollut ratsumies. Pahoja riitoja puhkesi, kun kaksi miestä vaativat itselleen kunniaa saman vihollisen surmaamisesta. Muhammad piti pitkiä istuntoja näiden tapausten selvittämiseksi, ja ratkaisi ne vaatimalla silminnäkijöiden todistuksia. Jos tapausta ei voitu ratkaista, lisättiin saalis yhteiseen pottiin.
Ja niinkuin nämä vaikeudet eivät olisi olleet tarpeeksi, Muhammad sekoitti vielä pakkaa tekemällä täyskäännöksen ja vapautti kaikki vangit, myös ne, jotka oli jo jaettu orjina suvulle, ystäville ja miehille, joihin hän halusi tehdä vaikutuksen. Tämä äkillinen mielen muutos tapahtui, kun hänen luokseen tuli vierailulle hänen kasvatusäitinsä Haliman sukulaisia ja jälkeläisiä - heidän klaaninsa kuului hawazineihin. Ensiksi hänen luokseen tuli joukko miehiä, joita johti Abu Surad, joka väitti olevansa Muhammadin kasvattiäidin veli. Hän piti ylistävän puheen, missä hän muistutti Muhammadia hänen kasvattisuhteestaan heidän klaaniinsa, ja sen takia myös koko hawazinien kansaan. Mies sanoi: "Näin kuinka imit rintaa, enkä ole nähnyt ketään joka olisi imenyt rintaa paremmin; näin kun sinut vieroitettiin, enkä ole nähnyt ketään, joka olisi vieroittunut paremmin. Sitten näin sinut nuorukaisena, enkä ole nähnyt parempaa nuorukaista. Sinun hyvät ominaisuutesi olivat täydelliset." Vieras tunnisti vankien joukossa naisia, joilla oli kasvattisuhde Muhammadiin, sillä he olivat kauan sitten kuolleen Haliman jälkeläisiä. Hän pyysi Muhammadia ottamaan huomioon nämä sukulaisuutensa ja osoittamaan armoa heille vapauttamalla heidät, ja he kääntyisivät hänen uskontoonsa.
Asian ratkaisi Muhammadin kasvattisisaren Shaymin, Haliman biologisen tyttären, vierailu. Hän oli yksi vangeista ja hänet tuotiin Muhammadin eteen, kun hän oli kertonut vangitsijoilleen heidän erikoisesta suhteestaan. Hän oli jo seitsemänkymmentävuotias, kymmenen vuotta vanhempi kuin Muhammad, ja lähes tunnistamaton, mutta nainen näytti Muhammadille arven, jonka oli saanut, kun Muhammad oli purrut häntä hänen kantaessaan tätä sylissään.
Muhammad vapautti välittömästi vangit Haliman klaanista, mutta koska oli jo jakanut heidän omaisuutensa beduiineille, hän antoi heille korvauksen omasta viidenneksestään. Hän meni vielä pidemmälle ja vapautti kaikki hawazinien naiset ja lapset, mikä oli ongelmallista, sillä hän oli jo jakanut heidät saalina heimoille palkkiona heidän palveluksistaan. Muhammad suostui tähän järjestelyyn sen jälkeen, kun hawazinien edustajat olivat luvanneet heidän kääntyvän joukolla hänen uskontoonsa ja heille riittäisi, että heidän naisensa ja lapsensa palautettaisiin heille. Kun hawazinit olivat allekirjoittaneet sopimuksen ehdot, Muhammad kutsui kaikki seuraajiensa heimo- ja klaanipäälliköt kokoukseen ja pyysi heitä vapauttamaan naiset ja lapset. Heillä oli oikeus niihin orjiin, jotka heille oli annettu, mutta hän lupasi, että Jumala korvaa heidän menetyksensä, jos he palauttavat heidät hawazineille. Suuren purnauksen saattelemana naiset ja lapset palautettiin ja perheet yhdistettiin. Jopa kaikkein kauneimmat naiset, jotka oli jaettu Muhammadin suvulle ja ystäville, palautettiin, monet heistä olivat jo raskaana.
Hawazinien järjestelyistä aiheutuneet vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Kun tuli aika palkita monilukuiset yathribilaiset joukot, ei mitään ollut enää jäljellä. Yathribin miehiä oli neljätuhatta, ja he olivat vihaisia, varsinkin nuorimmat. Heitä ärsytti erityisesti Muhammadin avokätisyys Mekan johtohenkilöitä kohtaan. He eivät olleet osallistuneet taisteluihin, "ja meidän miekkamme valuvat yhä verta", sanoi yksi heistä. Sad Ubada, yksi Khazrajin päälliköistä, raportoi Muhammadille tyytymättömyydestä. Käyttäen diplomaattista kieltä estääkseen Umaria tarttumasta miekkaansa hän lisäsi, ettei hän ollut eri mieltä miestensä kanssa. He olivat uskollisesti seuranneet Muhammadia Mekkaan eivätkä olleet epäröineet liittyä mukaan taisteluun hawazineja ja thaqifeja vastaan. He ansaitsivat palkkionsa.
Muhammad oli loukkaantunut. Hän kutsui kokoon kaikki Ansarit - Auttajat, kuten Yathribin käännynnäisiä kutsuttiin. Neuvonpito pidettiin suljetulla alueella ja vain yathribilaiset käännynnäiset ja alkuperäiset Mekan emigrantit saivat osallistua. Kun he olivat kaikki paikalla, Muhammad aloitti saarnan. Sen aiheena oli Auttajien itsekkyys: Katsokaa mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen! Eikö hän ollut tullut heidän luokseen Yathribiin, kun he olivat olleet täysin tietämättömiä Jumalasta? Eikö hän ollut johtanut heitä Jumalan yhteyteen? Olivatko he unohtaneet kuinka he olivat taistelleet toisiaan vastaan, ja hän oli saattanut heidät yhteen? Eikö hän ollut tuonut heille rikkauksia aikaisempien retkien ansiosta? Hän pudisti päätään epäuskoisena siitä, kuinka he olivat hänelle vihaisia siksi, että hän oli ollut antelias mekkalaisille. Eivätkö he luottaneet Jumalan lähettilään arvostelukykyyn? Hän oli antelias mekkalaisille, koska heidän uskonsa oli uusi ja siis vielä heikko, kun taas Auttajien usko oli syvälle juurtunut. Mekkalaiset tarvitsevat tällaista kohtelua, jotta he tulisivat varmemmaksi uskossaan.
Kun Muhammad oli päättänyt moitteensa, hän vaihtoi lupauksiin ja imarteluun: hän valloittaisi Bahrainin heille, ja vain he saisivat osuuden saaliista, mekkalaiset eivät mitään. Jos he niin haluaisivat, he voisivat allekirjoittaa sopimuksen hänen kanssaan, jotta he voivat vaatia häntä pitämään lupauksensa. Hän rakasti heitä enemmän kuin ketään muuta. Miten hän voisi muuten tehdäkään? Häntä ei uskottu Mekassa, mutta he uskoivat häneen; kun hän oli yksin, he auttoivat häntä; kun hän oli pakolainen, he antoivat hänelle turvapaikan; kun hän oli ahdingossa, he lohduttivat häntä. Jumalan nimeen, ei ole muita, joiden kanssa hän mieluummin olisi! Mekkalaiset olivat saaneet hieman saalista, mutta Jumalan lähettiläs palaisi rakastamiensa miesten kanssa Yathribiin!
Sitten hän vasta pääsi vauhtiin: seuraavassa elämässä, kun kaikki on herätetty kuolleista, mutta ennen viimeistä tuomiota, Auttajat tapaavat hänet Suurella järvellä, joka on niin valtava, että sen koko on kuin Sanan ja Omanin etäisyys. He ovat ensimmäisiä ja etummaisia hänen tovereistaan, kun he menevät Allahin eteen tuomiolle, ja Muhammad puhuu heidän puolestaan heidän ansioistaan ja teoistaan Jumalan asian puolesta. Auttajat, Auttajien lapset ja heidän lapsensa ja lapsenlapsensa, ovat suurimpia Jumalan edessä.
Kerrotaan, että Muhammadin puhe oli niin vaikuttava, että ennen kuin hän lopetti, olivat miehet itkeneet partansa märiksi.
Muhammad oli voittoisa. Kaikki taipuivat hänen tahtoonsa. Alle kahdessa kuukaudessa hän oli valloittanut ja käännyttänyt Mekan ympäristöineen sekä alistanut ja käänyttänyt koko hawazinien kansan. Hän oli pyyhkinyt kuvainpalvonnan jäänteet pois suurimmaksi osaksi. Ihmiset, jotka olivat paenneet henkensä edestä, alkoivat nyt palata takaisin ja etsivät anteeksiantoa entiseltä viholliseltaan kääntymällä hänen uskontoonsa. Hän oli niin hyvällä tuulella, että oli antelias kaikille, jotka tulivat hänen luokseen. Jos he halusivat jotakin, hän antoi sen omasta viidenneksestään. Kirjallisuudessa kerrotaan kuinka vanha nainen tuli hänen luokseen ja väitti olevansa Haliman aviomiehen sisko. Nainen kertoi tapahtumia, jotka todistivat hänen väitteensä. Hän toi Muhammadin luo juustokorin, lämpimiä muistoja Haliman viimeisistä päivistä ja oli valmis kääntymään. Nainen lausui uskontunnustuksen suoraan Muhammadille, ja tämä otti uskollisuudenvalan vastaan samoin kuin muiltakin naisilta: hän kastoi ensin oman kätensä vesimaljaan ja ojensi sen sitten naiselle, että tämä voisi kastaa oman kätensä. Ennen lähtöään nainen kertoi, että hänen perheensä oli kohdannut vastoinkäymisiä, ja he tarvitsivat apua. Nainen oli Muhammadin veroinen ihmisten liikuttamisessa, ja Muhammad päätyi antamaan hänelle vaatteita, kamelin katettuine satuloineen ja kaksisataa kultarahaa. Kun nainen teki lähtöä, hän sanoi: "Sinä olit parhain kasvattilapsi pienenä ja nyt aikuisena olet miehistä parhain. Sinä olet suuri siunaus."
Muhammad ryhtyi harjoittamaan diplomatiaa ja lähetti sanan hawazinien päällikölle Malikille, joka piileskeli edelleen Taifissa, että hän antaisi hänelle anteeksi ja palauttaisi hänen perheensä mikäli hän kääntyisi. Hän höysti tarjoustaan lupaamalla vielä sata kamelia kaupan päälle. Malik suostui ja vastapalveluksena Muhammad nimitti Malikin hawazinien päälliköksi ja lähetti hänet ryöstelemään thaqifin karjaa.
Kun loputkin hawazinien sotasaaliista oli jaettu, ja lukuisalle joukolle ihmisiä annettu anteeksi, ja päällikönvirat oli jaettu, Muhammad suoritti pienen pyhiinvaelluksen Mekkaan ennen palaamistaan Yathribiin. Ennen pyhiinvaellukselle lähtöään hän sai epileptisen kohtauksen. Sen on täytynyt tapahtua ulkona, sillä Umar ja muut pitelivät peittoa hänen päällään suojellakseen häntä auringolta, kunnes kohtaus oli ohi. Kohtauksen jälkeen hän johdatti koko armeijansa pyhiinvaellukselle. Se jälkeen beduiinit palasivat omille heimoalueilleen, kun taas hän lähti Aus- ja Khazraj-heimojen kanssa takaisin Yathribiin jättäen Mekkaan saarnaajia ja hallintovirkamiehiä.
Vuoden kuluessa Taif antautui. Vuoristokaupunki oli joutunut Muhammadin uskonnon ympäröimäksi ja oli kuin eristetty saari valtameressä. Entisten ystäviensä hawazinien jatkuvien hyökkäysten vuoksi kääntymisestä tuli eloonjäämiskysymys. Päätöstä nopeutti Urwa Masudin loikkaus. Hän oli erään Muhammadin kymmenen vuotta aikaisemmin karkottaneen sheikin poika, ja heimon vaikutusvaltainen johtaja. Hän oli yksi niistä, jotka mekkalaiset lähettivät Muhammadin luo neuvottelemaan Hudaibiyyan sopimusta; mekkalaiset luottivat häneen, koska hänen äitinsä oli mekkalainen, ja hän oli myös Abu Sufyanin sukulainen. Hän oli ensimmäisiä Taifissa, jotka ymmärsivät, että Muhammadin yliherruus oli väistämätön. Hän meni Yathribiin tekemään uskontunnustuksen ja palasi sitten Taifiin, mutta kun hänen kääntymisensä tuli yleiseen tietoon, hänet pian murhattiin; suuttunut kaupunkilainen ampui nuolen hänen rintaansa. Hänen kuolemansa käynnisti yleisen keskustelun Taifin vaarallisesta tilanteesta, ja lopulta päätettiin lähettää valtuuskunta Muhammadin luo ottamaan selvää heidän vaihtoehdoistaan. Delegaatio esitti Muhammadille pyynnön, että he saisivat pitää rakastetun al-Latinsa kolmen vuoden ajan. Muhammad kieltäytyi. Al-Latin temppeli ja kaikki thaqifien yksityiset jumalankuvat pitäisi hävittää. Valtuuskunta palasi Taifiin ja suostutteli kaupunkilaisia kääntymään ja antautumaan. Jos he eivät tekisi niin, Muhammad varmasti palaisi ja kukistaisi heidät kuten oli tehnyt hawazineille ja niin monille muille. Lopulta kaupunkilaiset myönsivät pelkonsa siitä, mitä Muhammad heille tekisi, ja päättivät kääntyä. He "vaihtoivat pelon turvallisuuteen", kuten kirjallisuudessa huomautetaan.
Ennen lähtöään Yathribista valtuuskunta vihjasi Muhammadille, että kaupunkilaiset kieltäytyisivät tuhoamasta al-Latin temppeliä omin käsin, ja niin Muhammad lähetti Mughira ibn Shuban, Urwa Masudin veljenpojan, pienen joukon kanssa tuhoamaan sen heidän puolestaan. On luultavaa, että Muhammad valitsi Mughiran näyttääkseen inhonsa kaupungille, joka oli karkoittanut hänet kymmenen vuotta aikaisemmin. Mughira oli taifilaisten mielissä lainsuojaton ja karkulainen, sillä hän oli murhannut kolmetoista heimon miestä ja ryöstänyt heidän kauppatavaransa. Kuka olisi ollut parempi mies hävittämään heidän kaikkein arvokkaimpansa? Muhammad lähetti Taifiin myös Abu Sufyanin hänen sukulaissuhteidensa vuoksi, mutta tämä pelkäsi henkensä puolesta, jos tulisi kaupunkiin Mughiran kanssa ja erosi tästä kaupungin ulkopuolella.
Mughira saapui kaupunkiin pääportista kymmenen raskaasti aseistetun miehen kanssa ja otti temppelin haltuunsa. Kukaan ei uskaltanut vastustaa heitä. Al-Latin patsas, joka oli veistetty valkoisesta kivestä piirtokirjoituksineen, oli temppelissä verhon takana. Mughira miehineen hakkasi patsaan hakuilla ja moukareilla palaksiksi ja sitten he hävittivät temppelin. He pitivät kaiken kullan, hopean, hajusteet, kankaat ja muun arvokkaan, minkä vain löysivät. Kaupunkilaiset seisoivat lähistöllä ja itkivät, kun heidän hedelmällisyyden jumalattarensa, joka oli hallinnut heidän vuortaan vuosisatoja, heidän rakastettu Taifin Rouvansa, hajosi kivikasaksi. Myöhemmin raunioiden tilalle pystytettin moskeija.
---
Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 31, "Death to the Gods" (ss. 412-419)
Lue myös tarinan ensimmäinen osa täältä: Kuolema jumalille, osa 1
Aikaisemmat suomennokset samasta kirjasta:
Muhammadin naiset, osa 1
Pelko on tehnyt minusta voittoisan, osa 1
Pelko on tehnyt minusta voittoisan, osa 2
Välimies
Viimeinen pyhiinvaellus
Muhammadin kuolema, osa 1
Muhammadin kuolema, osa 2
Välimies
Viimeinen pyhiinvaellus
Muhammadin kuolema, osa 1
Muhammadin kuolema, osa 2
Thanks for sharing, nice post! Post really provice useful information!
VastaaPoistaAn Thái Sơn chia sẻ trẻ sơ sinh nằm nôi điện có tốt không hay võng điện có tốt không và giải đáp cục điện đưa võng giá bao nhiêu cũng như mua máy đưa võng ở tphcm địa chỉ ở đâu uy tín.