2. toukokuuta 2017

Jihad! Jihad! Jihad!

Kuvitelkaa Muhammadin moskeija sotaretken aattona: Muhammad istuu saarnastuolissa. Hän on vihainen ja heristää nyrkkiään väkijoukolle rukouspaikalla ja sisäpihalla. Taisteleminen Allahin asian puolesta on alistuneiden velvollisuus, hän sanoo, mutta monet uskovaiset vastustelevat sotaan lähtöä ja ovat tulleet esittämään hänelle kaikenlaisia tekosyitä. Hän muistuttaa heitä heidän velvollisuudestaan lukemalla Koraanin säkeen: "Teidät on määrätty sotimaan, vaikka se on teille vastenmielistä. Mutta voi sattua, että teillä on vastenmielisyys jotakin asiaa kohtaan, vaikka se on teille hyödyllinen, ja voipa sattua, että teillä on halu johonkin, vaikka se on vahingollista teille. Jumala tietää, mutta te ette tiedä."

Niille, jotka taistelevat Allahin ja hänen lähettiläänsä asian puolesta, on luvassa suuri palkinto. Muhammad muistuttaa heitä Khaibarin mustasta paimenesta, tarinasta, joka oli kuuluisa siksi, että se kertoi miehestä, joka ainoana oli päässyt Paratiisiin rukoilematta kertaakaan. Hän oli abessinialainen orja, joka paimensi erään khaibarilaisen isäntänsä karjaa. Marhabin linnoituksen piirityksen aikaan hän meni Muhammadin luo ja kysyi, mitä hänen uskontonsa vaatii. "Kutsun sinut todistamaan, että ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja että minä olen Jumalan lähettiläs, ja että sinä et palvele mitään muuta kuin Jumalaa." Orja kysyi: "Mitä minä saan, jos todistan niin ja uskon Jumalaan?" Muhammad vastasi: "Paratiisin, jos kuolet uskossa." Se oli kaikki mitä tarvittiin. Paimen tarttui Muhammadin käteen, teki uskollisuuden valan, ja ryntäsi taisteluun. Hän sai surmansa eikä hänellä ollut ollut hetkeäkään aikaa rukoilla. Muhammad vakuuttaa seurakunnalle, että musta paimen otettiin Paratiisiin ja hän sai heti palkintonsa. Ja minkälainen palkinto! Muhammadilla oli siitä näky: "Näin kaksi vaimoa, huuria, kilvan riisumassa häntä; he tunkivat itsensä hänen vaatteensa ja ihonsa väliin."

Sotaretki Jumalan puolesta oli jälleen käsillä ja se vaati ihmisiä tekemään heille vastenmielisiä asioita. Kuten tavallista, Muhammad lupaa heille taivaallista seksiä ja maallista sotasaalista, mutta paras suostuttelija on helvetin tulen pelko: Jumala antaa heille mahdollisuuden todistaa kelvollisuutensa taistelemalla. Sillä koetellaan heidän uskoaan. Jos he yrittävät keksiä verukkeita olla lähtemättä sotaan, kun heitä siihen pyydetään, he eivät ole kelvollisia, vaan tekopyhiä - uskon teeskentelijöitä - ja teeskentelijät tuomitaan helvetin tuleen, sillä Jumala vihaa tekopyhiä. Heidän on todistettava arvollisuutensa ja uskonsa ja rakkautensa Jumalaa ja hänen lähettiläänsä kohtaan tekemällä sellaista, mistä he eivät pidä, kuten käymällä rynnäkköön taistelukentällä ja joutumalla ehkä surmatuiksi. Se on heille hyväksi. "Jumala tietää, mutta te ette tiedä."

Muhammad tutkiskelee seurakuntaansa saarnastuolista ja kasvojen meri katsoo häneen lumoutuneena. Hän on saanut heidät sinne minne tahtoikin: loukkuun Taivaan ja Helvetin väliin. Hän hyppää jaloilleen ja huutaa heille: "Ette te kai halaja Helvetin Tulta?"
"Emme!", he huutavat vastaan.
"Mitä te sitten halajatte?"
"Paratiisin, oi Jumalan lähettiläs. Paratiisin! Päästä meidät Paratiisiin!"
"Mitä teidän pitää tehdä, että pääsette Paratiisiin?"
"Jihad!"
"Ei kuulu!"
"JIHAD!"
"Uudestaan, niin että Jumala kuulee teidät!"
"JIHAD! JIHAD! JIHAD!"

He tarvitsevat vielä lisää kannustusta, jotta he ryhtyvät toimeen. Heidän täytyy haistaa verta, maistaa verta ja ajatella verta. Hän nostaa vapisevat kätensä taivaisiin aivan kuin pyytääkseen Jumalalta armoa näille arvottomille sieluille ja huutaa heille sitten: "Mikä on taisteluhuuto, joka on Jumalalle kaikkein mieluisin?"
"Tappakaa, tappakaa!"
"Ei kuulu!"
"TAPPAKAA! TAPPAKAA!"
"Uudestaan, niin että Jumala kuulee teidät!"
"TAPPAKAA! TAPPAKAA! TAPPAKAA! TAPPAKAA!", kuuluu huuto ja miehet nousevat jaloilleen ja heristävät nyrkkejään.

Ja niin he lähtevät jälleen sotaretkelle, kolmekymmentä tai kolmesataa, ja pian heitä on kolmetuhatta ja kolmekymmentätuhatta ja enemmänkin, ja he hyökkäävät aamunkoitteessa ja tappavat ja ryöstävät ja kukistavat ja lopulta orjuuttavat sen voimalla, joka ensin orjuutti heidät.

Khaibarin valloituksen jälkeisenä vuotena Muhammad järjesti enemmän kuin kymmenen sotaretkeä. Kuten aina, retkillä oli useita päämääriä: ennakoivat iskut vihollisia vastaan, oli uhka sitten kuviteltu tai todellinen; pakkokäännyttäminen; varojen hankkiminen ryöstelemällä; ja pelon nostattiminen - terrori. Hänen käytäntönään oli ensin kutsua ihmisiä rauhanomaisesti liittymään hänen uskontoonsa ja hyväksymään hänet profeetakseen. Jos he kieltäytyivät, hän julisti heidät syyllisiksi totuuden hylkäämiseen. Silloin he joutuivat Jumalan rangaistuksen alaisiksi; hyökkääminen heitä vastaan oli jumalallista oikeutta.

Jotkut sotaretkistä olivat lähinnä iske ja sieppaa -operaatioita, joiden tarkoituksena oli vangita naisia ja lapsia sekä varastaa karjaa. Vähän sen jälkeen, kun Muhammad palasi Khaibarista, hän lähetti Umarin tällaiseen tehtävään erästä hawazinien klaania vastaan, jotka asuttivat aluetta Taifista koilliseen. Hawazinit olivat paimentolaisheimojen yhteenliittymä, johon myös Muhammadin kasvattiäiti Halima kuului, ja he asuivat laajalla alueella. He olivat torjuneet Muhammadin kutsun liittyä hänen uskontoonsa, minkä seurauksena hän hyökkäsi ja toivoi saavansa tuottoa, mutta Umar palasi tyhjin käsin: hawazinit olivat saaneet vihiä heidän tulostaan ja hajaantuneet läheisille vuorille mukanaan naisensa, lapsensa ja karjansa.

Abu Bakrilla oli parempi onni retkellä erästä fazarahien klaania vastaan aavikkoylängöllä satoja kilometrejä Yathribista koilliseen. Suoritettuaan aamun rukoukset ja odotettuaan kuuluisiko beduiinileiristä rukouskutsua, hän kävi joukkoineen yllätyshyökkäykseen. Huutaen "Tappakaa! Tappakaa!" he tekivät rynnäkön tappaen monia miehiä ja ottaen kiinni naiset, lapset ja karjan. Tätä hyökkäystä muisteli Salama al-Akwa, mies, joka ylpeili sillä, että oli yksinään taistellut muutamia ghaftanilaisia vastaan, kun nämä olivat varastaneet Muhammadin kameleita. Hänen kerrotaan leuhkineen kuinka hän oli surmannut miehiä seitsemästä suvusta ja vanginnut naiset ja lapset ennen kuin he olivat ehtineet paeta vuorille. Eräs nuori nainen oli ollut erityisen kaunis. Abu Bakr antoi naisen hänelle osuutena saaliista, mutta kun he pääsivät takaisin Yathribiin, Muhammad pyysi naista itselleen. Al-Akwa oli jo malttamattomana odottanut pääsevänsä makaamaan naisen kanssa, kunhan olisi varmistunut, ettei tämä ollut ennestään raskaana, mutta luopui hänestä vastahakoisesti, ja Muhammad vaihtoi naisen muutamaan uuteen käännynnäiseen, jotka olivat jääneet mekkalaisten vangeiksi.

Eräs näistä retkistä tuli tunnetuksi "myötäjäisretkenä". Yathribilainen uskovainen Hadrad tahtoi naida najjarilaisen naisen ja lupasi tälle myötäjäisiksi kaksisataa hopearahaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut varaa maksaa edes hääjuhlaa, saati sitten myötäjäisiä. Hän pyysi Muhammadia lainaamaan hänelle rahat, mutta Muhammad vain naureskeli, että aikoiko hän tosiaan maksaa niin paljon naisesta. Muhammad sanoi rahattomalle kosijalle, ettei hänellä ollut lainata sellaisia rahoja, mutta tarjosi hänelle mahdollisuutta ansaita rahat: Muhammad oli saanut tietoonsa, että beduiini nimeltään Rifa Qays oli aikeissa varastaa hänen kameleitaan. Tämä oli huhujen mukaan leiriytynyt lähelle Ghaban laaksoa, missä Muhammadin sotasaaliskameleita paimennettiin laitumella, joka oli jo pari kertaa aikaisemmin ollut ryöstön kohteena. Muhammad lähetti Hadrahin ja pari muuta miestä selvittämään tilanteen. Kirjallisuus ei kerro yksityiskohtia tästä retkestä, mutta Hadrah sai kuitenkin rahansa naimakauppaansa varten. Hadrah ylpeili jälkeenpäin, kuinka hän oli tappanut Rifan yllätyshyökkäyksessä: "Hyökkäsin hänen kimppuunsa ja katkaisin hänen kaulansa. Sitten juoksin leiriin huutaen 'Allahu Akbar!' Toverini tekivät samoin. Vannon, että he pakenivat epäjärjestyksessä ottaen mukaansa naiset, lapset ja sen omaisuuden minkä pystyivät. Ajoimme suuren osan heidän kameleistaan ja karjastaan Jumalan lähettilään luo. Menin hänen luokseen mukanani miehen pää. Hän antoi minulle myötäjäisiin kolmetoista kuormakamelia niistä, jotka olimme ryöstäneet. Niin pääsin naimisiin."

Ryöstöretket eivät aina päättyneet hyvin, sillä Muhammadin saalistustaktiikka alkoi nostaa vastustusta. Vähän Khaibarin kukistumisen jälkeen hän lähetti viisikymmentä ratsumiestä Awjan komennossa Mekan koillispuolella asuvia beduiineja vastaan, jotka olivat sukua hawazineille. Muhammad valitsi Awjan johtajaksi, koska hän oli kyseisestä heimosta ja hänellä oli näin suuremmat mahdollisuudet taivutella heidät kääntymään. Hän antoi ohjeeksi ensin "kutsua" maanmiehensä uskontoon. Jos he kieltäytyisivät, hänen pitäisi hyökätä. Awja teki virheen laittaessaan tiedustelijaksi toisen maanmiehensä, jonka hän uskoi olevan vannoutunut uskovainen, mutta joka osoittautuikin uskolliseksi omalle heimolleen ja varoitti näitä tulevasta hyökkäyksestä. Sotajoukko meni ansaan. Kun he saavuttivat beduiinien alueen, Awja teki Muhammadin ohjeen mukaan ja kehotti heimoa liittymään uskovaisiin tai kärsimään seuraukset. Kun heimon päällikkö vastasi "Me emme tarvitse sitä, mitä tarjoat" Ajwa ja hänen sotilaansa hyökkäsivät, mutta se oli heidän loppunsa. Beduiinien jousimiehet ampuivat nuolensa läheisiltä kukkuloilta kaataen monia ja beduiinien ratsuväki viimeisteli työn. Vain muutamat selvisivät takaisin Yathribiin.

Toinen katastrofi tapahtui, kun Muhammadin retkikunta hyökkäsi erästä toista beduiiniheimoa vastaan lähellä Fadakia, mutta nämä osoittautuivat ylivoimaisiksi ja kolmenkymmenen hengen joukosta jäi ainoastaan yksi henkiin. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun retkikunta oli viemässä varastamaansa karjaa kotiin Yathribiin. Suuri beduiinin sotajoukko saavutti heidät. Ainoastaan komentaja Bashir onnistui pakenemaan. Kostoksi Muhammad lähetti beduiineja vastaan kahdensadan miehen joukon ja asetti johtoon kokeneemman Ghalibin. Joukon mukana oli myös Zaidin poika Osama, joka oli silloin teini-ikäinen.  Ghalib onnistui tekemään murskaavan yllätyshyökkäyksen aamun koittaessa. Sotahuudon "Tappakaa! Tappakaa!" kaikuessa hyökkääjät ryntäsivät beduiinin leiriin ja surmasivat jokaisen miehen, jonka saivat käsiinsä. Sotajoukko palasi Yathribiin mukanaan vankeja, kameleita ja vuohia.

Tällä kostoretkellä Osama, innokkaana tappamaan vääräuskoisia, syyllistyi vakavaan syntiin, kun hän surmasi miehen sen jälkeen, kun tämä oli julistautunut uskovaiseksi. Taistelun aikana mies oli pilkannut häntä luvaten lähettää hänet Paratiisin tummasilmäisten kaunottarien käsivarsille. Osama ajoi häntä takaa ja surmasi hänet, vaikka mies viime hetkellä lausui uskontunnustuksen. Tällaiset pilkanteot taivaallisista huureista olivat yleisiä taisteluissa, samoin epätoivoiset viime hetken kääntymiset. Beduiinit oppivat Muhammadin uskonnon eriskummallisia uskomuksia puhellessaan leirinuotioilla, tehden pilkkaa niistä, erityisesti ajatuksesta taivaallisista naisista, niin kauniista, että niiden puolesta voisi kuolla, ja jotka annettiin palkinnoksi niille, jotka kuolivat Muhammadin puolesta. He oppivat myös juonikkaan tempun lausua taikasanat viimeisenä keinona jäädä henkiin - saadakseen shahadan suojan. Silloin pitäisi vain sanoa: "On vain yksi Jumala ja Muhammad on hänen lähettiläänsä", ja niin sinut säästetään. Tämän huono puoli oli se, että tästä uskonnosta ei voinut erota, sillä jos hylkäät sen myöhemmin, saat kuolemantuomion uskosta luopumisesta. Beduiini, jota Osama jahtasi, oli selvästi tietoinen tästä taikatempusta, sillä kun Osama sai hänet kiinni ja aikoi tappaa hänet, beduiini huusi: "On vain yksi Jumala, ja Muhammad on hänen lähettiläänsä!" Osamaa harmitti kuitenkin vielä pilkka tummasilmäisistä kaunottarista, joten hän tappoi miehen kaikesta huolimatta. Muhammad raivostui hänelle, kun sai tietää asiasta. Osama väitti vastaan: "Mutta Jumalan lähettiläs, hän sanoi sen ainoastaan välttyäkseen kuolemalta."

Muhammad piti Osamalle saarnan, jossa hän selitti terrorin teorian ja käytännön: ryöstöretkien, hyökkäysten ja tappamisten tarkoituksena oli pelotella ihmiset joko liittymään uskontoon tai maksamaan alamaisveroa. Olet voittanut silloin, kun saat ihmiset alistumaan. Tästä oli kyse, alistumisesta - vaikka se sitten tapahtuisikin vain kuoleman välttämiseksi. Jos he tunnustavat uskonsa, se on osoitus heidän alistumisestaan, heillä on silloin shahadan suojelus eikä heitä saa tappaa. Kun Muhammadin viha lopulta laantui, katuvainen Osama lupasi, ettei enää koskaan tappaisi ketään sillä tavalla.

Khaibarin valloitusta seuraavaa aikaa leimaa erityisesti Muhammadin röyhkeä laajentumishalu. Khaibarin vauraus sekä tulot almu- ja alamaisverosta antoivat hänelle mahdollisuuden käyttää suuria summia aseisiin ja hevosiin. Hänen terroripolitiikkansa yhdistettynä taivaallisen palkinnon lupauksiin ja pelotteluun helvetin kauhuilla alkoi tuottaa tulosta lisääntyneinä käännynnäisinä. Ihmisiä virtasi kaikkialta vannomaan hänelle uskollisuutta. Kokonaiset heimot alistuivat hänen valtaansa joko kääntymällä hänen uskontoonsa tai maksamalla sen sijasta alamaisveroa. Lisääntyneen väestön ansioista taistelussa kaatuneet oli nyt helpompi korvata uusilla miehillä. Muhammadia rohkaisi myös joidenkin tärkeiden mekkalaisten loikkaaminen hänen puolelleen. Kaksi huomattavaa sotapäällikköä - Khalid, Walidin poika, joka oli johtanut voittoisaa ratsuväen hyökkäystä Muhammadin joukkoja vastaan Uhudissa, ja Amr al-As, nouseva mekkalainen johtajakyky - matkustivat salaa Yathribiin ja vannoivat hänelle uskollisuutta. Heidän loikkauksensa tapahtui pian Khaibarin kukistumisen jälkeen. Kirjallisuus esittää heidän puolen vaihtonsa vilpittömällä uskoon tulolla: Jumala salli Muhammadin uskonnon valon tulla heidän sydämiinsä, mutta luultavammin heidän uskollisuusvalansa oli seurausta kylmästä laskelmoinnista. He ymmärsivät, että oli vain ajan kysymys ennen kuin Mekalle kävisi samoin kuin Khaibarille, ja he päättelivät, että oli heidän oman etunsa mukaista vaihtaa puolta.

Menestyksensä rohkaisemana Muhammad alkoi kaavailla laajentavansa valtakuntansa Arabian rajojen ulkopuolelle. Hämmästyttävällä mahtipontisuudella hän julisti, että Jumala haluaa koko maailman kääntyvän hänen uskontoonsa. Hän toisti entisen väitteensä: "Aikaisemmat profeetat on lähetetty omalle kansalleen, mutta minut on lähetetty koko ihmiskunnalle."

Tämän uskomuksensa mukaisesti hän lähetti kaikille alueen mahtimiehille kirjeen, jossa hän kutsui heidät ottamaan hänen uskontonsa - kirjeet toimitettiin Bysantin, Persian, Egyptin, Abessinian ja Ghassanidien hallitsijoille. Persiaa lukuunottamatta nämä kaikki olivat kristittyjä valtioita. Ojentaessaan pergamentille kirjoitetut kirjeet lähettiläille, hän sanoi heille: "Minut on lähetetty armoksi jokaiselle. Sen tähden, toimittakaa tämä viesti minulta, ja Jumala on teille armollinen."

Koska ei ollut hyvä kirjoittamaan, Muhammad saneli kirjeet kirjureille, ja räätälöi sisällön jokaiselle hallitsijalle erikseen. Persian hallitsijalle hän kirjoitti:
"Allahin, Armeliaan Armahtajan nimeen. Muhammadilta, Allahin Profeetalta, Kisralle, Farsin (Persia) hallitsijalle. Rauha hänelle, joka uskoo Allahiin ja Hänen Profeettaansa ja noudattaa heidän opastustaan. Todistan, ettei ole muita palvonnan arvoisia kuin Allah, joka on yksi ainoa eikä hänellä ole vertaisia, ja Muhammad on Hänen palvelijansa ja Profeettansa. Allah on tehnyt minusta profeetan ja lähettänyt minut koko maailmaan, jotta täyttäisin jokaisen elävän Allahin pelolla. Käänny islamiin ja olet turvassa. Jos kieltäydyt, kaikki zarathustralaisten synnit tulevat sinun päällesi.
-Allahin Profeetta Muhammad." 
Antaakseen kirjeille virallisen ilmeen Muhammadilla oli sinettisormus, johon oli kaiverrettu teksti "Allahin lähettiläs", ja jota käytettiin leimaamaan vaha, jolla kirjeet sinetöitiin.

Suurin osa hallitsijoista ei ollut edes kuullut Muhammadista ja pitivät kirjeitä harhaisena pötypuheena, mutta heitä kiinnosti tietää, mitä oli niiden röyhkeyden takana. Persian kuningas oli niin raivoissaan, että hän repi kirjeen ja määräsi Jemenin kuvernöörin, joka oli Persian vasalli, vangitsemaan Muhammadin ja tuomaan tämän hänen eteensä, mutta kuningas joutui murhatuksi vallankaappauksessa ennen kuin käskyä ehdittiin välittää eteenpäin. Kun Bysantin keisari Herakleios Konstantinopolissa luki kirjeen, hän tunki sen haaroväliinsä ilmaistaakseen mielipiteensä siitä ja lähetti kaartin Hijazin arabien luo ottamaan selvää tästä Muhammadista. He pidättivät kolmekymmentä miestä, joista yksi oli Abu Sufyan, joka sattui olemaan Gazassa liiketoimien vuoksi. Mekan päällikkö kertoi Herakleiokselle mitä tiesi, mutta käytti varovaista kieltä siltä varalta, että hänen sanansa päätyisivät Muhammadin korviin. Hänen oli ollut mahdollista varustaa karavaani matkaan Hudaibiyyan rauhansopimuksen ansiosta eikä hän halunnut vaarantaa Mekan kauppasuhteita, jotka sopimus oli jälleen mahdollistanut pohjoisten alueiden kanssa, suututtamalla Muhammadin.

Lukuunottamatta Abessinian kuningasta, jolla oli pitkäaikaiset yställiset suhteet Muhammadiin, ainoa hallitsija, joka osoitti ystävällisyyttä, oli Herakleioksen nimittämä Egyptin kuvernööri. Alexandrian päämajastaan hän lähetti kiitoksen kirjeestä: kaksi nuorta koptilaista orjaa Marian ja Shirinin, mustan eunukin Maburin ja valkoisen naarasmuulin. Kuvernöörin ystävällisellä eleellä oli luultavasti vaikutusta myös abessinialaisiin, jotka pitivät Muhammadin uskontoa vainottuna kristittynä lahkona. Muhammad piti Marian jalkavaimonaan ja antoi Shirinin runoilijapuhemiehelleen Hassan Thabitille.

Ghassanidien päällikkö al-Harith, Shimrin poika, jonka istuin oli Damaskoksessa, vastasi Muhammadin kirjeeseen avoimella halveksunnalla. Ghassanidit olivat huomattava kristitty arabiheimo, joka asutti suurta osaa nykyisestä Jordaniasta. Bysantin vasalleina heidän maansa toimi puskurivyöhykkeenä beduiinien ryöstöretkiä vastaan, ja he toimittavat sotilaita Bysantin ja Persian loputtomiin kahakoihin. On mahdollista, että Herakleioksen saama kirje tuli hänelle "kristittyjen arabian kuninkaan" välityksellä, millä nimellä al-Harith tunnettiin. Al-Harith sai kirjeen joko Dihya Khalifalta - enkeli Gabrielin kaksoisolennolta - tai sotilaalta nimeltä Shuja. Luettuaan kirjeen päällikön kerrottiin heittäneen sen maahan ja sanoneen: "Kuka hyvänsä tulee vaatimaan minulta maatani, minä marssin häntä vastaan vaikka hän olisi Jemenissä ja lähetän miehet tuomaan hänet eteeni." Hän laittoi lähettilään matkoihinsa sanoen: "Kerro herrallesi mitä olet nähnyt."

Muhammad lähetti vielä toisen asiamiehen Syyriaan. Tästä ei kerrota yksityiskohtia, mutta on mahdollista, että hän teki näin siksi, ettei ollut saanut vastausta Bysantin keisarilta, joka oli ainoastaan määrännyt hankkimaan tietoja Muhammadista. Tällä kertaa kävikin niin, että Herakleios oli pyhiinvaelluksella Jerusalemissa juhlistaen viimeisintä Bysantin voittoa Persialaisista, jossa he olivat saaneet uudelleen haltuunsa Levantin ja palauttaneet Pyhän Ristin Jerusalemiin persialaisten hallusta. On mahdollista, että Muhammad toivoi lähettiläänsä tapaavan keisarin matkan varrella ja voisi ojentaa kirjeen henkilökohtaisesti. Mutta lähettiläs ei koskaan päässyt perille. Hänet pysäytettiin Kuolleenmeren itäpuolella paikassa nimeltä Muta, ja alueen ghassanilainen kuvernööri Shurahbil surmautti hänet. Muhammad vastasi teloitukseen kokoamalla tähän asti suurimman armeijansa - kolmetuhatta miestä - hyökätäkseen Shurahbilia vastaan. Hän nimitti entisen adoptoidun poikansa Zaidin johtoon, sekä serkkunsa Jafarin, joka yksi Alin vanhemmista veljistä, ja aina luotettavan Rawahan toiseksi ja kolmanneksi päälliköksi. Joukkoon kuului Mekan maahanmuuttajien ja Yathribin käännynnäisten lisäksi beduiinikäännynnäisiä. He kokoontuivat Yathribin pohjoispuolella, missä Muhammad antoi viime hetken ohjeensa ja Paratiisia käsittelevän kannustuspuheen ennen kuin lähetti heidät matkaan.

On mahdollista, että bysanttilaiset tappoivat lähettilään tahallisesti saadakseen houkuteltua Muhammadin, tämän nyt julistettua itsensä Bysantin viholliseksi, ulos Yathribista, jotta hänet voitaisiin eliminoida. Kuvernöörinä Shurahbil ei olisi surmannut lähettilästä kysymättä ensin Ghassanidien kuninkaalta, joka puolestaan olisi kysynyt luvan hallitsijaltaan Herakleiokselta. Tätä ajatusta tukee se, että Herakleioksen veli Theodore odotti Muhammadia suuren armeijan kanssa Mutassa. Se oli järkytys Zaidille. Kun hän oli noin päivämarssin päässä Mutasta, tiedustelijat ilmoittivat valtavasta bysanttilaisesta armeijasta ja huhut kertoivat, että sitä johti itse Herakleios. Zaid neuvotteli alaistensa kanssa sanan lähettämisestä Muhammadille ja vahvistusten pyytämisestä, sekä uusien ohjeiden odottamisesta, mutta jotkut heistä, kuten Rawaha, halusivat tulla marttyyreiksi ja jatkaa hyökkäystä. Rawaha, joka tunnettiin runoilijana, oli sepittänyt muutaman kuolemaa kaipaavan säkeen ennen lähtöä Yathribista. Hän piti voimallisen marttyyriutta ylistävän puheen, jossa näkyi Muhammadin vaikutus: "Te ette pidä siitä mitä olette tulleet hakemaan - marttyyriutta. Me emme taistele vihollista vastaan lukumäärällä, miehillä tai ylivoimalla, vaan käymme heitä vastaan tällä uskonnolla, jonka Jumala on meille antanut. Lähtekäämme! Kumpikin lopputulos on hyvä: voitto tai marttyyrius." Ja niin he lähtivät pohjoiseen ylivoimaista vihollista vastaan.

Toisin kuin aikaisemmissa taisteluissa Mutan taistelusta ei ole juurikaan yksityiskohtia, ehkä siksi, että se oli katastrofi Muhammadin armeijalle. Taistelu käytiin Mutassa. Zaid, Jafar ja Rawaha saivat surmansa. Kirjallisuus kertoo verisiä yksityiskohtia Jafarin kohtalosta, kun hän kuoli pidellen sotalippua: ensin toinen ja sitten toinen käsivarsi hakattiin irti, jolloin hän piteli lippua rintaansa vasten käsiensä tyngillä kunnes kuolema korjasi hänet. Rawahan kuolemasta kerrotaan, että hän haavoittui ja poistui taistelukentältä, mutta rohkaisi itseään lausumalla runon säkeitä hänen varmasta pääsystään Paratiisiin ja Muhammadin lupaamista taivaallisista neidoista. Kerrotaan, että joku antoi hänelle palan lihaa, jotta hän saisi vahvistusta, mutta hän heitti sen pois ja sanoi itselleen: "Ja vieläkö sinä olet hengissä?" Hän ryntäsi bysanttilaisia vastaan, jotka repivät hänet palasiksi. Armeijan pelasti täydelliseltä tuholta vain uuden käännynnäisen ja Mekan entisen sotilaskomentajan Khalidin nopea toiminta. Hän otti komennon ja organisoi vetäytymisen. Tästäkään ei ole enempää yksityiskohtia, mutta voidaan kuvitella, että pääjoukko pakeni kapeata vuorisolaa pitkin ja jälkijoukko uhrasi itsensä pitääkseen ylivoimaisen vihollisen loitolla kuten spartalaiset Thermopylaissa.

Kirjallisuus vähättelee tappion häpeällisyyttä väittämällä, että Bysantin armeijassa oli kaksisataatuhatta sotilasta, vaaleaihoisia bysanttilaisia rykmenttejä ja tummapintaisia kristittyjä arabeja paikallisista heimoista. Virallisesti vain kahdeksan Muhammadin seuraajaa lasketaan kuolleiden joukkoon. Jotkut tutkijat ehdottavat, että Bysantin armeijan koko oli vain kaksi tai kolme kertaa suurempi kuin Muhammadin joukot, mutta niillä oli parempi varustus ja sotilaat olivat persialaisia vastaan käydyissä sodissa harjaantuneita. Muhammadin tappiot olivat luultavasti satoja miehiä - suurimmalta osaltaan tuoreita käännynnäisiä tai opportunistisia beduiineja, sillä heidän nimiään ei koskaan mainita kirjoituksissa.

Muhammad vuodatti asianmukaiset kyyneleet surmattujen puolesta, erityisesti serkkunsa Jafarin, ja antoi lausunnon heidän palkinnostaan. He olivat kaikki nyt Paratiisissa, mutta toiset saivat suuremman kunnian kuin toiset. Saarnastuolivaltaistuimeltaan hän julisti näkynsä heistä: "Näin Jafarin enkelinä, lentämässä Paratiisiin, hänen etummaiset sulkansa veressä. Ja näin Zaidin hänen alapuolellaan, ja minä sanoin: 'Minun mielestäni Zaid ei ole yhtään alempi kuin Jafar.' Silloin Gabriel tuli ja sanoi: 'Totisesti, Zaid ei ole alempi kuin Jafar. Mutta me arvostamme Jafaria enemmän, sillä hän on sinun sukulaisesi.'" Uskovaiset ottivat tarinan tosissaan ja kutsuivat Jafaria siitä lähtien "Lentäjäksi".

Kuolemaa kaipaavan Rawahan suhteen Muhammad oli ensin kitsas ylistyksessään. Hän julisti, että Rawahan täytyi astua Paratiisiin sivuovesta helmiportin sijasta. Tämän khazarijilaiset heimoveljet olivat järkyttyneitä kuullessaan tämän. Eikö hän ollut kuitenkin kuollut Allahin ja hänen lähettiläänsä puolesta? Muhammad selitti heille, että haavoituttuaan Rawaha epäröi mennä kuolemaansa, ja siksi hän sai käyttää vain sivuporttia Paratiisiin, mutta joka tapauksessa hän oli kyllä Paratiisissa. "Kun hän sai haavan, hän vetäytyi pois. Mutta hän moitti itseään, sai takaisin rohkeutensa, tuli marttyyriksi ja pääsi Paratiisiin", Muhammad selitti.

Ibn Kathir kertoo, että Rawahan heimoveljet olivat "varsin huojentuneita" tämän kuullessaan.


PARATIISIN TUMMASILMÄISET KAUNOTTARET. Muhammad kannusti toisia kuolemaan asiansa puolesta lupaamalla heille palkinnoksi ikuista seksiä ja viinin loputtomia nautintoja Paratiisissa. 

Totisesti odottaa voitto niitä, jotka pelkäävät Jumalaa, heidän ovat hedelmä- ja viinitarhat, nuoruutta uhkuvat neidot, heidän ikäisensä, ja puhdasta viiniä täydet pikarit. Ei heille siellä turhuutta puhuta eikä valheita jutella. Se on Herrasi antama palkka, ansioiden mukainen lahja. (Koraani 78:31-36)


---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 29, "Jihad! Jihad! Jihad!" (ss. 378-389)

Aikaisemmat käännökset samasta kirjasta löytyvät osoitteesta https://kaikkimuhammadista.blogspot.fi/


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti