Bill Warnerin Sharialakia toisuskoisille jatkuu keskustelulla dhimmeistä. Islaminoppineet väittävät, että islam on kristinuskon ja juutalaisuuden veljesuskonto, ja että kristityistä ja juutalaisista huolehditaan ja heitä suojellaan, mikäli heistä tulee dhimmejä.
Kun Muhammad muutti Medinaan, se oli puoliksi juutalainen, mutta Muhammad hävitti heidät. Sen jälkeen hän käänsi katseensa Khaibarin varakkaisiin juutalaisiin. Hän hyökkäsi Khaibariin ilman, että sen asukkaat olivat mitenkään antaneet siihen syytä, ja murskasi heidät. He menettivät kaiken omaisuutensa ja heistä tuli kolmannen luokan kansalaisia, dhimmejä. Juutalaisten piti alistua sharialle, heillä ei ollut poliittista valtaa, mutta heidän sallittiin pitää uskontonsa. Dhimmeinä heidän tuli maksaa vuosittaista veroa, jizyaa, joka oli puolet heidän tuloistaan.
Sharia sanoo:
o11.0 ISLAMILAISEN VALTION KAFIRIT
o11.1 Kristittyjen ja juutalaisten, mutta ei mormonien (1), kanssa tehdään virallinen sopimus (dhimma), Heistä tulee dhimmejä.
o11.3 Dhimmien tulee noudattaa islamin sääntöjä.
He maksavat jizyaa, dhimmeiltä perittävää henkiveroa.
Jos dhimmit noudattavat sääntöjä, valtio suojelee heitä. Heidän sallitaan harjoittaa omaa uskontoaan ja ylläpitää omaa tuomioistuintaan ja lakejaan.
Seuraavaksi kristittyjen kanssa vuonna 637 jKr tehty sopimus dhimmisäännöistä. Säännöt ovat samanlaiset juutalaisille ja muille dhimmeille.
UMARIN SOPIMUS
Meidän ei ole lupa rakentaa kaupungeissamme tai niiden läheisyyteen uusia luostareita, kirkkoja, nunnaluostareita tai keljaa. Meillä ei myöskään ole lupa korjata niitä, päivällä tai yöllä, kun ne raunioituvat tai ne sijaitsevat muslimien asuinalueella.
Meidän on pidettävä ovemme avoinna ohikulkijoille ja matkustavaisille. Meidän on tarjottava majapaikka kaikille ohikulkeville muslimeille kolmen päivän ajan.
Emme saa tarjota turvapaikkaa kirkoissamme tai taloissamme vakoilijoille, emmekä saa piilottaa heitä muslimeilta.
Emme saa julistaa uskontoamme julkisesti tai käännyttää siihen ketään. Emme saa estää ketään keskuudessamme kääntymästä islamiin heidän niin halutessaan.
Meidän on osoitettava kunnioitusta muslimeita kohtaan, ja meidän on luovutettava istumapaikkamme, kun he tahtovat istuutua.
Me emme saa jäljitellä muslimeita pukeutumalla samanlaisiin vaatteisiin kuin he.
Emme saa ratsastaa satulassa emmekä kantaa miekkaa tai minkäänlaista asetta, emmekä pitää niitä hallussamme.
Emme saa käyttää arabialaista tekstiä sineteissämme.
Emme saa myydä käyneitä juomia (alkoholia).
Meidän on ajeltava otsamme (pidettävä lyhyttä otsatukkaa nöyrtymisen osoituksena).
Meidän on aina pukeuduttava samalla tavoin missä hyvänsä olemme, ja meidän on pidettävä zunar vyötäisillämme. (Kristittyjen ja juutalaisten on pukeuduttava erityisellä tavalla).
Me emme saa pitää ristejä tai kirjojamme näkyvillä tien päällä tai muslimien markkinoilla. Saamme soittaa kirkonkelloja vain hyvin hiljaa. Emme saa korottaa ääntämme, kun saatamme kuolleitamme hautaan. Emme saa ottaa sellaisia orjia, jotka on varattu muslimeille.
Emme saa rakentaa talojamme korkeammiksi kuin muslimien talot.
Jos joku tahallaan lyö muslimia, tämä sopimus ei ole enää voimassa.
(Al-Turushi, Siraj Al-Muluk, s. 229-30)
Dhimmi ei voi todistaa sharia-tuomioistuimessa eikä näin ollen voi voittaa riita-asiaa muslimia vastaan. Dhimmi ei saa kritisoida Muhammadia tai kertoa muslimille kristinuskosta.
Sharia ja dhimmiys selittävät miten Turkki, Egypti, Pohjois-Afrikka, Libanon, Syyria, Irak ja Etiopia, jotka olivat kristittyjä maita, muuttuivat islamilaisiksi. Jihadin ansiosta muslimit saivat poliittisen vallan ja he saattoivat sharia-lain voimaan. Silloin kaikista kristityistä tuli dhimmejä. Vuosisatojen jizya-verotus ja kolmannen luokan kansalaisen asema sai heidät kääntymään islamiin. Sharia-laki ja dhimmiys hävitti kristinuskon islamilaisista maista. Läntinen sivilisaatio ei voi menestyä sharia-lain alaisuudessa.
(1) Sharia-käsikirja kirjoitettiin 1300-luvulla, mormonit ovat myöhempää perua.
Vuonna 622 (v. 1 islamilaisessa kalenterissa, AH 1) Muhammad lähti Mekasta Medinaan (Yathribiin), joka sijaitsee noin 300 kilometriä pohjoiseen Arabian niemimaalla. Medinassa Muhammad perusti puolisotilaallisen järjestön, joka tuli levittämään hänen ja hänen uskontonsa vaikutuspiiriä läpi Arabian. Koska islamissa ei ole koskaan tehty eroa poliittis-sotilaallisen ja uskonnollisen välille, tämä kehityskulku oli islamilaisten periaatteiden mukaan aivan luonnollinen. Kuolemaansa mennessä (v. 632) Muhammad oli laajentanut ryöstö- ja taisteluretkillä kontrolliaan suurimpaan osaan eteläistä Arabiaa. Näiden alueiden vallattujen kansojen oli joko alistuttava muslimivaltaan ja maksettava suojeluvero tai käännyttävä islamiin.
Jihadin ensimmäinen suuri aalto: arabit, v. 622–750
Elämänsä loppuvaiheessa Muhammad lähetti kirjeitä Lähi-idän suurille hallitsijoille vaatien näitä alistumaan määräysvaltaansa. Tämä poistaa sen väärinkäsityksen, että profeetta olisi aikonut pysäyttää islamin laajenemisen Arabiaan. On vain loogista, että yhdellä ja ainoalla totuuden uskonnolla, jonka on paljastanut lopullinen ja voimallisin profeetta, tulisi olla maailmanlaajuinen valta. Niinpä kun Muhammad oli taistellut Arabian niemimaan kansoja vastaan ja alistanut nämä, hänen seuraajansa Abu Bakr, Umar, Uthman ja Ali (jotka tunnetaan neljänä ”oikeaanjohdettuna” kalifinia) ja muut kalifit taistelivat Lähi-idän, Afrikan, Aasian ja Euroopan kansoja vastaan ja alistivat nämä Allahin nimessä.
Sahih al-Bukhari 4:53:386; Jubair bin Haiya on kertonut: Umar {toinen kalifi} lähetti muslimit suurin maihin taistelemaan pakanoita vastaan. Kun saavuimme vihollismaahan, Khosraun {Persian} edustaja tuli 40 000 taistelijan kanssa ja tulkki nousi ylös sanoen: ”Puhukoon yksi teistä kanssani!” Al-Mughira vastasi: ”Profeettamme, Herramme lähettiläs, on määrännyt meidät taistelemaan teitä vastaan, kunnes palvotte yksin Allahia ja maksatte jizyaa (ts. veroa); ja profeettamme on ilmoittanut meille, että Herramme sanoo: ”Jokainen, joka joukostamme tulee tapetuksi (ts. marttyyriksi), pääsee paratiisiin elämään sellaista ylellistä elämää, jollaista ei ole koskaan nähty, ja jokaisesta, joka meistä jää henkiin, tulee herrasi.”
Harjoittaen oman aikakautensa salamasotaa islam levittäytyi Muhammadin kuolemaa seuranneiden vuosikymmenten aikana nopeasti Bysantin, Persian ja Länsi-Euroopan alueille. Natisevista Bysantin ja Persian valtakunnista, jotka olivat heikentyneet keskinäisissä taisteluissa, ei ollut paljon vastusta tälle odottamattomalle hyökkäykselle. Arabimuslimiarmeijat hyökkäsivät Pyhään maahan, valloittivat nykyisen Irakin ja Iranin alueet, pyyhkäisivät sitten yli Pohjois-Afrikan Espanjaan ja lopulta Ranskaan. Muslimien hyökkäys saatiin lopulta pysäytettyä Poitiersin/Toursin taistelussa lähellä Pariisia v. 732. Idässä jihad tunkeutui syvälle Keski-Aasiaan.
Samoin kuin Muhammad oli ryövännyt vihollisensa, hänen seuraajansa ryöstivät valloitetut alueet puhtaiksi vauraudesta ja työvoimasta; nämä alueet olivat Arabian ankeita hiekkoja verrattomasti rikkaampia niin materiaalisesti kuin kulttuurillisestikin. Lähes yhdessä yössä Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Persian ja Iberian edistyneemmät sivilisaatiot näkivät maanviljelyksensä, kansallisten uskontojensa ja väestöjensä tuhoutuvan ja tulevan rosvotuiksi.
Lukuun ottamatta kourallista muurien suojaamia kaupunkeja, jotka onnistuivat neuvottelemaan ehdollisesta antautumisesta, nuo maat kärsivät lähes täydellisen katastrofin.
Bat Ye’or, johtava tutkija islamin ekspansion ja ei-muslimien kohtelemisen osalta on tehnyt mittaamattoman arvokkaan palveluksen kokoamalla ja kääntämällä lukuisia primäärilähdedokumentteja, joissa kuvataan islamilaisen valloituksen vuosisatoja. Hän on sisällyttänyt nämä dokumentit töihinsä, jotka käsittelevät islamin historiaa ja ei-muslimien ahdinkoa islamilaisen vallan alla. Jihadin historiassa siviilien teurastus, kirkkojen turmeleminen ja maaseudun ryövääminen ovat olleet arkipäivää. Tässä on Mikael Syyrialaisen kuvaus muslimien invaasiosta Kappadokiaan (Turkin eteläosassa) v. 650 kalifi Umarin hallitessa:
… kun Muawiya {muslimikomentaja} saapui {Eukaitaan Armeniassa} hän määräsi kaikki asukkaat surmattaviksi; hän asetti vartijat siten, että kukaan ei päässyt pakenemaan. Kerättyään kaupungin kaiken omaisuuden he alkoivat kiduttaa johtajia, jotta nämä näyttäisivät, minne tavarat {aarteet} oli kätketty. Taiyayet {muslimiarabit} ottivat kaikki orjiksi – miehet, naiset, pojat ja tytöt – ja he irstailivat paljon onnettomassa kaupungissa: he tekivät törkeitä siveettömyyksiä kirkkojen sisällä. He palasivat maahansa iloiten. (Mikael Syyrialainen, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 276–7.)
Seuraava muslimihistorioitsijalta Ibn al-Athirilta (1160–1233) peräisin oleva kuvaus ryöstöretkistä Pohjois-Espanjaan ja Ranskaan 700–800-luvuilla huokuu pelkästään tyytyväisyyttä siitä tuhoamisen laajuudesta, joka kohdistettiin vääräuskoisiin, mukaan luettuna taisteluihin osallistumattomiin siviileihin.
Vuonna 177 <17. huhtikuuta 793> Espanjan ruhtinas Hisham lähetti vihollisalueelle Abd al-Malik b. Abd al-Wahid b. Mugithin komentaman suuren armeijan, joka teki yllätyshyökkäyksiä niinkin kauas kuin Narbonneen ja Jarandaan. Tämä kenraali hyökkäsi ensin Jarandaan, jossa oli frankkien eliittivaruskunta; hän tappoi urheimmat, tuhosi kaupungin muurit ja tornit ja melkein onnistui valtaamaan kaupungin. Sen jälkeen hän marssi Narbonneen, jossa hän toisti samat toimet. Tunkeutuen sitten eteenpäin hän polki jalkojensa alle Cerdagnen maan {lähellä Andorraa Pyreneillä}. Useiden kuukausien ajan hän kulki tämän maan halki joka suuntaan raiskaten naisia, tappaen sotureita, tuhoten linnoituksia, polttaen ja ryöstäen kaiken ja pakottaen vihollisen pakenemaan kaaoksessa. Hän palasi vahingoittumattomana raahaten mukanaan, Allah yksin tietää, kuinka paljon sotasaalista. Tämä on yksi muslimien kuuluisimmista matkoista Espanjaan. Vuonna 223 <2. joulukuuta 837> Abd ar-Rahman b. al Hakam, Espanjan valtias, lähetti armeijan Alavaa vastaan; se leiriytyi lähelle Hisn al-Gharatia, jonka se valloitti; se anasti sieltä löytämänsä sotasaaliin, tappoi asukkaat ja vetäytyi vieden naiset ja lapset vankeina mukanaan. Vuonna 231 <6. syyskuuta 845> muslimiarmeija eteni vääräuskoisten alueelle Galiciaan, jossa se ryöväsi ja joukkomurhasi kaikki. Vuonna 246 <27. maaliskuuta 860> Muhammad b. Abd ar-Rahman eteni monine joukkoineen ja suurine sotilaskoneistoineen kohti Pamplonan aluetta. Hän alisti valtaansa, raunioitti ja runteli tämän alueen, jossa hän ryöväsi ja kylvi kuolemaa. (Ibn al-Athir, Annals, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 281–2.)
Jihadin ensimmäinen aalto nielaisi suuren osan Bysantin, Visigoottien, Frankkien ja Persian valtakunnista jättäen vastasyntyneen islamilaisen imperiumin kontrolloimaan aluetta, joka ylsi Etelä-Ranskasta läpi Espanjan etelään, Pohjois-Afrikan läpi itään Intiaan ja pohjoiseen Venäjälle. Varhain toisen vuosituhannen alussa idästä tullut mongoli-invaasio heikensi suuresti islamilaista imperiumia ja teki lopun arabien ylivallasta sen sisällä.
Jihadin toinen suuri aalto: turkkilaiset, v. 1071–1683
Noin 25 vuotta ennen kuin ensimmäinen ristiretkiarmeija lähti Keski-Euroopasta liikkeelle kohti Pyhää maata, turkkilaisten (ottomaanien) armeijat aloittivat hyökkäyksen kristittyä Bysantin valtakuntaa vastaan, joka oli hallinnut nykyisen Turkin aluetta aina siitä asti, kun Rooman imperiumin pääkaupunki oli siirretty Konstantinopoliin v. 325. Manzikertin taistelussa v. 1071 kristittyjen joukot kärsivät kohtalokkaan tappion, mikä jätti suuren osan Anatoliaa (Turkkia) avoimeksi invaasiolle. Tämän jihadin toisen aallon pysäytti väliaikaisesti latinalaisen armeijan hyökkäys ristiretkien aikana (ks. luku 4.1), mutta ennen 1300-luvun alkua turkkilaiset uhkasivat Konstantinopolia ja itse Eurooppaa.
Lännessä roomalaiskatoliset armeijat pakottivat muslimijoukot vähä vähältä alaspäin, kunnes v. 1492 nämä karkotettiin lopullisesti Iberian niemimaalta (reconquista). Itä-Euroopassa islam kuitenkin jatkoi valta-asemassa. Eräs merkittävimmistä taisteluista maahan tunkeutuneiden muslimien ja alueen kantaväestön välillä oli Kosovon taistelu v. 1389. Siinä turkkilaiset tuhosivat Serbian kuninkaan Pyhän Lasaruksen johtaman monikansallisen armeijan, vaikka heidän etenemisensä kohti Eurooppaa oli merkittävästi hidastunut. Aina 600-luvulta asti jatkuneiden lukuisten yritysten jälkeen Konstantinopoli, itäisen kristikunnan jalokivi, luhistui lopulta v. 1453 sulttaani Mahomet II:n armeijan edessä. Jottei jihadin ensimmäisen aallon hirmutekoja luettaisi tekijöiden ”arabialaisuuden” syyksi, turkkilaiset osoittivat olevansa täysin kykeneviä toteuttamaan Koraanin ja sunnan periaatteita. Kirjassaan ”Jihad” Paul Fregosi kuvaa näkymää, joka seurasi lopullista hyökkäystä Konstantinopoliin:
Useat tuhannet henkiin jääneet olivat etsineet turvaa katedraaleista: aateliset, palvelijat, tavalliset kansalaiset, heidän vaimonsa ja lapsensa, papit ja nunnat. He lukitsivat niiden valtavat ovet, rukoilivat ja odottivat. {Kalifi} Mahomet {II} oli antanut joukoille vapaat kädet. He raiskasivat, nunnien ollessa tietenkin ensimmäisiä uhreja, ja teurastivat. Ainakin 4 000 tapettiin ennen kuin Mahomet lopetti joukkomurhan puolilta päivin. Hän määräsi muezzinin {rukouskutsun huutajan} kiipeämään Hagia Sofian kirkon saarnastuoliin ja omistamaan rakennuksen Allahille. Siitä lähtien se on ollut moskeija. Asukkaista 50 000, yli puolet väestöstä, kerättiin yhteen ja otettiin orjiksi. Kuukausia sen jälkeen orjat olivat halvinta kauppatavaraa Turkin markkinoilla. Mahomet pyysi, että kuolleen keisarin ruumis tuotaisiin hänen luokseen. Jotkut turkkilaiset sotilaat löysivät sen ruumiskasasta ja tunnistivat Konstatinukseksi {XI} saappaita koristavien kultaisten kotkien perusteella. Sulttaani määräsi hänen päänsä katkaistavaksi ja asetettavaksi keisari Justinianin pronssisen ratsastajapatsaan alle hevosen jalkojen väliin. Myöhemmin pää balsamoitiin ja lähetettiin Ottomaanien valtakunnan suurimpiin kaupunkeihin kansalaisten huviksi. Seuraavaksi Mahomet käski tuomaan luokseen henkiin jääneen suurherttua Notarasin ja kysyi häneltä kaikkien tärkeimpien aatelisten, virkamiehien ja kansalaisten nimiä ja osoitteita, jotka Notaras antoikin hänelle. Nämä kaikki pidätettiin, ja näiden kaulat katkaistiin. Sadistisesti hän osti omistajiltaan {ts. muslimikomentajilta} korkea-arvoisia vankeja, jotka oli otettu orjiksi, nauttiakseen näiden mestaamisesta heidän edessään. (Fregosi: ”Jihad”, 256–7.)
Tämä jihadin toinen, turkkilainen aalto eteni pisimmillään Wienin epäonnistuneisiin valtausyrityksiin vuosina 1529 ja 1683. Jälkimmäisen yhteydessä Puolan kuninkaan Juhana III Sobieskin komentamat roomalaiskatoliset joukot torjuivat Kara Mustafan johtaman muslimiarmeijan. Sitä seuranneina vuosikymmeninä ottomaanit ajettiin takaisin alas läpi Balkanin, vaikka heitä ei koskaan heitetty täysin ulos Euroopan mantereelta. Silti, vaikka maailmanvaltainen jihad kangerteli, muslimien maitse ja meritse tekemät ryöstöretket kristittyjä vastaan jatkuivat, ja kristittyjä siepattiin orjuuteen niinkin kaukaa kuin Irlannista 1800-luvulla.
Dhimmiys
Islamin ei-muslimeihin kohdistama vaino ei ole millään muotoa rajoittunut jihadiin, vaikka se on islamin maailman ja muun maailman välinen perussuhde. Sen jälkeen kun jihad on päättynyt tietyssä paikassa vääräuskoisen alueen valloittamiseen, nk. dhimma eli suojelusopimus voidaan suoda valloitetuille ”Kirjan kansoille”, joilla historiallisesti on tarkoitettu juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia. Dhimma säätää, että vääräuskoisten elämä ja omaisuus vapautetaan jihadista siksi aikaa kun muslimihallitsijat sen sallivat, mikä yleensä on tarkoittanut niin pitkää aikaa kuin ei-muslimialamaiset – dhimmit – ovat osoittautuneet taloudellisesti hyödyllisiksi islamilaiselle valtiolle. Koraani (9:29) määrittelee, että dhimmien on maksettava erityistä jizyaa (veroa), joka on räikeä menetelmä, jolla muslimiherrat käyttävät dhimmejä hyväkseen. Mutta jizyan funktio ei ole pelkästään taloudellinen; sen tarkoitus on myös nöyryyttää dhimmejä ja iskostaa näille islamin ylemmyyttä. Al-Mahili, 1400-luvulla elänyt muslimiteologi, selittää:
{Jizyan} maksun päivänä heidät {dhimmit} kootaan julkiselle paikalle, kuten suqille {kauppapaikalle}. Heidän tulisi seistä siellä odottamassa alhaisimmalla ja saastaisimmalla paikalla. Lakia edustavat virkailijat tulee sijoittaa heidän yläpuolelleen, ja heidän tulee omaksua mitä uhkaavin asenne niin, että dhimmeistä, samoin kuin muista, näyttää, että tehtävänämme on halventaa heitä riistämällä heiltä heidän omaisuutensa. He tulevat oivaltamaan, että oikeastaan teemme heille palveluksen hyväksyessämme heiltä jizyan ja antaessamme heidän mennä vapaasti. (Al-Maghili, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 361).
Islamin laki säätää dhimmeille erilaisia rajoituksia, jotka kaikki ovat peräisin Koraanista ja sunnasta. Al-Damanhuri, joka toimi 1600-luvulla johtajana Kairon yliopistossa, muslimimaailman arvovaltaisimmassa opinahjossa, tiivistää seuraavassa satojen vuosien islamilaisen käsityksen dhimmi-ihmisten oikeasta kohtelusta:
…aivan samoin kuin dhimmeiltä on kielletty kirkkojen rakentaminen, myös muut asiat on heiltä kielletty. He eivät saa antaa apua uskottomalle muslimia vastaan … pystyttää ristiä islamilaisessa kokoontumispaikassa … nostaa lippujaan salkoon juhlapäivinään; kantaa aseita … tai säilyttää niitä kotonaan. Jos he tekevät jotain tämänkaltaista, heitä on rangaistava ja aseet on takavarikoitava. … Profeetan seuraajat sopivat näistä menettelyistä osoittaakseen vääräuskoisten häpeällisen alennustilan ja suojellakseen heikosti uskovan uskoa. Sillä jos vähäuskoinen näkee heitä nöyryytettävän, hän ei kallistu heidän uskoaan kohtaan, mikä voisi tapahtua, jos hän näkisi heidät vallassa, ylpeinä tai ylellisissä tamineissa. Nähdessään oman ahdinkonsa ja köyhyytensä tämä kaikki voisi saada hänet arvostamaan heitä ja tuntemaan vetoa heitä kohtaan. Uskottomia kohtaan osoitettu arvostus on kuitenkin epäuskoa. (Al-Damanhuri, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 382).
Kristityt, juutalaiset ja zarathustralaiset Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja suuressa osassa Eurooppaa kärsivät vuosisatojen ajan dhimman sortorajoitteiden alla. Näiden dhimmi-ihmisten asema on monin tavoin verrattavissa entisten orjien asemaan sodanjälkeisessä Amerikan etelässä. Koska muslimiherrat kielsivät dhimmeiltä palvonnallisten rakennusten rakentaminen ja olemassa olevien korjaamisen, halvaannuttivat heidät taloudellisesti jizyalla, nöyryyttivät sosiaalisesti, harjoittivat laillista diskriminointia sekä pitivät heitä ylipäätään jatkuvassa heikkouden ja haavoittuvuuden tilassa, ei pitäisi olla yllättävää, että dhimmit hupenivat lukumäärältään ja hävisivät monin paikoin kokonaan. Vuosisatoja jatkunut islamilaisen sivilisaation rappeutuminen, jonka syy on yleisesti väärinymmärretty, on helposti selitettävissä väestötieteellisesti dhimmipopulaatioiden vähenemisellä. Nämä olivat toimineet teknisen ja hallinnollisen taidon tärkeimpinä vetureina.
Jos dhimmi rikkoo dhimman ehtoja – vaikkapa harjoittamalla omaa uskontoaan liian näkyvästi tai laiminlyömällä asiaankuuluvan kunnioituksenosoittamisen muslimille – silloin jihad otetaan takaisin käyttöön. Eri aikoina islamin historiassa dhimmi-ihmiset nousivat alamaisstatuksensa yläpuolelle, ja tämä toimi usein sopivana syynä muslimiväestön väkivaltaisille kostotoimille, sillä nämä uskoivat dhimmien rikkoneen dhimman ehtoja. Islamia puolustelevat muslimit viittaavat usein keskiaikaiseen Andalusiaan (maurilaiseen Espanjaan) eräänlaisena monikulttuurisena ihannemaana, jossa islamilainen hallitus salli juutalaisten ja kristittyjen nousta koulutuksen ja valtionhallinnon portaikoissa. Meille ei kuitenkaan kerrota sitä, että seurauksena tästä rasitteiden höllentämisestä oli muslimirahvaan laajalle levinnyt mellakointi, joka tappoi satoja dhimmejä, pääosin juutalaisia. Kieltäytymällä kääntymästä islamiin ja hairahtumalla pois dhimman perinteisistä rajoitteista dhimmit valitsivat epäsuorasti ainoan Koraanin salliman vaihtoehdon: kuoleman.
Jihad nykyaikana
Wienin porteilla v. 1683 tapahtuneen tappion jälkeen alkoi islamin alueen strategisen heikkenemisen jakso, jonka aikana nousevat eurooppalaiset siirtomaavallat hallitsivat sitä kasvavassa määrin. Koska dar al-islam oli materiaalisesti heikompi kuin länsi, se oli kykenemätön suorittamaan laajamittaista sotaretkiä vääräuskoisten alueelle. Islamilainen imperiumi, jota tuolloin hallitsivat ottomaaniturkkilaiset, joutui tyytymään yhä ahnaampien eurooppalaisten valtojen pitämiseen loitolla.
Vuonna 1856 lännen painostus pakotti ottomaanihallinnon lakkauttamaan dhimman, jonka alaisuudessa imperiumin ei-muslimialamaiset olivat joutuneet työskentelemään. Tämä tarjosi entisille dhimmeille siihen asti tuntemattoman mahdollisuuden sosiaaliselle ja henkilökohtaiselle kehittymiselle, mutta se myös lietsoi mielipahaa oikeaoppisissa muslimeissa, joiden mielestä tämä rikkoi shari’aa ja Allahin muslimeille antamaa ylivertaisuuden asemaa suhteessa vääräuskoisiin.
1800-luvun loppupuolella jännitteet imperiumin eurooppalaisten alamaisten keskuudessa purkautuivat avoimiksi, kun ottomaanihallinto v. 1876 joukkomurhasi 30 000 bulgarialaista väittäen näiden kapinoineen ottomaanihallitusta vastaan. Bulgarian itsenäistymiseen johtaneen lännen väliintulon jälkeen ottomaanihallinto ja sen muslimialamaiset hermostuivat yhä enemmän toisten ei-muslimiryhmien pyrkimyksistä saavuttaa itsenäisyys.
Tällaisen ilmapiirin vallitessa tapahtui v. 1896 armenialaisten kansanmurhan ensi vaihe, jonka yhteydessä tapettiin noin 250 000 armenialaista. Sekä siviilit että sotilashenkilöt ottivat osaa joukkoteurastukseen. Kirjassaan ”The Burning Tigris” Peter Balakian on dokumentoinut tämän koko hirvittävän tarinan. Mutta 1890-luvun verilöyly oli vasta alkusoittoa vuoden 1915 paljon laajemmalle joukkomurhalle, joka vaati noin 1,5 miljoonan ihmisen hengen. Vaikka monet tekijät olivat myötävaikuttamassa teurastukseen, ei ole väärin sanoa, että joukkomurhissa ei ollut kyse mistään muusta kuin jihadista armenialaisia vastaan, joilla ei ollut enää dhimman tarjoamaa suojaa. Kun Ottomaanien imperiumi v. 1914 liittyi mukaan ensimmäisen maailmansodan taisteluihin keskusvaltojen puolella, julistettiin virallinen kristinuskonvastainen jihad.
Edistääkseen jihadin ajatusta sheikh-ul-Islamin {Ottomaanien valtakunnan korkea-arvoisimman uskonnollisen johtajan} julkilausuma kutsui muslimimaailmaa nousemaan ja joukkomurhaamaan kristityt sortajansa. ”Oi, muslimit”, dokumentissa sanottiin, ”te, jotka olette onnellisuuden lumossa ja vaaroja uhmaten uhraamaisillanne elämänne ja etunne oikean asian puolesta, kokoontukaa nyt imperiumin valtaistuimen ympärille.” Ikdamissa turkkilainen sanomalehti, joka oli juuri siirtynyt saksalaiseen omistukseen, alleviivasi jihadin ajatusta: ”Vihollistemme teot ovat tuoneet alas Allahin vihan. Toivon kajastus on ilmaantunut. Kaikkien muhamettilaisten – nuorten ja vanhojen, naisten, miesten ja lasten – on täytettävä velvollisuutensa. … Jos teemme sen, niin alistettujen muhamettilaisten kuningaskuntien vapautuminen on taattu.” … Eräässä pamfletissa sanottiin: ”Jumala palkitsee sen, joka tappaa joko salaa tai avoimesti yhdenkin uskottoman niistä, jotka hallitsevat meitä.” (Siteerattu Peter Balakianin kirjasta ”The Burning Tigris”, 169–70.)
Kristinuskonvastainen jihad kulminoitui v. 1922 Smyrnassa Välimeren rannikolla, jossa turkkilaisten armeija joukkomurhasi 150 000 kreikkalaista kristittyä liittoutuneiden sota-alusten välinpitämättömien silmien alla. Kaiken kaikkiaan vuosina 1896–1923 noin 2,5 miljoonaa kristittyä tapettiin ensimmäisessä modernin ajan kansanmurhassa, minkä Turkin hallitus on kiistänyt tähän päivään asti.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun islamilainen imperiumi hajosi, itsenäiset muslimikansakunnat ja valtioiden sisäiset jihadistiryhmät ovat käyneet eri jihadeja ympäri maapalloa. Kaikkein pitkällisin kamppailu on suuntautunut Israelia vastaan, joka on suorittanut sen anteeksiantamattoman synnin, että se on pystyttänyt dar al-harbin uudelleen alueelle, joka oli sitä ennen osa dar al-islamia. Muihin huomattavia jihadeja ovat Neuvostoliittoa vastaan käyty jihad Afganistanissa, bosnialaismuslimien jihad serbejä vastaan entisessä Jugoslaviassa, albaanimuslimien jihad serbejä vastaan Kosovossa ja tshetsheenien jihad Venäjää vastaan Kaukasuksella. Jihadeja on käyty myös kaikkialla Pohjois-Afrikassa, Filippiineillä, Thaimaassa, Kashmirissa ja koko joukossa muita paikkoja ympäri maailmaa. Lisäksi muslimit ovat tehneet ylivoimaisen enemmistön terrori-iskuista ympäri maailmaa, mukaan lukien tietenkin näyttävät hyökkäykset 9.11.2001 Yhdysvalloissa, 3.11.2004 Espanjassa ja 7.7.2005 Iso-Britanniassa. (Seikkaperäinen luettelo muslimien hyökkäyksistä löytyy osoitteesta http://www.thereligionofpeace.com/.)
Tosiasia on, että sellaisten konfliktien prosenttiosuus nykymaailmassa, joihin ei sisälly islamia, on varsin pieni. Islam on tulossa takaisin.
Umarin sopimus laadittiin Muhammadin seuraajan kalifi Umarin ja hänen voittamiensa kristittyjen ja juutalaisten välille. Sopimus perustui Muhammadin esimerkille siitä, miten voitettuja kansoja tuli käsitellä. Siinä annetaan juutalaisille ja kristityille säännöt, miten heidän tulee toimia, jotta he eivät enää joutuisi jihadin uhreiksi. Sopimus muodostaa pohjan Umarin ehdoille.
Koraanin jae 9:29 määrää muslimien ja toisuskoisten suhteesta:
Taistelkaa niitä vastaan, jotka, vaikka ovat saaneet Kirjoituksen, eivät usko Jumalaan eivätkä viimeiseen päivään, eivät pyhitä sitä, minkä Jumala ja Hänen lähettiläänsä ovat selittäneet pyhäksi, eivätkä tunnusta totista uskontoa, taistelkaa, kunnes he auliisti maksavat veronsa ja tunnustavat alistuvansa.
Islamin terminologiassa "Kirjan kansat" viittaavat kristittyihin ja juutalaisiin - heillä on kirja (siihen aikaan muilla uskonnoilla ei ollut kirjaa). Valloituksessa heillä oli kolmas vaihtoehto kuoleman ja islamiin kääntymisen lisäksi; eläminen sharian alaisuudessa alempina ihmisinä ja kärsiminen erilaisista nöyryytyksistä, joista yksi oli jizya - vero, jota perittiin vain toisuskoisilta. Toisuskoisia kutsutaan dhimmeiksi.
Sopimuksessa on sovittu seuraavanlaisista ehdoista:
Niin kauan kun dhimmit eivät riko ehtoja, heihin ei kohdisteta jihadin väkivaltaa (lohikäärme pidetään kytkettynä).
Jos ehtoja rikotaan (vaikka rikkojana olisi vain yksi dhimmeistä) jihadistinen väkivalta aloitetaan koko dhimmiyhteisöä vastaan.
Siitä johtuen dhimmit joutuvat elämään jatkuvan pelon alaisuudessa. Jokainen dhimmi ja koko dhimmiyhteisö joutuvat olemaan jatkuvasti varuillaan, ettei kukaan riko ehtoja ja saa aikaiseksi katastrofia.
Entä mitä muita ehtoja kuin kuin toisuskoisten veroa eli jizyaa, dhimmien tulee noudattaa?
Dhimmeille on kiellettyä:
Islamin ja Muhammadin kritisointi. Islamia ja Muhammadia saa ainoastaan ylistää.
Umarin ehtojen kritisointi: heidän alistamisekseen tehdyn sopimuksen kritisointi.
Todistaminen muslimia vastaan oikeudessa.
Islamin opiskelu - tämä pitää dhimmit tietämättöminä islamin opetuksista.
Muslimin herjaaminen.
Puolustautuminen muslimin hyökkäystä vastaan edes itsepuolustukseksi. Rangaistuksena muslimia vastaan nostetun käden amputointi.
Uskonnollisten symbolien esilläpito.
Tässä on vain osa ehdoista. Ne on valittu havainnollistamaan sitä, miksi asia on vielä tänä päivänä ajankohtainen - palataan siihen myöhemmin. Ehdoista on maantieteellisiä ja historiallisia muunnelmia, mutta kaikissa niissä toistuu sama teema - toisuskoisten nöyryyttäminen ja alistaminen ja monien eri syrjintämuotojen soveltaminen.
Ehdot toimivat myös yhdessä toisten ehtojen kanssa. Jos esimerkiksi muslimi syytti kristittyä vakavasta rikoksesta, kuten muslimien käännyttämisestä kristinuskoon, kristityn oma todistus ei pätenyt oikeudessa.
Dhimmit olivat "suojeltuja" niin kauan kuin he noudattivat ehtoja. Jos dhimmiyhteisö (tai yksi sen jäsenistä) rikkoi sääntöjä, oli paikallisen muslimiyhteisön velvollisuus aloittaa pyhä sota, jihad, heitä vastaan.
Tärkein lopputulos tästä tilanteesta oli toisuskoisten halu välttää kaikkia ristiriitatilanteita muslimien kanssa ja valvoa toinen toistaan, jotta kukaan yksittäinen henkilö ei aiheuttaisi "suojelun" loppumista.
Pakistan on muslimivaltio, jossa Umarin ehdot ovat edelleenkin voimassa joiltain osin. Maaliskuussa 2003 kristittyä henkilö syytettiin jumalanpilkasta, jonka seurauksena noin 3000 muslimia hyökkäsi kristityn Josefin yhdyskuntaa vastaan Lahoressa, polttaen kaksi kirkkoa ja 160 kristittyä kotia.
Vuonna 2009 Gojrassa kahdeksan kristittyä poltettiin elävältä, 100 taloa ryöstettiin ja 50 kotia sytytettiin tuleen toisen jumalanpilkkasyyteksen vuoksi.
Voimme hyvin ymmärtää, miksi dhimmit elävät jatkuvassa huolessa koko yhdyskunnasta omien tekojensa mahdollisista seurauksista.
Bangladeshissa toukokuun viidentenä 2014, kolmituhatpäinen muslimijoukko hyökkäsi hindujen koteihin ja temppeleihin, koska kahden nuoren väitettiin pilkanneen "profeetta" Muhammadia Facebookissa.
Nämä ovat vain muutama esimerkki, jotka osoittavat, miten Ehtoja sovelletaan käytäntöön ja että ne ovat voimassa vielä nykyäänkin. Islamin uskonto ei ole koskaan hylännyt niitä, eikä tule koskaan hylkäämään, koska, realistisesti, se ei voi tehdä sitä. Voit lukea useita muita esimerkkejä Ehtojen soveltamisesta nykypäivänä lukemalla Raymond Ibrahimin nettisivua "Bulletin of Christian Persecution". Hänen kirjansa "Crucified Again: Exposing Islam's New War on Christianity" on myös hyvin informatiivinen.
Saatat ehkä ajatella, että islamin lain, sharian, merkitys on vähenemässä. Ei ole. Viimeisten 60:n vuoden aikana sharia on levinnyt ja voimistunut maailmanlaajuisesti. Lue täältä.
Ja tämä tuo meidät nykyhetkeen.
Muslimivähemmistöt ei-muslimimaissa ovat tuoneet sharian mukanaan. Umarin ehdot ovat yksinkertaisesti osajoukko shariasta, joka määrää miten muslimien tulee kohdella toisuskoisia, jotka he ovat alistaneet valtansa alle.
Saatat tietysti sanoa, että se mitä muslimit tekevät hinduille tai kristityille tai muille toisuskoisille Bangladeshissa tai Pakistanissa ei ole meidän asiamme. Tämä on omantunnon kuolema.
Saatat sanoa, ettei meitä ole alistettu kenenkään valtaan. Se vain osittain totta. Valloitus on käynnissä.
Umarin ehtoja pannaan toimeen tänä päivänä ihan nenämme edessä. Ei siksi, että maamme olisi valloitettu, vaan siksi, että niistä on tullut normikäytäntöjä. Joskus noudatamme Ehtoja hyväntahdon osoituksena ja välttääksemme syrjintää; joskus taas noudatamme niitä jihadistisen terrorismin tai levottomuuksin pelossa; joskus niitä noudatetaan ilman sen kummempaa miettimistä.
Jokainen, joka elää tänään muslimien keskuudessa, tietää että islamin tai Muhammadin avoin kritisointi on vaarallista. Tästä on monia esimerkkejä: vuonna 2004 Theo van Gogh murhattiin, koska hän oli tehnyt elokuvan, joka kritisoi islamin asennetta naisia kohtaan; 1989 Salman Rushdie joutui piiloutumaan, koska oli kirjoittanut kirjan "Saatanalliset säkeet", hänen japanilainen kääntäjänsä murhattiin; 2004 tanskalaisten pilakuvajupakka aiheutti mielenosoituksia, joissa kuoli 162 ihmistä, jälleen osoittaen, kuinka muslimit tappavat ihmisiä syistä, jotka ovat täysin epäsuhdassa "loukkaukseen".
Tästä pienestä otoksesta voidaan johtaa kaksi selvää periaatetta: (1) kirjoittaja, joka on kirjoittanut jotain, mikä voidaan tulkita islaminvastaiseksi, pitää tappaa; (2) kuka tahansa voidaan tappaa, jotta voidaan kostaa ei-muslimeille. Molemmat näistä noudattavat Umarin ehtoja.
Tällaisten tekojen ja uhkausten vuoksi monet julkaisut eivät julkaisseet pilakuvia. Julkisuuden henkilöt nousivat puolustamaan uskontoa, josta he eivät tienneet mitään. Ne jotka heiluttivat venettä julkaisemalla pilakuvat, jotuivat tuomituiksi väkivallalla uhkailevien muslimien sijasta.
Tämä on jälleen linjassa Ehtojen ja dhimmiväestön käytöksen kanssa. He tuntevat itsensä haavoittuvaiseksi ja pelkäävät. Dhimmiväestö alkaa vahtia itseään estääkseen yksilöitä laukaisemasta muslimiväkivaltaa. Tämä strategia noudattaa ideaa, että toisuskoisten on vältettävä käytöstä, joka voisi hermostuttaa muslimeja.
Periaate, jonka mukaan toisuskoisten ei tule haastaa muslimeita heidän käytöksestään tai uskomuksistaan, on tullut hyväksytyksi. Vain islamin ylistys on sallittua. Tämä on alistumista - etenkin, kun islamin uskonto julistaa toisuskoisten alistamista.
Britanniassa ja monissa Euroopan maissa on säädetty lakeja islamin kritisoinnin estämiseksi. "Rotu- ja uskontoviha" -laki (The Race and Religious Hatred Act 2006) määrää, että henkilö voidaan tuomita kahdeksi vuodeksi vankilaan, jos hän "...puhuu tai käyttäytyy uhkaavasti, tai panee esille kirjoitettua materiaalia, joka on uhkaavaa ... jos hänen aikomuksenaan on aiheuttaa uskonnollista vihaa".
Miten tässä sitten todistetaan aikomus? Onko yritys varoittaa kansalaisia erottelevasta ja ylivaltaan pyrkivästä uskonnosta sama asia kuin vihanlietsonta sen uskonnon seuraajia vastaan? Jos on, niin silloin ei ole mitään tapaa varoittaa sellaisesta uskonnosta. Kuka tästä hyötyy? Ei ainakaan mahdolliset uhrit.
Tämä todella tapahtuu juuri nyt. Paul Weston, joka on ehdokkaana Euroopan Parlamenttiin, pidätettiin Guildhallin edustalla, Winchesterissä toukokuun 26. 2014, koska hän lainasi Winston Churchillin "islamin tuomiota" (damning assesment of Islam). Häntä syytettiin kyseisen lainkohdan mukaan rotuun ja uskontoon kohdistuvasta vihapuheesta.
Yllä kuvattu tapahtuma on vielä yksi esimerkki dhimmiydestä käytännössä. Kaiken tämän puheen syrjinnästä ja vähemmistöjen suojelusta takana on jotain, joka selittää miksi tällaista tapahtuu: pelko. Pelko siitä, että muslimit kohdistavat kostonsa kaikkiin, koska yksi henkilö on loukannut islamia.
Huomaa, että sanaa "Islamofobia" käytetään usein silloin, kun kuvaillaan niitä, jotka esittävät islamista kriittisiä mielipiteitä. Mitä se tarkoittaa?
Se ei tarkoita oikein mitään; se on suunniteltu pelotteluun, jotta dhimmit saadaan käyttäytymään Ehtojen edellyttämällä tavalla. Se sisältää sekoituksen viestejä, joilla on selvä sanoma:
Fobia tarkoittaa järjetöntä ja liioiteltua pelkoa, johon ei ole todellista syytä. Pelko on kielteinen reaktio ja Ehtojen mukaan ainoastaan islamin ylistys on sallittua.
Sana myös ilmaisee inhoa tai vihaa islamia kohtaan. Tämä on myös kielteinen reaktio ja Umarin ehtojen mukaan ainoastaan islamin ylistys on sallittua.
Niinpä jos olet myönteinen islamia kohtaan, olet hyvä ihminen; mutta jos ole kielteinen islamia kohtaan, olet paha ihminen. Tämä aiheuttaa haluttomuutta tutustua lähemmin islamiin ja päättää itse mitä mieltä siitä olet. Tämä vaalii tietämättömyyttä islamista, mikä on myöskin Umarin ehtojen yksi sopimuskohta.
Olen yrittänyt antaa sinulle jonkin käsityksen siitä, mitkä Umarin ehdot ovat, miten niitä sovelletaan muslimimaissa ja kuinka niitä otetaan käyttöön ei-muslimimaissa.
