Mitä lännen tulee tietää: Perusteet
Mitä lännen tulee tietää: Badrin, Uhudin ja Medinan taistelut, Mekan valloitus
Mitä lännen tulee tietää: Jihad
Vuonna 622 (v. 1 islamilaisessa kalenterissa, AH 1) Muhammad lähti Mekasta Medinaan (Yathribiin), joka sijaitsee noin 300 kilometriä pohjoiseen Arabian niemimaalla. Medinassa Muhammad perusti puolisotilaallisen järjestön, joka tuli levittämään hänen ja hänen uskontonsa vaikutuspiiriä läpi Arabian. Koska islamissa ei ole koskaan tehty eroa poliittis-sotilaallisen ja uskonnollisen välille, tämä kehityskulku oli islamilaisten periaatteiden mukaan aivan luonnollinen. Kuolemaansa mennessä (v. 632) Muhammad oli laajentanut ryöstö- ja taisteluretkillä kontrolliaan suurimpaan osaan eteläistä Arabiaa. Näiden alueiden vallattujen kansojen oli joko alistuttava muslimivaltaan ja maksettava suojeluvero tai käännyttävä islamiin.
Jihadin ensimmäinen suuri aalto: arabit, v. 622–750
Elämänsä loppuvaiheessa Muhammad lähetti kirjeitä Lähi-idän suurille hallitsijoille vaatien näitä alistumaan määräysvaltaansa. Tämä poistaa sen väärinkäsityksen, että profeetta olisi aikonut pysäyttää islamin laajenemisen Arabiaan. On vain loogista, että yhdellä ja ainoalla totuuden uskonnolla, jonka on paljastanut lopullinen ja voimallisin profeetta, tulisi olla maailmanlaajuinen valta. Niinpä kun Muhammad oli taistellut Arabian niemimaan kansoja vastaan ja alistanut nämä, hänen seuraajansa Abu Bakr, Umar, Uthman ja Ali (jotka tunnetaan neljänä ”oikeaanjohdettuna” kalifinia) ja muut kalifit taistelivat Lähi-idän, Afrikan, Aasian ja Euroopan kansoja vastaan ja alistivat nämä Allahin nimessä.
Sahih al-Bukhari 4:53:386; Jubair bin Haiya on kertonut: Umar {toinen kalifi} lähetti muslimit suurin maihin taistelemaan pakanoita vastaan. Kun saavuimme vihollismaahan, Khosraun {Persian} edustaja tuli 40 000 taistelijan kanssa ja tulkki nousi ylös sanoen: ”Puhukoon yksi teistä kanssani!” Al-Mughira vastasi: ”Profeettamme, Herramme lähettiläs, on määrännyt meidät taistelemaan teitä vastaan, kunnes palvotte yksin Allahia ja maksatte jizyaa (ts. veroa); ja profeettamme on ilmoittanut meille, että Herramme sanoo: ”Jokainen, joka joukostamme tulee tapetuksi (ts. marttyyriksi), pääsee paratiisiin elämään sellaista ylellistä elämää, jollaista ei ole koskaan nähty, ja jokaisesta, joka meistä jää henkiin, tulee herrasi.”
Harjoittaen oman aikakautensa salamasotaa islam levittäytyi Muhammadin kuolemaa seuranneiden vuosikymmenten aikana nopeasti Bysantin, Persian ja Länsi-Euroopan alueille. Natisevista Bysantin ja Persian valtakunnista, jotka olivat heikentyneet keskinäisissä taisteluissa, ei ollut paljon vastusta tälle odottamattomalle hyökkäykselle. Arabimuslimiarmeijat hyökkäsivät Pyhään maahan, valloittivat nykyisen Irakin ja Iranin alueet, pyyhkäisivät sitten yli Pohjois-Afrikan Espanjaan ja lopulta Ranskaan. Muslimien hyökkäys saatiin lopulta pysäytettyä Poitiersin/Toursin taistelussa lähellä Pariisia v. 732. Idässä jihad tunkeutui syvälle Keski-Aasiaan.
Samoin kuin Muhammad oli ryövännyt vihollisensa, hänen seuraajansa ryöstivät valloitetut alueet puhtaiksi vauraudesta ja työvoimasta; nämä alueet olivat Arabian ankeita hiekkoja verrattomasti rikkaampia niin materiaalisesti kuin kulttuurillisestikin. Lähes yhdessä yössä Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Persian ja Iberian edistyneemmät sivilisaatiot näkivät maanviljelyksensä, kansallisten uskontojensa ja väestöjensä tuhoutuvan ja tulevan rosvotuiksi.
Lukuun ottamatta kourallista muurien suojaamia kaupunkeja, jotka onnistuivat neuvottelemaan ehdollisesta antautumisesta, nuo maat kärsivät lähes täydellisen katastrofin.
Bat Ye’or, johtava tutkija islamin ekspansion ja ei-muslimien kohtelemisen osalta on tehnyt mittaamattoman arvokkaan palveluksen kokoamalla ja kääntämällä lukuisia primäärilähdedokumentteja, joissa kuvataan islamilaisen valloituksen vuosisatoja. Hän on sisällyttänyt nämä dokumentit töihinsä, jotka käsittelevät islamin historiaa ja ei-muslimien ahdinkoa islamilaisen vallan alla. Jihadin historiassa siviilien teurastus, kirkkojen turmeleminen ja maaseudun ryövääminen ovat olleet arkipäivää. Tässä on Mikael Syyrialaisen kuvaus muslimien invaasiosta Kappadokiaan (Turkin eteläosassa) v. 650 kalifi Umarin hallitessa:
… kun Muawiya {muslimikomentaja} saapui {Eukaitaan Armeniassa} hän määräsi kaikki asukkaat surmattaviksi; hän asetti vartijat siten, että kukaan ei päässyt pakenemaan. Kerättyään kaupungin kaiken omaisuuden he alkoivat kiduttaa johtajia, jotta nämä näyttäisivät, minne tavarat {aarteet} oli kätketty. Taiyayet {muslimiarabit} ottivat kaikki orjiksi – miehet, naiset, pojat ja tytöt – ja he irstailivat paljon onnettomassa kaupungissa: he tekivät törkeitä siveettömyyksiä kirkkojen sisällä. He palasivat maahansa iloiten. (Mikael Syyrialainen, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 276–7.)
Seuraava muslimihistorioitsijalta Ibn al-Athirilta (1160–1233) peräisin oleva kuvaus ryöstöretkistä Pohjois-Espanjaan ja Ranskaan 700–800-luvuilla huokuu pelkästään tyytyväisyyttä siitä tuhoamisen laajuudesta, joka kohdistettiin vääräuskoisiin, mukaan luettuna taisteluihin osallistumattomiin siviileihin.
Vuonna 177 <17. huhtikuuta 793> Espanjan ruhtinas Hisham lähetti vihollisalueelle Abd al-Malik b. Abd al-Wahid b. Mugithin komentaman suuren armeijan, joka teki yllätyshyökkäyksiä niinkin kauas kuin Narbonneen ja Jarandaan. Tämä kenraali hyökkäsi ensin Jarandaan, jossa oli frankkien eliittivaruskunta; hän tappoi urheimmat, tuhosi kaupungin muurit ja tornit ja melkein onnistui valtaamaan kaupungin. Sen jälkeen hän marssi Narbonneen, jossa hän toisti samat toimet. Tunkeutuen sitten eteenpäin hän polki jalkojensa alle Cerdagnen maan {lähellä Andorraa Pyreneillä}. Useiden kuukausien ajan hän kulki tämän maan halki joka suuntaan raiskaten naisia, tappaen sotureita, tuhoten linnoituksia, polttaen ja ryöstäen kaiken ja pakottaen vihollisen pakenemaan kaaoksessa. Hän palasi vahingoittumattomana raahaten mukanaan, Allah yksin tietää, kuinka paljon sotasaalista. Tämä on yksi muslimien kuuluisimmista matkoista Espanjaan. Vuonna 223 <2. joulukuuta 837> Abd ar-Rahman b. al Hakam, Espanjan valtias, lähetti armeijan Alavaa vastaan; se leiriytyi lähelle Hisn al-Gharatia, jonka se valloitti; se anasti sieltä löytämänsä sotasaaliin, tappoi asukkaat ja vetäytyi vieden naiset ja lapset vankeina mukanaan. Vuonna 231 <6. syyskuuta 845> muslimiarmeija eteni vääräuskoisten alueelle Galiciaan, jossa se ryöväsi ja joukkomurhasi kaikki. Vuonna 246 <27. maaliskuuta 860> Muhammad b. Abd ar-Rahman eteni monine joukkoineen ja suurine sotilaskoneistoineen kohti Pamplonan aluetta. Hän alisti valtaansa, raunioitti ja runteli tämän alueen, jossa hän ryöväsi ja kylvi kuolemaa. (Ibn al-Athir, Annals, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 281–2.)
Jihadin ensimmäinen aalto nielaisi suuren osan Bysantin, Visigoottien, Frankkien ja Persian valtakunnista jättäen vastasyntyneen islamilaisen imperiumin kontrolloimaan aluetta, joka ylsi Etelä-Ranskasta läpi Espanjan etelään, Pohjois-Afrikan läpi itään Intiaan ja pohjoiseen Venäjälle. Varhain toisen vuosituhannen alussa idästä tullut mongoli-invaasio heikensi suuresti islamilaista imperiumia ja teki lopun arabien ylivallasta sen sisällä.
Jihadin toinen suuri aalto: turkkilaiset, v. 1071–1683
Noin 25 vuotta ennen kuin ensimmäinen ristiretkiarmeija lähti Keski-Euroopasta liikkeelle kohti Pyhää maata, turkkilaisten (ottomaanien) armeijat aloittivat hyökkäyksen kristittyä Bysantin valtakuntaa vastaan, joka oli hallinnut nykyisen Turkin aluetta aina siitä asti, kun Rooman imperiumin pääkaupunki oli siirretty Konstantinopoliin v. 325. Manzikertin taistelussa v. 1071 kristittyjen joukot kärsivät kohtalokkaan tappion, mikä jätti suuren osan Anatoliaa (Turkkia) avoimeksi invaasiolle. Tämän jihadin toisen aallon pysäytti väliaikaisesti latinalaisen armeijan hyökkäys ristiretkien aikana (ks. luku 4.1), mutta ennen 1300-luvun alkua turkkilaiset uhkasivat Konstantinopolia ja itse Eurooppaa.
Lännessä roomalaiskatoliset armeijat pakottivat muslimijoukot vähä vähältä alaspäin, kunnes v. 1492 nämä karkotettiin lopullisesti Iberian niemimaalta (reconquista). Itä-Euroopassa islam kuitenkin jatkoi valta-asemassa. Eräs merkittävimmistä taisteluista maahan tunkeutuneiden muslimien ja alueen kantaväestön välillä oli Kosovon taistelu v. 1389. Siinä turkkilaiset tuhosivat Serbian kuninkaan Pyhän Lasaruksen johtaman monikansallisen armeijan, vaikka heidän etenemisensä kohti Eurooppaa oli merkittävästi hidastunut. Aina 600-luvulta asti jatkuneiden lukuisten yritysten jälkeen Konstantinopoli, itäisen kristikunnan jalokivi, luhistui lopulta v. 1453 sulttaani Mahomet II:n armeijan edessä. Jottei jihadin ensimmäisen aallon hirmutekoja luettaisi tekijöiden ”arabialaisuuden” syyksi, turkkilaiset osoittivat olevansa täysin kykeneviä toteuttamaan Koraanin ja sunnan periaatteita. Kirjassaan ”Jihad” Paul Fregosi kuvaa näkymää, joka seurasi lopullista hyökkäystä Konstantinopoliin:
Useat tuhannet henkiin jääneet olivat etsineet turvaa katedraaleista: aateliset, palvelijat, tavalliset kansalaiset, heidän vaimonsa ja lapsensa, papit ja nunnat. He lukitsivat niiden valtavat ovet, rukoilivat ja odottivat. {Kalifi} Mahomet {II} oli antanut joukoille vapaat kädet. He raiskasivat, nunnien ollessa tietenkin ensimmäisiä uhreja, ja teurastivat. Ainakin 4 000 tapettiin ennen kuin Mahomet lopetti joukkomurhan puolilta päivin. Hän määräsi muezzinin {rukouskutsun huutajan} kiipeämään Hagia Sofian kirkon saarnastuoliin ja omistamaan rakennuksen Allahille. Siitä lähtien se on ollut moskeija. Asukkaista 50 000, yli puolet väestöstä, kerättiin yhteen ja otettiin orjiksi. Kuukausia sen jälkeen orjat olivat halvinta kauppatavaraa Turkin markkinoilla. Mahomet pyysi, että kuolleen keisarin ruumis tuotaisiin hänen luokseen. Jotkut turkkilaiset sotilaat löysivät sen ruumiskasasta ja tunnistivat Konstatinukseksi {XI} saappaita koristavien kultaisten kotkien perusteella. Sulttaani määräsi hänen päänsä katkaistavaksi ja asetettavaksi keisari Justinianin pronssisen ratsastajapatsaan alle hevosen jalkojen väliin. Myöhemmin pää balsamoitiin ja lähetettiin Ottomaanien valtakunnan suurimpiin kaupunkeihin kansalaisten huviksi. Seuraavaksi Mahomet käski tuomaan luokseen henkiin jääneen suurherttua Notarasin ja kysyi häneltä kaikkien tärkeimpien aatelisten, virkamiehien ja kansalaisten nimiä ja osoitteita, jotka Notaras antoikin hänelle. Nämä kaikki pidätettiin, ja näiden kaulat katkaistiin. Sadistisesti hän osti omistajiltaan {ts. muslimikomentajilta} korkea-arvoisia vankeja, jotka oli otettu orjiksi, nauttiakseen näiden mestaamisesta heidän edessään. (Fregosi: ”Jihad”, 256–7.)
Dhimmiys
Islamin ei-muslimeihin kohdistama vaino ei ole millään muotoa rajoittunut jihadiin, vaikka se on islamin maailman ja muun maailman välinen perussuhde. Sen jälkeen kun jihad on päättynyt tietyssä paikassa vääräuskoisen alueen valloittamiseen, nk. dhimma eli suojelusopimus voidaan suoda valloitetuille ”Kirjan kansoille”, joilla historiallisesti on tarkoitettu juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia. Dhimma säätää, että vääräuskoisten elämä ja omaisuus vapautetaan jihadista siksi aikaa kun muslimihallitsijat sen sallivat, mikä yleensä on tarkoittanut niin pitkää aikaa kuin ei-muslimialamaiset – dhimmit – ovat osoittautuneet taloudellisesti hyödyllisiksi islamilaiselle valtiolle. Koraani (9:29) määrittelee, että dhimmien on maksettava erityistä jizyaa (veroa), joka on räikeä menetelmä, jolla muslimiherrat käyttävät dhimmejä hyväkseen. Mutta jizyan funktio ei ole pelkästään taloudellinen; sen tarkoitus on myös nöyryyttää dhimmejä ja iskostaa näille islamin ylemmyyttä. Al-Mahili, 1400-luvulla elänyt muslimiteologi, selittää:
{Jizyan} maksun päivänä heidät {dhimmit} kootaan julkiselle paikalle, kuten suqille {kauppapaikalle}. Heidän tulisi seistä siellä odottamassa alhaisimmalla ja saastaisimmalla paikalla. Lakia edustavat virkailijat tulee sijoittaa heidän yläpuolelleen, ja heidän tulee omaksua mitä uhkaavin asenne niin, että dhimmeistä, samoin kuin muista, näyttää, että tehtävänämme on halventaa heitä riistämällä heiltä heidän omaisuutensa. He tulevat oivaltamaan, että oikeastaan teemme heille palveluksen hyväksyessämme heiltä jizyan ja antaessamme heidän mennä vapaasti. (Al-Maghili, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 361).
Islamin laki säätää dhimmeille erilaisia rajoituksia, jotka kaikki ovat peräisin Koraanista ja sunnasta. Al-Damanhuri, joka toimi 1600-luvulla johtajana Kairon yliopistossa, muslimimaailman arvovaltaisimmassa opinahjossa, tiivistää seuraavassa satojen vuosien islamilaisen käsityksen dhimmi-ihmisten oikeasta kohtelusta:
…aivan samoin kuin dhimmeiltä on kielletty kirkkojen rakentaminen, myös muut asiat on heiltä kielletty. He eivät saa antaa apua uskottomalle muslimia vastaan … pystyttää ristiä islamilaisessa kokoontumispaikassa … nostaa lippujaan salkoon juhlapäivinään; kantaa aseita … tai säilyttää niitä kotonaan. Jos he tekevät jotain tämänkaltaista, heitä on rangaistava ja aseet on takavarikoitava. … Profeetan seuraajat sopivat näistä menettelyistä osoittaakseen vääräuskoisten häpeällisen alennustilan ja suojellakseen heikosti uskovan uskoa. Sillä jos vähäuskoinen näkee heitä nöyryytettävän, hän ei kallistu heidän uskoaan kohtaan, mikä voisi tapahtua, jos hän näkisi heidät vallassa, ylpeinä tai ylellisissä tamineissa. Nähdessään oman ahdinkonsa ja köyhyytensä tämä kaikki voisi saada hänet arvostamaan heitä ja tuntemaan vetoa heitä kohtaan. Uskottomia kohtaan osoitettu arvostus on kuitenkin epäuskoa. (Al-Damanhuri, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 382).
Kristityt, juutalaiset ja zarathustralaiset Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja suuressa osassa Eurooppaa kärsivät vuosisatojen ajan dhimman sortorajoitteiden alla. Näiden dhimmi-ihmisten asema on monin tavoin verrattavissa entisten orjien asemaan sodanjälkeisessä Amerikan etelässä. Koska muslimiherrat kielsivät dhimmeiltä palvonnallisten rakennusten rakentaminen ja olemassa olevien korjaamisen, halvaannuttivat heidät taloudellisesti jizyalla, nöyryyttivät sosiaalisesti, harjoittivat laillista diskriminointia sekä pitivät heitä ylipäätään jatkuvassa heikkouden ja haavoittuvuuden tilassa, ei pitäisi olla yllättävää, että dhimmit hupenivat lukumäärältään ja hävisivät monin paikoin kokonaan. Vuosisatoja jatkunut islamilaisen sivilisaation rappeutuminen, jonka syy on yleisesti väärinymmärretty, on helposti selitettävissä väestötieteellisesti dhimmipopulaatioiden vähenemisellä. Nämä olivat toimineet teknisen ja hallinnollisen taidon tärkeimpinä vetureina.
Jos dhimmi rikkoo dhimman ehtoja – vaikkapa harjoittamalla omaa uskontoaan liian näkyvästi tai laiminlyömällä asiaankuuluvan kunnioituksenosoittamisen muslimille – silloin jihad otetaan takaisin käyttöön. Eri aikoina islamin historiassa dhimmi-ihmiset nousivat alamaisstatuksensa yläpuolelle, ja tämä toimi usein sopivana syynä muslimiväestön väkivaltaisille kostotoimille, sillä nämä uskoivat dhimmien rikkoneen dhimman ehtoja. Islamia puolustelevat muslimit viittaavat usein keskiaikaiseen Andalusiaan (maurilaiseen Espanjaan) eräänlaisena monikulttuurisena ihannemaana, jossa islamilainen hallitus salli juutalaisten ja kristittyjen nousta koulutuksen ja valtionhallinnon portaikoissa. Meille ei kuitenkaan kerrota sitä, että seurauksena tästä rasitteiden höllentämisestä oli muslimirahvaan laajalle levinnyt mellakointi, joka tappoi satoja dhimmejä, pääosin juutalaisia. Kieltäytymällä kääntymästä islamiin ja hairahtumalla pois dhimman perinteisistä rajoitteista dhimmit valitsivat epäsuorasti ainoan Koraanin salliman vaihtoehdon: kuoleman.
Jihad nykyaikana
Wienin porteilla v. 1683 tapahtuneen tappion jälkeen alkoi islamin alueen strategisen heikkenemisen jakso, jonka aikana nousevat eurooppalaiset siirtomaavallat hallitsivat sitä kasvavassa määrin. Koska dar al-islam oli materiaalisesti heikompi kuin länsi, se oli kykenemätön suorittamaan laajamittaista sotaretkiä vääräuskoisten alueelle. Islamilainen imperiumi, jota tuolloin hallitsivat ottomaaniturkkilaiset, joutui tyytymään yhä ahnaampien eurooppalaisten valtojen pitämiseen loitolla.
Vuonna 1856 lännen painostus pakotti ottomaanihallinnon lakkauttamaan dhimman, jonka alaisuudessa imperiumin ei-muslimialamaiset olivat joutuneet työskentelemään. Tämä tarjosi entisille dhimmeille siihen asti tuntemattoman mahdollisuuden sosiaaliselle ja henkilökohtaiselle kehittymiselle, mutta se myös lietsoi mielipahaa oikeaoppisissa muslimeissa, joiden mielestä tämä rikkoi shari’aa ja Allahin muslimeille antamaa ylivertaisuuden asemaa suhteessa vääräuskoisiin.
1800-luvun loppupuolella jännitteet imperiumin eurooppalaisten alamaisten keskuudessa purkautuivat avoimiksi, kun ottomaanihallinto v. 1876 joukkomurhasi 30 000 bulgarialaista väittäen näiden kapinoineen ottomaanihallitusta vastaan. Bulgarian itsenäistymiseen johtaneen lännen väliintulon jälkeen ottomaanihallinto ja sen muslimialamaiset hermostuivat yhä enemmän toisten ei-muslimiryhmien pyrkimyksistä saavuttaa itsenäisyys.
Tällaisen ilmapiirin vallitessa tapahtui v. 1896 armenialaisten kansanmurhan ensi vaihe, jonka yhteydessä tapettiin noin 250 000 armenialaista. Sekä siviilit että sotilashenkilöt ottivat osaa joukkoteurastukseen. Kirjassaan ”The Burning Tigris” Peter Balakian on dokumentoinut tämän koko hirvittävän tarinan. Mutta 1890-luvun verilöyly oli vasta alkusoittoa vuoden 1915 paljon laajemmalle joukkomurhalle, joka vaati noin 1,5 miljoonan ihmisen hengen. Vaikka monet tekijät olivat myötävaikuttamassa teurastukseen, ei ole väärin sanoa, että joukkomurhissa ei ollut kyse mistään muusta kuin jihadista armenialaisia vastaan, joilla ei ollut enää dhimman tarjoamaa suojaa. Kun Ottomaanien imperiumi v. 1914 liittyi mukaan ensimmäisen maailmansodan taisteluihin keskusvaltojen puolella, julistettiin virallinen kristinuskonvastainen jihad.
Edistääkseen jihadin ajatusta sheikh-ul-Islamin {Ottomaanien valtakunnan korkea-arvoisimman uskonnollisen johtajan} julkilausuma kutsui muslimimaailmaa nousemaan ja joukkomurhaamaan kristityt sortajansa. ”Oi, muslimit”, dokumentissa sanottiin, ”te, jotka olette onnellisuuden lumossa ja vaaroja uhmaten uhraamaisillanne elämänne ja etunne oikean asian puolesta, kokoontukaa nyt imperiumin valtaistuimen ympärille.” Ikdamissa turkkilainen sanomalehti, joka oli juuri siirtynyt saksalaiseen omistukseen, alleviivasi jihadin ajatusta: ”Vihollistemme teot ovat tuoneet alas Allahin vihan. Toivon kajastus on ilmaantunut. Kaikkien muhamettilaisten – nuorten ja vanhojen, naisten, miesten ja lasten – on täytettävä velvollisuutensa. … Jos teemme sen, niin alistettujen muhamettilaisten kuningaskuntien vapautuminen on taattu.” … Eräässä pamfletissa sanottiin: ”Jumala palkitsee sen, joka tappaa joko salaa tai avoimesti yhdenkin uskottoman niistä, jotka hallitsevat meitä.” (Siteerattu Peter Balakianin kirjasta ”The Burning Tigris”, 169–70.)
Kristinuskonvastainen jihad kulminoitui v. 1922 Smyrnassa Välimeren rannikolla, jossa turkkilaisten armeija joukkomurhasi 150 000 kreikkalaista kristittyä liittoutuneiden sota-alusten välinpitämättömien silmien alla. Kaiken kaikkiaan vuosina 1896–1923 noin 2,5 miljoonaa kristittyä tapettiin ensimmäisessä modernin ajan kansanmurhassa, minkä Turkin hallitus on kiistänyt tähän päivään asti.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun islamilainen imperiumi hajosi, itsenäiset muslimikansakunnat ja valtioiden sisäiset jihadistiryhmät ovat käyneet eri jihadeja ympäri maapalloa. Kaikkein pitkällisin kamppailu on suuntautunut Israelia vastaan, joka on suorittanut sen anteeksiantamattoman synnin, että se on pystyttänyt dar al-harbin uudelleen alueelle, joka oli sitä ennen osa dar al-islamia. Muihin huomattavia jihadeja ovat Neuvostoliittoa vastaan käyty jihad Afganistanissa, bosnialaismuslimien jihad serbejä vastaan entisessä Jugoslaviassa, albaanimuslimien jihad serbejä vastaan Kosovossa ja tshetsheenien jihad Venäjää vastaan Kaukasuksella. Jihadeja on käyty myös kaikkialla Pohjois-Afrikassa, Filippiineillä, Thaimaassa, Kashmirissa ja koko joukossa muita paikkoja ympäri maailmaa. Lisäksi muslimit ovat tehneet ylivoimaisen enemmistön terrori-iskuista ympäri maailmaa, mukaan lukien tietenkin näyttävät hyökkäykset 9.11.2001 Yhdysvalloissa, 3.11.2004 Espanjassa ja 7.7.2005 Iso-Britanniassa. (Seikkaperäinen luettelo muslimien hyökkäyksistä löytyy osoitteesta http://www.thereligionofpeace.com/.)
Tosiasia on, että sellaisten konfliktien prosenttiosuus nykymaailmassa, joihin ei sisälly islamia, on varsin pieni. Islam on tulossa takaisin.
Alkuperäinen kirjoitus: https://aikapommi.wordpress.com/mita-lannen-tulee-tietaa/
Mitä lännen tulee tietää: Johtopäätelmät ja usein esitettyjä kysymyksiä
Mitä lännen tulee tietää: Johtopäätelmät ja usein esitettyjä kysymyksiä
---
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti