Miksi emme tunnusta pelkäävämme islamisteja?

Sanotaan se nyt suoraan - uskallamme kritisoida vain uskontoja, jotka eivät vahingoita meitä, ja hallituksia, jotka eivät heitä meitä vankilaan.

Nick Cohen The Spectatorissa:

Firoozeh Bazrafkanista tehtiin ilmoitus poliisille hänen kirjoitettuaan, että muslimimiehet pahoinpitelevät ja murhaavat tyttäriään, ja lisäämällä vielä, että 'Koraani on moraalittomampi, tuomittavampi ja järjettömämpi kuin kahden muun globaalin uskonnon kirjoitukset yhteensä'.

Firoozeh Bazrafkan ei pelkää mitään. 150 senttisenä, 31 vuotiaana, ja niin hoikkana, että pienkin tuulenpuuska saattaisi viedä hänet mukanaan, hänellä on kuitenkin rohkeutta olla todella radikaali taiteilija ja uskallusta haastaa ne jotka saattavat vahingoittaa häntä. Hän taistelee naisten oikeuksien ja aatteellisen vapauden puolesta ja hänen taustansa vuoksi hänen taistelunsa kohdistuu radikaaliin islamiin. Tanskan kansalaisena hän on nähnyt journalistien joutuvan piiloutumaan ja väkijoukkojen hyökkäävän hänen maansa lähetystöjä vastaan vain sen vuoksi, että Jyllands-Posten julkaisi Muhammed-pilakuvat, jotka olivat niin laimeita, että niitä tuskin voi kuvailla 'satiiriksi'. Bazrafkan on myös iranilaisen perheen tytär, ja Iranin islamilaisen tasavallan harjoittama naisten alistaminen suututtaa häntä.

Kun tapasin hänet, hänellä oli käynnissä pitkäaikainen riita Euroopan monien tekopyhien tahojen kanssa. Etniset tanskalaiset tekivät hänestä rikosilmoituksen, koska hän oli kirjoittanut, että  muslimimiehet pahoinpitelevät ja murhaavat tyttäriään, ja lisäämällä vielä, että 'Koraani moraalittomampi, tuomittavampi ja järjettömämpi kuin kahden muun globaalin uskonnon kirjoitukset yhteensä'.

Voidaan väittää, että hänet huomautuksensa oli loukkaava. Voidaan myös sanoa, että tarkkaamaton lukija voisi ymmärtää hänen sanansa siten,  että kaikki muslimimiehet pahoinpitelevät ja murhaavat tyttäriään. Kuitenkin, jos kaikki huomautukset, joista joku voisi loukkaantua, tai jotka joku voisi ymmärtää väärin, kiellettäisiin, ihmiskunta hiljenisi kokonaan.

Tanskassa kerran voimassa olleet liberaalit periaatteet olisivat tuominneet Bazrafkanin ainoastaan, jos hänen sanansa olisivat kehottaneet väkivaltaan. Oikeusistuin ei kuitenkaan perännyt todisteita tapahtuneesta kiihotuksesta (sellaisia ei ollut). Sen sijaan se käsitteli asiaa uskonnon kritisointina - uskonto on järjestelmä, johon tulisi kohdistua valinnan vapaus ja myös oikeus kritiikkiin - yhtäläisenä rasistisiin ennakkoluuloihin, jotka kaikki ajattelevat ihmiset tuomitsevat, koska kukaan ei voi valita etnisyyttään. Niinpä valkoiset 'liberaalit' tuomarit tuomitsivat iranilaissyntyisen taiteilijan 'rasistiksi' ja antoivat hänelle rikosrekisterin, koska hän oli tuominnut kunniamurhat ja uskonnollisen naisvihan - todistaen jälleen kerran, että naisten oikeudet tulevat aina viimeisiksi.

Kun kysyin häneltä, mitä hän ajatteli tanskalaisesta oikeusjärjestelmästä, en saanut vastaukseksi pitkää luentoa ilmaisunvapaudesta.

'Se on ihan perseestä', hän sanoi.

Niin on myös Lontoon taidemaailma. Kerrottuaan tanskalaiselle tuomioistuimelle, että hän menee mieluummin vankilaan, kuin maksaa 5000 kruunun sakot, peräänantamaton Bazrafkan kääntyi Passion of Freedomin puoleen. Vuosittainen näyttely pääsee lähimmäksi underground-taidetta kuin mitä Lontoossa voi yleensä päästä. Väite voi hämmästyttää sinua.  Jos kuuntelet taiteilijoita, kirjailijoita, akateemikkoja tai journalisteja, voisit luulla, että tuhansittain heitä toimii radikaalissa underground-liikkeessä. He sanovat oikeita asioita. He kertovat 'totuuden vallanpitäjille', 'rikkovat rajoja', ja niin edelleen. Mutta sinun olisi pitänyt huomata, että he haastavat ainoastaan uskonnot, jotka ovat harmittomia (kristinusko) ja hallitukset, jotka eivät laita heitä vankilaan (demokratiat). Lontoossa toimivat puolalaiset intellektuellit, jotka järjestävät tämän taideprotestin ihmisoikeuksien puolesta, ovat rohkeampia. Passion of Freedom ei ole omistautunut islaminvastaiselle taiteelle. Sen kuraattorit eivät kuitenkaan pelkää sen esittämistä.



Näyttelyn piti avautua Lontoon Unit 24 -galleriassa viime lauantaina. Unit 24, joka ylpeilee nettisivuillaan olevansa 'raivokkaan itsenäinen', perääntyi vain muutamaa päivää ennen avajaisia. Sähköposteissaan järjestäjille Unit 24 esitti useita syitä näyttelyn peruuttamiselle, näyttelyn, jonka järjestelyt olivat vieneet kuukausia. 'Näyttelyn viholliset' olivat esittäneet uhkailuja ja nyt he olivat huolissaan 'mahdollisesta terrori-iskusta'. Unit 24 kertoi Spectatorille, että se peruutti näyttelyn, koska Passion of Freedom ei voinut taata turvallisuutta.

Päätöksessä ei ole mitään salaista. Kuitenkaan mikään sanomalehti tai BBC ei käsitellyt taideuutisissaan kymmenien artistien näyttelyyn kohdistettua uhkaa. Olen monesti sanonut, että sensuuri on tehokkainta silloin, kun kukaan ei tunnusta sen olemassaoloa. Ensimmäinen askel vapautumisessa painostuksesta on myöntää, että olemme peloissamme. Mitä useampi ihminen myöntää olevansa peloissaan, sitä vähemmän syytä on pelätä ja sitä helpompi painostajat on eristää.

Kuitenkin läntisten intellektuellien esiintyminen radikaaleina tekee rehellisen keskustelun pelosta mahdottomaksi. Kuinka he voivat ensin esiintyä rohkeina toisinajattelijoina ja sitten yhtäkkiä tunnustaa olevansa peloissaan uskonnollisten kiihkoilijoiden vuoksi. Grayson Perry oli poikkeus vuonna 2007. Hän sanoi tuomitsevansa kristinuskon taiteessaan, mutta ei ole ' käynyt täyteen hyökkäykseen islamismia vastaan sen todellisen uhan vuoksi, että joku tulee leikkaamaan hänen kurkkunsa auki'. Viime viikkoiseen Reithin luentoon mennessä Perryn rehellisyys on kuitenkin kadonnut. Puhuessaan rohkeudesta, hän vain letkauttaa: 'Mielestäni kapinallisin taiteilijan tekemä teko viime aikoina tuli Tracey Eminiltä. Hän tuki Tory-puoluetta!'.

Tracey Emin's work (Photo: Dan Kitwood/Getty)

Hel-vetin-hah-hauskaa. Voi kuinka yleisö nauroi. Mutta Perry tiesi ettei hänen sanomansa ollut totta, ja niin tiesivät sydämessään hänen aplodeeraajansakin.

Kaikeksi onneksi todella radikaalit Embassy Tea Gallery'n omistajat sallivat kapinallisen näyttelyn esittämisen Southwarkin tiloissaan, jossa se on auki perjantaihin asti. Avajaisiltana suurilukuinen yleisö osoitti suosiotaan Firozeeh Bazrafkanille. Samaan aikaan tuomarit päättivät valita näyttelyn parhaaksi teokseksi Victoria Burgherin The Perfect Stone [Täydellinen kivi]. Hymyilevä nainen antoi kävijöille kiven, kun he tulivat sisään. 'Etsikää paikka johon voitte laittaa sen', hän sanoi iskien silmää salaperäisesti. Galleriat tekevät tällaisia tempauksia tämän tästä. Tällä kertaa kävijät huomasivat, että kivi tuli laittaa säkkiin erään pylvään viereen. Säkin yläpuolella oli artikla 104 Iranin rikoslaista, jossa selitetään kammottavalla tarkkuudella, että kun nainen teloitetaan aviorikoksesta kivittämällä, 'kivi ei saa olla liian suuri tappaakseen henkilön yhdellä tai kahdella iskulla, mutta ei myöskään niin pieni, ettei sitä voi enää kutsua kiveksi'.

Olin yksi tuomareista, joka antoi Burgherille palkinnon hänen hienovaraisesta protestistaan naisten huonoa kohtelua vastaan Iranissa. Oletan sen tarkoittavan, että minäkin olen rasisti.

Nick Cohen on brittiläinen journalisti, kirjailija ja poliittinen kommentaattori. Hän on The Observer-lehden kolumnisti, The Spectatorin bloggeri ja Standpoint Magazinen TV-kriitikko. Hän on kirjoittanut London Evening Standardiin ja New Statesmaniin. Cohen on kirjoittanut kuusi kirjaa.

http://www.nickcohen.net