Syyskuun 11. päivä synnytti monia sankareita, mutta suurimpia heistä olivat lennon 93 matkustajat ja miehistö. He eivät ainoastaan estäneet Al-Qaidan suunnitelmaa - suoraa iskua Valkoiseen taloon - vaan myös ilmensivät Patrick Henryn vakaumusta "Antakaa minulle vapaus tai kuolema!" Onko noilla sanoilla enää merkitystä nykyajan Amerikassa?
Kaksi vuosikymmentä olen puhunut niitä islamin haaroja vastaan, jotka synnyttivät Al-Qaidan. Tässä vapaustaistelussa olen saanut monia tappouhkauksia. Olen kuitenkin aina lohduttanut itseäni sillä, että Yhdyvalloissa ajatuksen ja ilmaisun vapaus ovat kaikkein tärkeimpiä arvoja. Osaksi siitä syystä muutin tänne ja sain kansalaisuuden 2013. Milloinkaan ei käynyt mielessäni, että sanavapaus saattaisi tulla uhatuksi uudessa kotimaassani.
Vuonna 2014 sain kutsun tulla noutamaan kunniatohtorin arvon Brandeisin yliopistosta, mutta sitten kutsu tylysti peruutettiin. Vaikka jouduinkin nykyisin "cancel-kulttuurina" teon uhriksi, en ollut kovin huolissani. Vähättelin kampuksen vasemmistolaisten ja islmistien liittoumaa ja pidin sitä vain mielipuolisena vaihtoehtoliikkeenä.
Se ei ole enää vaihtoehtoliike. Monet vasemmistomaailmassa - yliopistot, media ja nyt jopa yritykset - ovat iskostaneet kokonaiselle sukupolvelle opiskelijoita ideologiaa, jolla on paljon enemmän yhteistä uskonnollisten kulttien suvaitsemattomien opinkappaleiden kuin sen sekulaarin poliittisen ajattelun kanssa, jota opiskelin Hollannin Leidenin yliopistossa.
Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen keskusteluissa etsittiin materialistisia selityksiä tapahtuneelle: jihadisteilla ei ollut opiskelu- tai työmahdollisuuksia, tai he olivat vihaisia Amerikan Lähi-idän politiikalle, ja niin edelleen.
Väitän, ettei mikään noista selittänyt kaappajien tai iskun suunnittelijoiden vaikuttimia, sillä he kaikki tulivat keski- ja yläluokkaisista kodeista. Heidän tavoitteensa oli uskonnollinen ja poliittinen: arabihallintojen tuomitseminen korruptoituneiksi ja niiden länsiliittolaiset vääräuskoisiksi, ja lopullisena tavoitteena vallan vaihtaminen Lähi-idässä ja kalifaatin perustaminen.
Amerikan poliitikot pitivät materialistista selitystä parempana, koska silloin oli keinot ratkaista ongelma: sotilaallinen väliintulo, hallituksen vaihtaminen ja demokratisointi. Ei pidetty uskottavana, että terroristeilla olisi jotain ehdottomia vakaumuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä materialististen tekijöiden kanssa.
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin näemme samanlaisen ilmiön, tällä kertaa Amerikan rajojen sisäpuolella. Naivit Black Lives Matterin vuoden 2020 mielenosoitusten ja mellakoiden tarkkailijat selittävät tapahtumat mustien heikommalla taloudellisella tilanteella. Se on todellinen ongelma, kuten myös arabimaiden huomattavasti pahemmat sosio-ekonomiset ongelmat. Mutta sillä peitetään liikkeen johtajien todelliset päämäärät. Heidän ideologiaansa kutsutaan monilla eri nimillä: sosiaalinen oikeudenmukaisuus, kriittinen rotuteoria ja intersektionaalisuus, vain muutamia mainitakseni. Yksinkertaisuuden vuoksi kutsun sitä kaikkea herännäisyydeksi ("Wokeism", woke = herännyt).
En aio väittää, että herännäisyys ja islamismi olisivat samoja asioita. Islamismi on ikivanhan uskonnon militantti siipi. Siihen uskovilla on yhtenäinen näkemys siitä, mitä Allah tahtoo heidän saavuttavan maan päällä ansaitakseen kuolemanjälkeisen palkinnon. Herännäisyys taas on vain taas yksi marxismin suuntaus - he suhtautuvat pilkallisesti uskontoon ja kuolemanjälkeiseen elämään. Herännäisyys jakaa yhteiskunnan lukuisiin identiteetteihin, kun taas islamistien jako on yksinkertaisempi: uskovat ja uskottomat. On muitakin eroja, mutta tarkastellaan seuraavaksi samankaltaisuuksia.
Molempien aatteiden kannattajat tavoittelevat ideologista puhdasoppisuutta varmana omasta vilpittömyydestään. Kummatkaan eivät halua osallistua debattiin; molemmat mieluummin indoktrinoivat kannattajiaan ja tuomitsevat eri mieltä olevat. Molemmilla aatteilla on omat tunnusomaiset rituaalinsa: islamistit huutavat "Allahu akbar" ja "kuolema Amerikalle", herännäiset julistavat "Black Lives matter" ja "en voi hengittää". Islamistit rukoilevat kohti Mekkaa, herännäiset polvistuvat. Molemmat mielellään polttavat Amerikan lippuja.
Molemmat loukkaantuvat aina tilaisuuden tullen, eivätkä hyväksy pelkkää anteeksipyyntöä, vaan haluavat lisäksi erilaisia myönnytyksiä. Islamistit kiivailevat "jumalanpilkkaa" vastaan, herännäiset haluavat kriminalisoida "vihapuheen". Islamistit hiljentävät vastustajiaan kutsumalla heitä islamofobeiksi, herännäiset käyttävät rasismisyytöksiä.
Kumpikin ideologia tähtää nykyisen järjestelmän tuhoamiseen ja sen korvaamiseen utopialla, joka aina osoittautuu helvetilliseksi anarkiaksi: Islamilainen valtio Raqqassa, Capitol Hillin autonominen vyöhyke Seattlessa. Molemmat ovat kollektivistejä: ryhmäidentiteetti murskaa alleen yksilön. Molemmat hyväksyvät - ja jopa ihailevat - kiihkeimpien kannattajiensa väkivaltaa.
Islamistien ja herännäisten kärsimykset eivät ole ainoastaan taloudellisia eikä heitä voi saada tyytyväisiksi työpaikoilla, avustuksilla, tai millään muilla hyvittelyillä, joita poliitikot tarjoilevat. Heidän tavoitteensa ovat ideologisia, ja he ovat tyytyväisiä vasta, kun ovat päässeet valtaan. Sen jälkeen he vaativat lisää valtaa.
Uskallan edelleen toivoa, että useimmat amerikkalaiset ovat edelleen halukkaita taistelemaan, ja jos tarpeen myös kuolemaan, jotta voimme säilyttää vapautemme, oikeutemme, elämäntapamme ja historiamme. Se oli lennon 93 henki. Meidän on herätettävä tuo henki uudestaan.
Ayaan Hirsi Alin uuden kirjan nimi Prey (Saalis) viittaa naisiin muslimimiesten hyväksikäytön uhreina. Käännän tähän näytteeksi luvun The Clock Turns Back (Kellot kääntyvät takaisin).
Olemme länsimaissa tottuneet näkemään naisia kaikkialla. Työtovereina, matkustajina busseissa, asiakkaina ravintoloissa, lenkkeilemässä ja kaupan myyjinä. Naisia on myös enenemässä määrin korkeissa asemissa kuten pääministereinä, poliitikkoina, tuomareina, johtajina ja esimiehinä. Vuoden 1990 luvun jälkeen syntynyt länsimainen nainen pitää tätä itsestäänselvyytenä. Hän ei pidä kävelemistä kouluun tai istumista kahvilassa liberalismin riemuvoittona. Mutta eräillä länsimaisten kaupunkien alueilla saattaa havaita jotain outoa: missään ei näy naisia, tai vain hyvin harvoja.
Kun kävelee tietyissä naapurustoissa Brysselissä, Lontoossa, Pariisissa tai Tukholmassa, huomaa yllättäen, että siellä näkyy ainoastaan miehiä. Kauppa-apulaiset, tarjoilijat ja asiakkaat kahviloissa ovat kaikki miehiä. Läheisessä puistossa ainoastaan miehet ja pojat pelaavat palloa. Kerrostalojen julkisissa tiloissa ainoastaan miehet juttelevat, nauravat ja tupakoivat. Maanosassa, johon miljoonat turistit matkustavat vuosittain nähdäkseen kauniiden naisten pukeutuvan viimeisimpiin muotiluomuksiin, tämä vaikuttaa hieman oudolta. Mitä naisille on tapahtunut? Mikseivät he enää istu kadunvarren kahviloissa tai rupattele kadunkulmassa?
Vastaus on, että osa naisista on itse poistunut kyseisistä kortteleista, toiset on ajettu pois ja loput ovat kotona, poissa silmistä. Kun suurin osa naisista on poistunut julkisilta paikoilta, ne harvat, jotka ovat jäljellä, pistävät silmään ja herättävät paikkakunnan miesten huomion. Muodollisesti mitään sukupuolierottelua ei ole, mutta epämukavuus ja haavoittuva olo saa jokaisen yksinäisen naisen vapisemaan ja ajattelemaan "tänne en enää tule".
Näiden kortteleiden naiset on ahdisteltu pois julkisilta paikoilta. Jotkut miehet huutelevat heidän peräänsä "hei namu, anna sun numero" tai "hyvä perse" tai "mitä sä teet täällä?" Iästä tai ulkonäöstä riippumatta naiset, ja erityisesti yksin kulkevat naiset, saavat saman kohtelun. Itsepintainen ahdistelija saattaa seurata naista, kosketella häntä tai estää hänen kulkunsa. Jos nainen vaikuttaa haavoittuvalta, jotkut miehet menevät pidemmälle: ottavat naisen kohteekseen, ympäröivät hänet ja pelottelevat häntä, kähmivät, riisuvat vaatteita, tai pahempaa.
Sellaiset tapahtumat ovat yhä yleisempiä. Naiset ja tytöt kertovat joutuneensa ahdistelluiksi käydessään kaupoissa, kouluissa ja yliopistoissa, uimahalleissa, yökerhojen vessoissa, puistoissa, festivaaleissa ja pysäköintialueilla. He kertovat, etteivät paikalliset kadut ja julkiset paikat ole enää turvallisia. Ja että heidän ahdistelijansa eivät edes häpeä ahdisteluaan.
Luotettavan tiedon hankinta tästä ilmiöstä on uskomattoman vaikeaa. Olen tutkimusapulaisteni kanssa käyttänyt kaksi vuotta yhdistellen saatavilla olevia lähteitä - rikostilastoja, oikeudenkäyntiraportteja, poliisin raportteja, hallituksen julkaisuja, akateemisia lähteitä - ja mikään niistä ei anna kokonaiskuvaa. Tiedämme, että ainoastaan pieni osa naisista ilmoittaa raiskauksista ja vielä pienempi osa ahdistelusta, jota monet naiset pitävät osana päivittäistä elämäänsä. Harmillisesti tavallisten naisten kokemukset harvoin tulevat julkisuuteen joitakin harvoja sosiaalisen median postauksia lukuunottamatta.
Kun olen keskustellut eurooppalaisten naisten kanssa, olen kuitenkin huomannut, että ongelmat ovat paljon laajempia kuin uutisista voisi päätellä. Heidän todistuksensa ovat vakuuttaneet minut siitä, että naisten oikeudet ovat hiljaa mutta varmasti häviämässä joillakin Euroopan alueilla. Jos tämä trendi jatkuu, se tulee vaikuttamaan yhä usemmissa paikoissa Euroopassa; yhä useammat kadut tulevat turvattomiksi naisten kulkea. Kaikilla näillä paikoilla on kaksi yhteistä tekijää: alhainen tulotaso ja suuri määrä maahanmuuttajia muslimienemmistöisistä maista.
Naisten kokema muutos Euroopassa
Kun saavuin somalina Alankomaihin vuonna 1992, järkytyin nähdessäni nuoria naisia yksinään julkisessa liikenteessä ja baareissa ja ravintoloissa. Olin kasvanut ympäristössä, jossa talosta poistuminen ilman päähuivia ja sukulaismiestä saattajana olisi tehnyt minusta häirinnän ja hyökkäysten kohteen. Hollannissa naiset kuitenkin kulkivat ilman miespuolista saattajaa hiukset vapaina ja pukeutuen juuri niin kuin halusivat.
Tietysti oli myös poikkeuksia. Jopa Hollannissa oli väkivaltaa, raiskauksia ja joskus myös murhia. Nuo tapaukset olivat kuitenkin suuria tapahtumia, jotka pysyivät kansallisissa uutisissa viikkokaupalla. Kun aloin tottua länsimaalaisen kaupungin elämään, opin että naisen asema oli radikaalisti erilainen kuin siinä maailmassa, josta minä olin kotoisin. Nyt, lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin, en voi enää sanoa näin samalla varmuudella. Raiskaukset, väkivalta, kähmimiset ja seksuaalinen ahdistelu julkisilla paikoilla ovat suuresti lisääntyneet.
Ei ole mikään salaisuus - vaikka pidetäänkin epäasiallisena ja poliittisesti epäkorrektina mainita asiasta - että tekijöissä ovat yliedustettuina nuoret maahanmuuttajamiehet Lähi-Idästä, Etelä-Aasiasta ja Afrikasta. Toimien usein joukkioina he tekevät monien eurooppalaisten kaupunkien alueet turvattomiksi naisille.
On itsestäänselvyys todeta, että naiset ovat aina kärsineet seksuaalisen väkivallan uhasta. Se oli Euroopassa kuitenkin ainakin neljän vuosikymmenen ajan poikkeuksellista. Uskoin 1990-luvulla, että kehitysmaat muuttuisivat vähitellen yhä enemmän Euroopan kaltaisiksi. Siihen aikaan vain harvat ajattelivat, että Euroopassa syntyisi alueita, jotka omaksuisivat sellaisten kulttuurien asenteet ja uskomukset, jotka suoranaisesti polkisivat naisten oikeuksia. Nyt uskon, että juuri näin on tapahtumassa. Todistamme kerran itsestäänselvyytenä pidettyjen naisten oikeuksien alasajoa. En pidä sattumana, että tämä tapahtuu sen jälkeen, kun maahanmuutto on suuresti lisääntynyt.
Arviolta kolme miljoonaa ihmistä on saapunut laittomasti Eurooppaan vuoden 2009 jälkeen. Näistä suurin osa on hakenut turvapaikkaa. Noin puolet saapui vuonna 2015. Kaksi kolmasosaa tulijoista oli miehiä. Kahdeksankymmentä prosenttia turvapaikan hakijoista oli alle 35 vuotiaita. Viime vuosina kolmannes oli (tai väitti olevansa) alle 18.
Ylivoimainen enemmistö näistä nuorista miehistä on saapunut maista, joissa naista ei pidetä tasavertaisena tai lähes tasavertaisena miehen kanssa, kuten Euroopassa. Esimerkiksi joissakin lähtömaissa pojat ja tytöt erotetaan toisistaan kotioloissa seitsemän vuoden ikäisenä. Heitä kehotetaan välttämään kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen, ja seksivalistus on tabu. He tulevat ympäristöstä, missä naisilla ei ole yhtäläisiä oikeuksia, ja jossa naisia ei rohkaista työskentelemään, pysymään naimattomana tai seuraamaan omia tavoitteitaan.
Tämä ei tietenkään ole täysin uusi ilmiö. Maahanmuuttajia muslimimaailmasta on asettunut asumaan Länsi-Eurooppaan jo 1960-luvun alkupuolelta lähtien. Kuitenkaan noita aikaisempia asutusjaksoja ei yleensä yhdistetty väkivaltaan naisia kohtaan. Se johtui siitä, että harvat eurooppalaiset tiesivät miten naisia ja tyttöjä kohdeltiin maahanmuuttajaperheissä. Minun kaltaiseni ihmiset pyrkivät tuomaan esille monien tyttöjen kokemaa kunniaväkivaltaa, sukuelinten silpomisia ja pakkoavioliittoja. Silloin kuitenkin oletettiin, että parin sukupolven kuluessa nämä kulttuuriset ongelmat katoaisivat, kun länsimaisten naisten oikeudet leviäisivät maahanmuuttajaväesten keskuuteen. Liian monien naisten epäonneksi näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.
Aloin kirjoittaa tätä kirjaa, koska minua kiinnosti tutkia, miksi naiset vetäytyivät julkisesta tilasta monissa naapurustoissa. Arvelin, että naiset vaihtoivat julkisen tilan vastineeksi omasta turvallisuudestaan. Juuri sellaista monien naisten elämä on muslimienemmistöisissä maissa. Ja monien maahanmuuttajayhteisöjen naiset ovat jatkaneet tätä perinnettä länsimaissa jo viisi vuosikymmentä: heidät on suljettu koteihinsa suurimmaksi osaksi elämäänsä, ja heidän liikkumistaan rajoittavat yhteisö ja perhe. Tuntui loogiselta kysyä missä määrin tämä miesten ja naisten dynamiikka siirtyisi koskemaan myös muita lähellä asuvia naisia.
Euroopan vuoden 2015 maahanmuuttokriisiä seuranneina vuosina olen huomannut silloin tällöin mediassa raportteja seksuaalisista ahdisteluista. Jokainen tapaus on esitetty erillisenä tapahtumana, yksittäistapauksena. Ensi silmäyksellä niistä ei muodostu isompaa kuvaa. Tyypillinen tapaus on tuntemattoman miehen hyökkäys illanvietosta yksin kotiinsa palaavaa naista kohtaan. Myöhemmin selviää, että hyökkääjä oli maahanmuuttaja, tai sitten Euroopassa syntynyt mies, joka asuu huonosti integroituneessa maahanmuuttajayhteisössä. Tapaukset eivät kuitenkaan olleet niin lukuisia, että niistä olisi voinut päätellä kaavaa.
Vuoden 2015 lopussa tämä kuitenkin muuttui. Tapahtui seksuaalisten ahdisteluiden ja raiskausten lumivyöry. Kun tutkin ilmiötä tarkemmin, huomasin, että seksuaalirikokset eskaloituivat niissä maissa, jotka olivat avanneet rajansa lukemattomille maahanmuuttajille ja turvapaikanhakijoille hyvin patriarkaalisista ja muslimienemmistöisistä yhteiskunnista. Yksin vuonna 2015 lähes kaksi miljoonaa ihmistä, suurimmaksi osaksi miehiä, saapui Länsi-Eurooppaan Syyriasta, Afganistanista, Irakista, Pakistanista, Nigeriasta ja muista maista, joissa asuu paljon muslimeja. Kielelliset erot ja nurkkakuntaisuus kuitenkin estivät maantieteellisesti lähekkäisiä maita kuten Ruotsia, Saksaa, Ranskaa ja Itävaltaa huomaamasta, että näiden maiden naisten raportoimia asioita tapahtui myös muissa maissa.
On tärkeää todeta, että argumenteissani ei ole rodullista komponenttia. Osa kaikkien etnisyyksien miehistä raiskaa ja ahdistelee naisia. WHO:n mukaan 35 prosenttia maailman naisista "on kokenut fyysistä ja/tai seksuaalista parisuhde- tai muuta väkivaltaa. Toisissa yhteiskunnissa miehet on kasvatettu kunnioittamaan naisen fyysistä koskemattomuutta, kun taas toisissa petomaista käytöstä ei pidetä yhtä paheksuttavana.
Ennen kuin väität vastaan
Tehdään tämä selväksi: se, että on muslimi, tai maahanmuuttaja muslimimaailmasta, ei tee kenestäkään uhkaa naisille. Raiskaukset ja seksuaalinen väkivalta vaikuttaa olevan universaali ongelma. Mullistusten ja kansainvaellusten aikoina seksuaalinen väkivalta näyttää aina lisääntyneen. Voisi helposti kirjoittaa kokonaisen kirjan kaikista niistä hirveyksistä, mitä on tapahtunut eri maailman kolkilla ja eri kulttuureissa. Kuten sanottua, mitään, mikä tapahtui vuoden 2015 jälkeen, ei voi mitenkään verrata toisen maailmansodan aikaiseen puna-armeijan suorittamaan saksalaisten naisten raiskauskampanjaan.
Tämän kirjan tarkoituksena ei ole demonisoida muslimimaailman miehiä. Tarkoituksena on ymmärtää Euroopassa tapahtuneen seksuaalisen väkivallan luonnetta ja merkitystä. Tehdessäni tutkimusta tätä kirjaa varten, #MeToo kampanja valotti seksuaalista hyväksikäyttöä Pohjois-Amerikan ylemmän luokan parissa. Huomasin ihmetteleväni, miksei samanlaista huomiota kiinnitetty paljon vakavampaan Euroopan vähävaraisten parissa tapahtuvaan väkivaltaan.
Olen urani aikana yhä uudestaan törmännyt auktoritteetteihin ja kommentaattoreihin - mukaanlukien itseään feministeinä pitäviin - jotka ovat valmiita kääntämään katseensa pois, kun maahanmuuttajanaisia ahdistellaan ja pahoinpidellään heidän omien miehiensä toimesta. Ja nyt nämä ihmiset soveltavat samoja kaksoisstandardeja kantaväestön naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Olen jopa kuullut kantaväestön seksuaalirikosten uhrien puolustelevan pahoinpitelijöitään. Peläten leimautuvansa rasisteiksi, nämä naiset ymmärtävät raiskaajiaan ja pyytelevät jopa anteeksi, kun ovat saattaneet nämä oikeuden eteen.
Viranomaiset aliarvioivat naisiin kohdistuvan ahdistelun ja väkivallan. Omien poliittisten tarkoitusperiensä vuoksi poliitikot vähättelevät uhkaa ja kehottavat poliisia tekemään samoin. Rikolliselle toiminnalle keksitään tekosyitä. Tuomarit antavat pieniä tuomioita. Ja media harjoittaa itsesensuuria uutisoinnissaan - kaikki, näin väitetään, sen vuoksi, ettei syntyisi rodullisia tai uskonnollisia jännityksiä, tai ettei annettaisia ammuksia äärioikeistolaisille populisteille.
Tällä hiljaisuuden, tai ainakin vähättelyn, salaliittolla on arvattavat hyötyjänsä: äärioikeistolaiset populistit kuten Ranskan Kansallinen Liittouma, Alankomaiden Vapauspuolue ja Saksan AfD, ja kaikki muut puolueet, joiden tärkein poliittinen tavoite on rajoittaa maahanmuuttoa, erityisesti muslimien maahanmuuttoa.
Olin kerran itsekin turvapaikan hakija. Olen kaksinkertainen maahanmuuttaja, ensin Alankomaihin, sitten Yhdysvaltoihin. Pakenemalla Hollantiin onnistuin välttämään pakkoavioliiton ja sain mahdollisuuksia, joita en olisi mitenkään voinut saavuttaa somaliyhteiskunnassa, johon olin syntynyt. Niinpä viimeinen asia, jota haluan ajaa, on asettaa esteitä niiden tielle, jotka pyrkivät pakoon uskonnollista vainoa, sisällissotaa, talouden romahdusta, tai jotka haluavat itselleen parempaa elämää, ja mahdollisuutta nauttia länsimaisesta vapaudesta. En kirjoita tätä kirjaa edistääkseni rajojen sulkemista kannattavien asiaa, vaan vakuuttaakseni liberaalit eurooppalaiset siitä, että tosiasioiden kieltäminen on itsemurhastrategia. Jos voin samalla vakuuttaa jotkut populistit antamaan integraatiolle mahdollisuuden, sen parempi.
Monet ovat kirjoittaneet islamin ja länsimaiden kulttuurien yhteentörmäyksestä. He käsittelevät taloutta, väestörakennetta, kieltä, uskontoa, arvoja ja geopolitiikkaa. Jotkut mainitsevat naisten oikeudet esimerkkinä. Uskon, että naiset ansaitsevat keskeisen paikan keskustelussa. Sillä mikään ei niin selvästi erota tämän päivän länsimaisia yhteiskuntia islamilaisista yhteiskunnista kuin niiden erilainen naisten kohtelu. Niinpä keskityn tässä kirjassa siihen, miten maahanmuutto islamilaisista maista vaikuttaa kielteisesti naisten oikeuksiin, mitä voimme odottaa tulevaisuudessa nykykehityksen jatkuessa, ja mitä voisimme tehdä toisin estääksemme vaaralliset takaiskut.
Koko ajatus naisista yhdenvertaisina miesten kanssa on historiallinen poikkeavuus. Se on toteutunut ainoastaan länsimaissa, ja hyvin hiljattain. (Propagandistit esittävät väitteitä seksuaalisesta tasa-arvosta kommunististen hallintojen alla, mutta todellisuus on ollut hyvin erilainen.) Jos katsomme koko maailman perspektiivistä, näemme kuinka ainoastaan hyvin pieni osa naisista voi nauttia samanlaisista oikeuksista ja vapauksista kuin länsimaalaiset naiset. Mutta nämä oikeudet ovat haavoittuvaisia ja niitä uhkaavat miehet, jotka näkevät itsenäiset naiset - naiset, joilla on samat oikeudet kuin miehillä - saaliina.
